Kirjoittaja: Mira Valkonen, Tampereen yliopisto
Jatkuvaa oppimista tarkastellaan usein melko pragmaattisesti osaamisen kehittämisenä työelämän muutosten näkökulmasta sekä niihin liittyvinä koulutusratkaisuina. Syvällisemmällä tarkastelulla voidaan kuitenkin huomata, että jatkuva oppiminen on pohjimmiltaan asenne ja toimintatapa, niin yksilöiden kuin organisaatioiden. Jatkuva oppiminen on itse asiassa jatkuvaa epäonnistumista ja virheiden tekemistä. Se, mikä erottaa jatkuvan oppimisen puhtaasta mokaamisesta kerta toisensa jälkeen, on se, että tehdyistä virheistä opitaan nopeasti ja ne auttavat kehittämään toimintaa koko ajan paremmaksi.
Jatkuvaan oppimiseen kuuluu siis myös lähtökohtaisesti asenteen tasolla rohkeus, uteliaisuus ja uskallus kokeilla uutta, asettaa itsensä alttiiksi ja olla pelkäämättä virheiden tekemistä. Organisaation tasolla se tarkoittaa kokemuksista ja kokeiluista oppimista, toimivien ratkaisujen vyöryttämistä eteenpäin sekä pilotointien laajentamista isompaan mittakaavaan, lopulta osaksi systeemistä tasoa. Miten tällainen jatkuvan oppimisen asenne ja toimintatapa sopii yliopistoyhteisöön ja akateemiseen maailmaan?
Myös tieteen tekemisen prosessi voidaan nähdä jatkuvana oppimisena – prosessina, joka on jatkuvaa kokeilua ja lisääntyvää ymmärrystä. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna korkeakouluissa tapahtuu jatkuvaa oppimista koko ajan. Usein huomiota kiinnitetään kuitenkin jämpteihin projektisuunnitelmiin ja ihailtaviin lopputuloksiin, vaikka myös itse prosessi on oppimisen ja kehityksen kannalta todella arvokas. Kuinka uskaltaisimme vielä vahvemmin omaksua myös korkeakouluissa toimintatavan ja asenteen, jossa asiantuntijuuden osoittamisen lisäksi painottaisimme enemmän yhdessä tekemistä, kokeilemista, virheiden tekemistä ja niistä nopeasti oppimista? Tämä vaatii yksilöiden rohkeuden lisäksi rakenteita, jotka tukevat psykologista turvallisuutta, siirtävät painopistettä osaamisesta oppimiseen ja kutsuvat kokeiluihin.
Rohkeita kokeiluja ja mielenkiintoisia pilotteja olemme tehneet myös jatkuvan oppimisen hankkeessa kuluneen puolentoista vuoden aikana. Me olemme tehneet virheitä ja ottaneet niistä oppia. Esimerkkejä on useita, mutta nostetaan tässä muutamia koulutuksen digitalisaation ja osaamisen tunnistamisen piloteista. Molemmissa tavoitteinamme oli löytää nopealla aikataululla, kokeilevalla otteella ja yhteistyössä eri toimijoiden kanssa uusia ratkaisuja koulutuksen laadukkaaseen digitalisointiin sekä osaamisen tunnistamisen teknologiaan.
Koulutuksen digipiloteissa törmäsimme heti alkumetreillä siihen, että esimerkiksi digitaaliset alustat, koulutuksen rakenteet sekä työn suunnitteluun liittyvä resurssointi eivät tue ideaalilla tavalla nopeaa, kokeilevaa yhteiskehittämistä. Digitaalisten materiaalien luomiseen rakennetut digipedagogiset prosessit, materiaalit ja hyvät välineet eivät yksin riitä, vaan tärkeää on tuoda opittu käytäntöön, arkeen ja osaksi opettajien osaamista. Digitaalisen materiaalin käyttöön liittyvät lakitekniset näkökulmat vaativat myös oman selvittelynsä, sillä niihin ei ollut olemassa olevaa käytäntöä. Osaamisen tunnistamisen pilotoinnissa haasteena oli tehdä riittävän toimiva, mutta nopeasti toteutettava käyttöliittymä kohtuullisilla kustannuksilla, löytää sopiva määrä henkilöitä pilottiin sekä saada riittävän monipuolista palautetta, jonka avulla voimme tehdä päätöksiä jatkokehityksestä. Kevään koronapoikkeustilanne aiheutti myös muutoksia pilottitapaamisiin, joihin reagoitiin muutaman päivän varoitusajalla ja keksittiin digitaalisia tapoja mennä eteenpäin. Ensimmäiset digitaaliset tapaamiset olisivat voineet olla vuorovaikutteisempia ja toimivampia, jos tilanne olisi voitu ennakoida etukäteen.
Nämä ja monet muut kokemukset ketteristä kokeiluista ja pilotoinneista ovat lisänneet ymmärrystä siitä, miten näitä teemoja kannattaa kuljettaa kohti laajempaa, systeemisempää toimintatapaa. Teemasta riippumattomia oppeja matkan varrelta on ollut myös useita, usein kantapään kautta hankittuja. Olemme oppineet ainakin sen, että uusien ajatusten ja toimintamallien kehittäminen pitkän perinteen organisaatiossa on samalla innostavaa ja ajoittain myös hidasta ja pitkäjänteistä työtä. Selkeää viestintää ja arvostavaa vuorovaikutusta ei voi olla liikaa, ja tiimin kesken tiedonjakaminen sekä yhdessä tekeminen jää usein kiireessä liian vähäiseksi. Organisaation ulkopuoliset yhteistyökumppanit ja verkostomainen tekeminen tuottavat uusia ideoita, edistävät parhaiden toimintatapojen jakamista, ja yhteistyö ylipäätään tuo lisäarvoa kaikille osapuolille. Johtamisen merkitystä ei voi väheksyä – oli sitten kyse organisaation strategisesta johtamisesta tai itsensä johtamisesta. Tärkeintä on löytää yhteinen ymmärrys ja suunta samalla uskaltaen rohkeasti ravistella olemassa olevaa, jatkuvan oppimisen hengen mukaisesti, niin oman pään sisällä kuin myös organisaation tasolla.
Kommentit