Sovinto yhteiskunnallisena prosessina
Kirjassa ”Ukrainan sota ja maailma sen jälkeen” Sirkka Ahonen esittää retorisen kysymyksen: Entä jos sodan päättyminen ei johdakaan rauhaan? Tällä kysymyksellä ja skeptisellä asenteella hän herättää keskustelun sovinnosta ja sovintoon tähtäävistä yhteiskunnallisista toimista. Kansainvälisiin esimerkkeihin viitaten, Ahonen argumentoi, että kunkin sodan ja aselevon jälkihoitoon tarvitaan keskustelun avaamista osapuolten kesken ja että kussakin tapauksessa tulisi löytää kuhunkin poliittiseen ja keskustelukulttuuriin sekä sosiaalisiin rakenteisiin soveltuva ratkaisu (Ahonen 2022, 175).
Afrikan Aparheid politiikan haavoja pyrittiin ratkaisemaan sovintokomissioiden ja julkisten tunnustusten kautta. Bosnia-Herzegovinan sekä Kosovon rikoksia setvittiin oikeusistuntojen ja rangaistusten avulla. Suomessa sisällissodan haavat ovat jääneet suurelta osin hoitamatta. Poliitikot ovat hoitaneet niitä vaikenemalla, mutta kirjallisuudessa ja elokuvissa, asiaan on tuotu aina näihin päiviin nähden uusia ulottuvuuksia ja tulkintoja. Nämä ja monet muut esimerkit saavat kysymään mikä olisi malli, joka soveltuisi Ukrainan sodan haavojen parantamiseen ja miten ne soveltuisivat sodan jälkeisiin yhteiskunnallisiin suhteisiin Ukrainassa, Venäjällä ja muualla maailmassa?
Sovinnon ja politiikan lähtökohtia
Seuraavana avaan keskustelua sovintoprosessista ja siitä miten yhteiskunnat poikkeavat toisistaan valmiuksissa ja kyvyissä lähteä sovinnon tielle.
• Venäjä on koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan rakentanut itsestään sankariyhteiskunnan kuvaa, ”suuren isänmaallisen sodan eetosta”. Näistä lähtökohdista sillä on ollut suuria vaikeuksia tunnistaa ja tunnustaa aikaisempia virheitään, puhumattakaan nykyistä rikosta. Venäjän aloittama sotaa voidaan pitää jatkona sille kertomukselle, jonka se on rakentanut itsestään suurvaltana. Viimeiset vuosikymmenet se on vain vahvistanut propagandallaan, historian uudelleen kirjoittamisella ja sotilaallisilla näytöillään Syyriassa ja läsnäolollaan aina Afrikkaa myöten vain omaa suurvaltakuvaansa ja viholliskuviaan.
Maan hallintatapa on ajautunut diktatuurin tielle eikä demokraattisesta dialogista ole enää tietoakaan. Maan sisäinen urkinta- ja ilmiantojärjestelmineen on viritetty Stalinin ajan mittoihin. Tiedotusvälineet ovat vallanpitäjien kontrollissa ja oppositio on lyöty maan alle.
Tällaisessa tilanteessa Ukrainan kysymys ja rauhan politiikka asettuvat maan sisä- ja ulkopoliittisen kriisin kehyksiin. Aselepo on kaukana, puhumattakaan kestävään rauhaan johtavasta dialogista. Se saa luvan odottaa.
• Ukrainan tie kestävään rauhaan tulee olemaan myös kivinen ja pitkä, yksinomaan siksi, että sodan kärsimykset ovat suuret ja uhreja on paljon. Sota-alueiden sisäiset ja ulkomaille ajetut pakolaiset, vammautuneet ja kuolleet siviilit ja sotilaat sekä tuhotut alueet, kaupungit, infrastruktuuri, luonto ja eläimet. Selkeän turvallisuuspoliittisen strategian syntymistä vaikeutti ja viivästytti se, että kansallinen yhtenäisyys ja puolustustahto olivat vasta muotoutumassa. Politiikan suuntaa ja hallinnan mallia etsittiin sekä EU:sta että Moskovan suunnalta. Liberalismi, nationalismi ja perinteiset korruptoituneet valtiorakenteet ottivat mittaa toisistaan, kunnes kansallisen puolustuksen tarve antoi kansalliselle intressille kehykset. Pienemmän taistelu suurempaa vastaan yhdisti kansaa ja loi edellytykset asevaraisen turvallisuuden lujittamiselle.
Avoimen sodan ja tuhon keskellä ei-asevaraisen turvallisuuden, rauhan ja sovinnon tavoitteet ovat kaukana, eivätkä kuulu agendaan lukuun ottamatta taiteen ja kulttuurialan tietoisimpien ryhmien irtiottoja. Voi sanoa, että voimapolitiikan noustua etualalle myös rauhanliikkeellä tulisi olla olosuhteisiin soveltuva toiminta-ajatus. Nyt sitä ei ole, mutta voisiko se syntyä yhteistyössä kansainvälisen rauhanliikkeen kanssa?
• Toisen maailman sodan jälkeisellä kaudella Saksalla on ollut kärsittävänä loputun syyllisyyden ja syntipukin taakka. Pariisin rauhan sopimuksissa Saksa riisuttiin aseista ja sen sotilaalliselle varustautumiselle asetettiin rajat. Fasismin häpeätaakkaa se on saanut kantaa aina näihin päiviin saakka. Muun muassa tästä kokemuksesta johtuen Saksan on ollut pidättyväinen Ukrainan aseelliseen tukemiseen.
Kansalaisyhteiskunnan tasolla Saksassa elää voimakas rauhan ajatus ja sitä saksalaiset ajavat aktiivisesti nytkin. Saksan kaupungeissa on pysyviä rauhan foorumeja ja esim. Pääsiäisen aikoihin Saksassa järjestettiin yli 120 mielenosoitusta, eikä luku sisällä Saksan ay-liikkeen rauhanpoliittisia toimia.
Voidaankin sanoa, että Saksan nykyistä turvallisuuspolitiikka turvaa rajoitettujen asevoimien ja NATO-liittoutumisen ohella kansalaisyhteiskunnan vahvaan rauhanajatukseen. Tosin Saksakaan ei ole allekirjoittanut ja ratifioinut ydinaseiden käytön kieltosopimusta (ks. ICEAN: https://icanfinland.fi/mika-ican/ydinasekieltosopimus/)
• Monissa itä-euroopan maissa ja NL:n liittolaismaissa, kuten Puolassa ja Virossa, elää vahvana epäluottamus Venäjän politiikkaan. Tämä on kärjistänyt asenteita ja politiikkaa Venäjää vastaan ja ajanut maita vahvan aseellisen tuen ja puolustuksen linjoille myös Ukrainan sodassa, joskin ne antavat kansalaisjärjestöjen ja valtion tuella myös laajaa sosiaalista ja humanitaarista tukea Ukrainan sodan uhreille. Ukrainaan suunnattavan tuen osalta Puola ja Viro ovat olleet linjanvetäjiä myös EU-politiikassa ja menneet monissa asioissa, jopa omille teilleen.
• Sodan muistot ovat muotoilleet ratkaisevalla tavalla Suomen kansallista identiteettiä. Edvin Laineen ja Väinö Linnan tulkintoja ovat seuranneet lukemattomat elokuvat, musiikki ja kirjallisuus -dokumentit. Tämän lisäksi Suomessa on käyty jatkuvaa keskustelua sodanuhreista. Tämä lisäksi Suomi on kipuillut oman turvallisuutensa puolesta ja päätyi lopulta hakemaan sotilaallista liittoutumista NATOn kanssa. Tämä on merkinnyt asehankintojen lisäämistä ja turvallisuuspoliittisen tilanteen päivittämistä ja asettumista asevaraisen turvallisuuspolitiikan linjalle. Suomi ei ole allekirjoittanut eikä ratifioinut ydinaseiden kieltävää sopimusta. Sen seurauksena Suomessa on tapahtunut merkittävä poliittisen ajattelun muutos. Suomi on militarisoitunut tavalla, joka ei ole juuri jättänyt tilaa rauhanpoliittisille ajatuksille ja aloitteille. Dialogi ja rauhanvälitystoiminta ovat saaneet siirtyä sivuun ja rauhanliike ajettu marginaaliin.
Uusia piirteitä turvallisuuspoliittisessa ajattelussa
Ukrainan sota ja sen heijastuminen turvallisuusajatteluun on johtanut turvallisuusajattelun kaventumiseen ja asevaraisen turvallisuuden korostumiseen. Tämä saa kysymään heijastuuko tämä tulevaisuudessa myös muuhun politiikkaan. Esimerkiksi hyvinvointivaltio on tähän saakka osoittautunut oivalliseksi rauhan edistäjäksi mm. niin, että ne maat, jotka ovat onnistuneet laajentamaan ja vahvistamaan hyvinvointivaltion sosiaalista turvallisuutta, osallisuutta ja tasa-arvoa, ovat olleet myös maita, jotka eivät ole olleet kovin halukkaita kalistelemaan aseita. Militarismi on nostanut nopeasti päätään jopa keskellä Pohjoismaista mallia. Asevarusteluun ja maanpuolustukseen kohdistuvat menot kilpailevat jo nyt sosiaali- ja hyvinvointipoliittisten investointien kanssa.