Toivo paremmasta
Omat vanhempamme, ja heidän sukupolvensa, olivat kokeneet sodan, sen julmuudet ja kärsimyksen. Siitä toivottuaan he, ja heidän sukupolvensa kautta maailman, ja erityisesti Euroopassa, asettivat omaa elämäänsä, politiikkaa ja yhteiskunnallista toimintaa ohjaavaksi periaatteeksi toivon paremmasta (Ernst Block 1957). Toivolla paremmasta tarkoitettiin sitä, että vanhempamme, ja koko sodan kokenut sukupolvi, toivoivat rauhan palauduttua, ettei heidän lapsensa tarvitsisi enää kokea sotaa ja heidän jälkeläisillään olisi oikeus parempaan hyvinvointiin kuin mitä heillä itsellään oli.
Toivo paremmasta sisälsi myös ihmisoikeudet ja oikeuden kehitykseen. Ne tunnustettiin jopa rikollisille ja vihollisille. Tähän samaiseen toivon periaatteeseen kuului myös ajatus, että sivistyksen, koulutuksen ja kasvatuksen avulla voitaisiin voittaa kaikki ne vuosisatoja hallinneet ja vallinneet stereotypiat ja viholliskuvat, joilla ihmisiä oli villitty sotiin, sortoon ja syrjintään. Tämän tavoitteen toteuttamisessa otettiin niin merkittäviä edistysaskeleita, että 2000-luvulle tultaessa olimme jo lähellä sitä mistä Aleksanteri Suurikin (356-323 eaa) haaveili, kun hän perusti valloittamilleen alueille kirjastoja ja valtakuntansa pääkaupunkiin Aleksandriaan kirjaston, jonne hän halusi koota maailman kaikki kirjat ja kertomukset. Aleksanteri Suuri ajatteli, että lukemalla ja tutustumalla toisten maiden ja kulttuurien ihmisiin ja elämään, edistettiin kaikkein parhaiten ihmisten välistä vuorovaikutusta, luottamusta ja rauhaa (Vallejo 2022; Peltonen 2021).
Toisen maailmansodanjälkeistä kehitystä voidaan pitää hyvänä esimerkkinä siitä miten systemaattisella rauhankasvatuksella, rauhaa ja ihmisten välistä vuorovaikutusta ja keskinäistä riippuvuutta korostavalla politiikalla saavutettiin ihmeitä. Parhaimmillaan ne johtivat konkreettisiin tekoihin asevarustelun ja asevaraisen turvallisuuden korvaamiseksi poliittisilla ohjelmilla ja sosiaalisilla uudistuksilla. Poliittisin toimin kehitettiin ja vahvistettiin sosiaalista ja kulttuurista vuorovaikutusta, ihmisoikeuksia ja sosiaalisia oikeuksia. Tässä tarkoituksessa Suomessakin rauhankasvatuksesta tuli koulujen opetusohjelmia ja opetuksen sisältöjä läpäisevä periaate. Aapiset ja kurssikirjat puhdistettiin rasismista, ja todellisuutta vääristelevistä ihmiskuvista. Kun tähän lisätään vielä se, että yhteiskunnallisin sopimuksin ja sosiaaliturvajärjestelmien avulla vahvistettiin hyvinvointivaltiota ja kansalaisten sosiaalisia oikeuksia, kävikin niin, että torpan tytöt ja pojatkin tunsivat kuuluvansa yhteiskuntaan. Demokratiaa ja tasa-arvoa tavoittelevassa yhteiskunnassa isänmaallisuus sai uuden sisällön ja merkityksen. Niinpä kun presidentti Kekkonen avasi Saimaan kanavan vuonna 1972 niin hän painotti, että taloudellisen yhteistyön sekä sosiaalisen ja poliittisen yhteistyön avulla luotiin Suomen ja Neuvostoliiton välille rauhan rajaa ja hän korosti, että viholliskuvien purkaminen ja rauhan rakentaminen olisivat parasta isänmallisuutta.
Tämän uutta luovan ja vapauttavan yhteiskunnallisen kehityksen seurauksena, olimme siis lähempänä kuin koskaan aikaisemmin sitä haavetta, jossa lukeminen, kirjoittaminen ja kirjastot sekä toisaalta kansojen ja kulttuurien sekoittuminen ja vuorovaikutus olisivat tie tulevaisuuteen.
Kun Suomen ja Venäjän välinen raja avautui ja me kunnostauduimme rauhan rajojen rakentajina (taloudellinen ja sosiaalinen yhteistyö, kulttuurivaihto, rajojen yli tapahtuvan liikkuvuuden asteittainen purkaminen). Sen seurauksena ihmiset ja yritykset liikkuivat yli rajan Kuhmossa, Värtsilässä, Sortavalassa ja Vainikkalassa. Shostakovish ja Sibelius kaikuivat Kuhmon korvessa. Me luimme, käänsimme ja luimme, venäläistä kirjallisuutta enemmän kuin koskaan aikaisemmin ja enemmän kuin mikään maa maailmassa.
Sitten tuli tämä pimeys, pimeät ajatukset ja pimeä politiikka
Kun Venäjä aloitti kaikkien kansainvälisten sopimusten vastasesti sodan Ukrainassa, käynnistyi yhteiskunnassa prosessi, jonka seurauksena aseista ja asevaraisesta turvallisuudesta tuli politiikan primus motor. Nyt luemme ja ihmettelemme käsittämättömiä lukuja asevarustelumenojen kasvusta (Sipri) ja sekä tuhoista, joita asein on saatu aikaan.
Hyvin lyhyessä ajassa, parissa kolmessa vuodessa, on tapahtunut täyskäännös politiikan tavoitteissa ja kielessä. Nyt politiikan kieli, perspektiivit, tavoitteet ja teot, ovat militarisoituneet tavalla, jolle on vaikea löytää vertailukohtaa historiasta. Eduskuntavaaleissa politiikan keskiöön piti vihdoin ja viimein saada sosiaali- ja hyvinvointipoliittiset uudistukset (sote, vanhuspalvelut, koulutus, väestön kansainvälinen liikkuvuus jne), ilmastokysymys ja luontokato, mutta mitä saatiinkaan aikaan: yötä päivää uutisia sotilasliittoutumista, panssareista, horneteista, ammuksista, hävittäjistä, droneista, ydinkärjistä, ja diktaattoreista ja sama tahti tuntuu jatkuvan vaalienkin jälkeen.
Kaiken tämän sanottuani, kyselen epätoivoisena ja neuvottomana onko tämä se tie, jota haluamme kulkea ja perintö, jonka haluamme jättää tuleville sukupolville? Ei, kyllä me tarvitsemme toisiamme ja keskinäiseen vuorovaikutukseen perustuvia rakenteita oli sitten kysymys ilmastokysymyksistä, luontokadosta, asevarustelun ja viholliskuvien purkamisesta, jne.
Lähteitä:
Block, E. (1957) Das Prinzip der Hoffnung. Surkampf Taschenbuch.
Peltonen, J (2021) Aleksanteri suuri – sankari ja myytti. Gaudeamus.
Saimaan kanavan vuokraus ja puheet, 1963 (https://areena.yle.fi/1-50256196)