Monet poliittiset päätökset koskevat tulevia sukupolvia. Uuden sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmän on tarkoitus kestää pitkälle tulevaisuuteen. 1970-luvulla tehty peruskoulu-uudistus on vaikuttanut elämäämme vuosikymmeniä uudistuksen jälkeen. Itse aisassa miltei kaikki lainsäädäntö on tarkoitettu kestämään kohtuullisen pitkän ajan.
Monilla poliittisilla päätöksillä on vaikutuksia niin kauas tulevaisuuteen, että meidän on vaikea kuvitella, millaisessa maailmassa tuolloin eletään. Nyt tekemämme päätökset ilmastonmuutoksen torjumisesta tai ydinjätteen tuottamisesta vaikuttavat satojen, ja jopa tuhansien, vuosien päästä elävien ihmisten hyvinvointiin.
Toisaalta demokraattisessa järjestelmässä on ominaisuuksia, jotka tekevät päätöksenteosta lyhytnäköistä. Vaalikausien pituus on rajoittaa politiikan aikajännettä – poliitikot haluavat varmistaa uudelleenvalintansa ja toimivat sen mukaisesti. Poliitikot eivät ole tilivelvollisia tuleville sukupolville, joilla ei ole äänioikeutta, joten toimintaa ohjaa nykyisten äänestäjien intressit.
Me siis teemme päätökset, mutta jotkut toiset nauttivat tai kärsivät niiden seurauksista. Demokratian ihanteeseen sisältyy kuitenkin ajatus siitä, että kaikki joihin päätökset vaikuttavat, voivat osallistua päätöksentekoon. Mutta miten tulevat sukupolvet voisivat osallistua? Emmehän edes tiedä, paljonko ja keitä ihmisiä tulevaisuudessa elää, saati että tietäisimme tarkkaan, millaisia tarpeita heillä on.
Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittama PALO-hanke järjesti syyskuussa 2018 Tampereen yliopistossa työpajan, jonka tavoitteena oli pohtia tulevien sukupolvien asemaa demokraattisessa päätöksenteossa. Yhtenä pääpuhujista tilaisuudessa oli Warwickin yliopiston politiikan teorian professori Simon Caney, joka käsitteli erilaisia tapoja huomioida tulevia sukupolvia demokraattisessa päätöksenteossa.
Tulevaisuuden huomaava demokratia
Millaisia ehdotuksia sitten on tehty? Osa ehdotuksista perustuu oletuksiin kansalaisten motivaatiosta ottaa tulevat sukupolvet huomioon päätöksenteossaan. Jotkut ajattelevat, että nykyisin elävät nuoret edustavat tulevia sukupolvia ja niinpä monissa puheenvuoroissa, Suomessakin, on ehdotettu äänestysikärajan laskemista. Joskus on myös esitetty yläikärajaa äänioikeudelle. Jotkut ovat ehdottaneet, että vanhemmat saisivat äänestää alaikäisten lastensa puolesta (Scmitter 2000). Nämä ehdotukset perustuvat ajatukseen, jonka mukaan nuoremmat tekisivät vanhempia ikäluokkia todennäköisemmin tulevaisuuteen suuntautuvia päätöksiä ja että sellaiset kansalaiset, joilla on lapsia, ajattelevat tulevaisuutta muita enemmän. Tutkimuksista saatu näyttö ei kuitenkaan yksiselitteisesti tue näitä oletuksia (esim. Chao ym. 2009).
Toisten näkemysten mukaan demokraattista järjestelmää pitää täydentää instituutiolla, joiden tehtävänä on pohtia poliittisten päätösten seurauksia tulevien sukupolvien näkökulmasta. Monissa maissa erityistä huomiota vaativia ihmisryhmiä tai oikeuksia varten on perustettu asiamiehen tai valtuutetun (ombudsman) toimia. Suomessa on lapsiasianvaltuutettu, Boliviassa ihmisoikeusvaltuutettu, Ruotsissa yhdenvertaisuusvaltuutettu ja Isossa Britanniassa terveydenhuoltovaltuutettu (Beckman ja Uggla 2016).
Tulevia sukupolvia voi myös pitää erityistä huomiota vaativana ryhmänä, jonka ääni ei kuulu tavallisessa demokraattisessa päätöksentekoprosessissa. Niinpä esimerkiksi Unkarissa, Israelissa, Uudessa-Seelannissa, Australiassa ja Kanadassa on toiminut tai toimii tulevaisuusvaltuutettu (Beckman ja Uggla 2016). Usein tulevaisuusvaltuutetun erityisen huomion kohteena ovat ympäristöasiat.
Myös muita institutionaalisia ratkaisuja on esitetty. Joidenkin tutkijoiden mielestä osa kansanedustuslaitosta pitäisi muodostaa tulvia sukupolvia edustavista jäsenistä (Dobson 1996, Ekeli 2005). Dobson jopa esittää rajoituksia siihen, ketkä saisivat äänestää näitä edustajia, hänen mukaansa kestävää kehitystä ajavien puolueiden kannattajat.
Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan potentiaali
Simon Caney (2016) pitää Suomen eduskunnan tulevaisuusvaliokuntaa varteenotettavana ratkaisuna tulevien sukupolvien näkökulman huomioon ottamiseen. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan tehtävänä on käsitellä valtioneuvoston tulevaisuusselonteko sekä laatia lausuntoja muille valiokunnille tulevaisuutta koskevissa asioissa. Tulevaisuusvaliokunnan etuna on se, että se on osa parlamentaarista ja legitiimiä demokraattista päätöksentekoprosessia.
Tulevaisuusvaliokunta ei ole kuitenkaan saavuttanut kovin painavaa asemaa eduskunnan työskentelyssä, eikä sitä voida pitää kovin korkean profiilin valiokuntana. Caneyllä onkin ehdotuksia tulevaisuusvaliokunnan toiminnan jämäköittämiseksi: Kaikki lainsäädäntö pitäisi käsitellä myös tulevaisuusvaliokunnassa, jonka tehtävänä olisi pohtia kunkin lain tulevaisuusvaikutuksia. Valiokunnalla pitäisi olla myös mahdollisuus tehdä tulevaisuusnäkökulmaan perustuvia muutosehdotuksia tai lisäyksiä lakeihin.
Tulevaisuusvaliokunnan ohella Caney ehdottaa myös muita keinoja tulevaisuuden huomioimiseksi. Hänen mielestään parlamentissa samoin kuin kansalaisten kesken pitäisi järjestää puntaroivan (deliberatiivisen) demokratia ihanteen mukaisia keskusteluja, joissa tavalliset kansalaiset ja parlamentaarikot pohtisivat päätösten seurauksia tulevaisuusnäkökulmasta. Puntaroivassa keskustelussa tavalliset kansalaiset, yleensä satunnaisotoksella valitut, keskustelevat pienryhmissä määrätystä teemasta. Keskustelua ohjaa moderaattori ja keskustelun säännöt, jotka korostavat muiden kunnioittamista, kuuntelemista, mielipiteiden perustelemista ja valmiutta muuttaa omaa mielipidettään (esim. Setälä ym. 2010). Caney seuraa tässä amerikkalaisten tutkijoiden ehdotusta puntaroivan demokratian päivästä (deliberation day), joka olisi puntaroiville keskusteluille omistettu kansallinen vapaapäivä (Ackerman ja Fishkin 2004).
Lähteet
Ackerman, Bruce ja James S. Fishkin 2002. Deliberation Day. Journal of Political Philosophy 10(2), 129-152.
Beckman, Ludvig ja Fredrik Uggla 2016. An Ombudsman for Future Generations: Legitimate and Effective? Teoksessa Iñigo González-Ricoy ja Axel Gosseries (toim.) Insititutions for Future Generations. Oxford: Oxford University Press, 117-134.
Caney, Simon 2016. Political Institutions for the Future: A Fivefold Package. Teoksessa Iñigo González-Ricoy ja Axel Gosseries (toim.) Insititutions for Future Generations. Oxford: Oxford University Press, 135-155.
Chao, L, Szrek, H., Pereira, N.S. & Pauly, M.V. 2009. Time preference and its relationship with age, health, and survival probability. Judgement and Decision Making 4(1), 1–19.
Dobson, Andrew (1996). Representative Democracy and the Environment. Teoksessa William M.Lafferty and James Meadowcroft (toim.) Democracy and the Environment: Problems and Prospects. Cheltenham: Edward Elgar, 124-39.
Ekeli, Kristian Skagen 2005. Giving a Voice to Posterity: Deliberative Democracy and Representation of Future People. Journal of Agricultural and Environmental Ethics 18(5), 429-50.
Schmitter, Philippe C. 2000. How to Democratize the European Union… And Why Bother? Lanham, MD: Rowman and Littlefield.
Setälä, Maija, Kimmo Grönlund ja Kaisa Herne 2010. Citizen deliberation on nuclear power: A Comparison of two decision-making methods. Political Studies 58(4), 688–714.
Lue lisää:
Hybridiuhkia ja sietokykyisyyttä
Voiko Suomi olla oikeudellisesti vastuussa Portugalin metsäpaloista?
Kommentit