Orientaation muutosta syrjäytymisen ehkäisyyn

Elämme ajassa, jossa usein tuntuu yhteiskuntaa ja sen osallisia määrittävän etenkin kiire ja menestys. Multitaskaamme, verkostoidumme, sometamme ja tavoittelemme aktiivista elämää. Kaikki raudat ovat kuumana yhtä aikaa ja useaan suuntaan. Asiat tapahtuvat hetkessä, eikä pitkäjänteistä työskentelyä kauempana siintävien tavoitteiden saavuttamiseksi koeta yhtä palkitsevaksi kuin teoista välittömämmin saatavia vahvisteita.

Syrjäytyminen on pitkä prosessi. Syrjäytymiskehitys voi saada alkunsa jo ennen syntymää ja siihen vaikuttavat niin raskausiän ravitsemus kuin vanhempien mahdolliset sairaudetkin. Vauvaiässä ilman huomiota ja lämpöä jääminen näkyy läpi nuoruuden. Syrjäytyminen kytkeytyy myös vahvasti perheen sosiaaliseen ja taloudelliseen tilanteeseen. Tärkeä yhdistävä tekijä on myös yksinäisyys. Ylisukupolvisuus siirtää arvojen ja merkitysten ohella myös suoremmin hyvinvointiin liittyviä tekijöitä uusien sukupolvien arkeen ja elämään.

Syrjäytymisen ehkäisy on ollut mukana tavoitteissa jokaisella maamme hallituksella 2010-luvulla. Ja niin tietysti pitääkin olla tilanteessa, jossa Suomessa on Me-säätiön mukaan yli 60 000 syrjäytynyttä nuorta. Viimeisen vuosikymmenen aikana on luotu uusi nuorisolaki, perustettu uusia palveluita ja toimittu lukuisissa hankkeissa syrjäytymisen ehkäisyn nimissä. Hankkeiden ja projektien avulla tehtävä työ onkin muodostunut Suomessa merkittäväksi syrjäytymisen vastaiseksi ja sitä ehkäiseväksi toimintamuodoksi. Erityisesti Euroopan sosiaalirahaston rahoittamana on nuorille tarjolla apua runsaasti, mutta se on hajallaan lukuisissa sinällään toimivissa ja nuorille hyvää tarkoittavissa hankkeissa. Samaa pulmaa on toki myös muiden rahoituskanavien suhteen. Nykymallissa erilaiset yhdistykset, säätiöt, oppilaitokset, yritykset ja kunnat hakevat rahoitusta hankkeilleen. Valtaa rahan jakamisesta käyttää neljä Ely-keskusta. Rahoitukselle olisi olemassa myös muun mallisia jakotapoja kuin tämä projektimallinen. Nykyinen tapa on kuitenkin muodostunut varsin vahvaksi käytännöksi Suomen EU-jäsenyyden aikana.

Hankkeet ja projektit ovat kestoltaan tyypillisesti muutaman vuoden mittaisia. Aikaa kuluu hankkeen alkaessa kohderyhmän rekrytointiin ja loppupäässä raportointiin. Varsinaiselle toiminnalle jäävä aika on toisinaan verrattain lyhyt. Etenkin kun kyseessä on pitkäaikainen ja jatkuvaksi tarkoitettu yhteiskunnallinen toiminta, kuten syrjäytymisen ehkäisy. Omaa pulmallisuutta syntyy myös hankkeiden osin päällekkäisestä toiminnasta sekä siitä, että eri toimijat tavallaan myös joutuvat kilpailemaan kohderyhmäänsä kuuluvista osallistujista.

Hankkeet tavoittelevat pääosin samaa, osallisuuden tukemista ja lisäämistä sekä syrjäytymisen ehkäisemistä, vaihtelevien keinojen ja tukimuotojen avulla. Tarkoituksena on usein aktivoida ja integroida ihmisiä mukaan yhteiskuntaan, koulutukseen ja työelämään. Oman lusikkaansa soppaan on työntänyt myös koulutuksen rahoituksen muutokset, joka ajaa oppilaitoksia hakemaan yhä enemmän hankerahoituksia TKI-toiminnan roolin korostuessa osana heidän omaa rahoituskokonaisuuttaan. Hanketyöskentely myös työllistää eri toimijoita. On laadittava hakemuksia, raportoitava, kommentoitava ja toisaalta laadittava rahoituspäätöksiä, maksatuspäätöksiä, pidettävä infotilaisuuksia ja huolehdittava hakemuskäsittelyistä sekä verkostoiduttava ja yritettävä ottaa selvää eri palveluiden ja hankkeiden tarjonnasta. Paljon työtä ja resursseja käytetään siis järjestelmän ylläpitämiseen sekä projektimallisen rahoituksen ammattilaisten ja taloushallinnon osaajien toimintaan. Kaikki tämä on tärkeää. Kuitenkin se saa toisinaan miettimään, eikö näitä resursseja olisi tehokkainta suunnata varsinaiseen toimintaan ja arjessa tapahtuvaan syrjäytymisen ehkäisemiseen?

Hankkeissa korostetaan nykyisin entistä enemmän laadullisia tekijöitä ja niitä pyritään mittaamaankin. Suuntaus on hanketoimijan näkökulmasta tervetullut. Kuitenkin jokaisella hankkeella ja projektilla on luonnollisesti myös määrällisiä mittareita ja tavoitteita. ESR-rahoitetuissa hankkeissa kyseeseen tulee etenkin lukumäärät hankkeen toimintaan mukaan rekisteröitävistä henkilöistä ja heille toteutetuista toimenpidemääristä kestoineen. Myös näiden määrällisesti raportoitavien tietojen kerääminen vie aikaa muulta hanketyöltä. Nykyisenkaltaiset lomakkeet ovat osalle hankkeiden kohderyhmistä varsin vaikeaselkoisia ja aiheuttavat ihmetystä ”salassa pidettävä”-leimoineen.

Syrjäytymisen ehkäisytoimet ovat moninaisia. On perustettu ohjaamoja, vedetty työpajoja, kursseja, tapahtumia sekä toteutettu erilaisia muita neuvontamuotoja, jotka kaikki yrittävät houkutella mukaan nuoria juuri omaan toimintaansa. Hankkeiden toimintamuotojen ollessa lyhytaikaisia, moninaisia ja samaa kohdejoukkoa tavoittelevia, ei ole ihme, mikäli nuoret ja heille tarkoitetut palvelut ja tukimuodot eivät aina löydä toisiaan. Pysyväksi osaksi yhteiskuntaamme juurtunut vähäisempikin toiminta voisi olla tehokkaampaa kuin jatkuvasti vaihtelevat, määräaikaiset toimintamuodot.

Syrjäytymisen ehkäisy onkin paljon enemmän kuin täsmätoimia erityisen syrjäytymisvaaran omaaville nuorille.  Tai ainakin sen tulisi olla. Yhteiskuntamme tapa keskittyä nuorten syrjäytymiskehitykseen ongelmalähtöisesti jää auttamatta liian kapeaksi, eikä tuota riittävän hyvää tulosta. Myös vallalla oleva tapa asiantuntijajohtoisesta toimenpiteiden suunnittelusta unohtaa liian usein nuoren itsensä äänen. Silloin kun me sitä pyrimme kuulemaan, kuulemme usein aktiivisten ja sosiaalisesti ulospäin suuntautuneiden nuorten äänen. Mutta entäpä hiljaisemmat, jotka eivät voi tai halua tehdä itsestään numeroa. Kuka heitä kuulisi?

Tuskin kukaan rakentaisi nykyisenkaltaista mallia, jos saisi aloittaa puhtaalta pöydältä. Samalla ihmetellään, miten nuorten on niin vaikeaa löytää heille suunnattua tukea ja palveluja, vaikka niitä on runsaasti tarjolla. Ehkä yksi syy onkin siinä, että kenttä pursuaa toimijoita, ja hankkeet jopa kilpailevat keskenään tukikelpoisista autettavista.

Nuoremme ansaitsevat parasta. He ansaitsevat yhteiskunnan, joka antaa aidot edellytykset ja mahdollisuuden hyvään nuoruuteen. Joka korostaa mahdollisuuksia ongelmien sijasta ja ruokkii nuorten toivoa tulevaisuudesta. Jossa arki on mielekästä ja yksilön kokemus arvokas. Se vaatii meiltä toimijoilta orientaation muutosta. Meidän tulee keskittyä merkityksellisyyden kokemukseen ja sen mahdollistamiseen sekä pyrkiä luomaan nuorille toiveikas tulevaisuus.

Eläytyen osalliseksi-hankkeessa haluamme kuulla nuorten äänen. Myös heidän, jotka tavallisesti ovat hiljaa. Ja heidän, joille ei vielä ole osoitettu erityisiä tukitoimia, diagnooseja tai hoitokontakteja. Sillä sitähän ennaltaehkäisy ja nuorten tukeminen on. Jokaisen nuoren näkemistä ja kohtaamista sekä läsnäoloa arjessa.

 

-Jussi Savolainen

Kommentit

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *