Työskennellessäni yliopistopedagogiikan yliopistonlehtorina seurasin yhdysvaltalaisen runoilijajärjestön julkaisuja. Työpäivien aikana todistin alati tilanteita, joissa puheen keskiössä olivat opiskelijat: heidän oppimisensa, uupumisensa ja hyvinvointinsa, opetuksen laatu, tutkintojen kehittäminen, opintopisteiden suorittaminen, tutkintoon valmistuminen määräajassa, työelämään siirtyminen, saatujen työtehtävien ja tutkintojen vastaavuus. Ei kuitenkaan koskaan se eksistentiaalinen veresliha, uhanalaisuus ja tuho, josta iltaisin luin samanikäisten nuorten aikuisten kirjoittamaa lyriikkaa.
Aihe on sittemmin saanut moninkertaista näkyvyyttä yliopisto-opiskelijoiden aloitettua ilmastoaktivismin eri puolilla maailmaa. Tänäkin kesänä on omia opiskelijoitamme Suomen kaupunkien kaduilla puhumassa sukupuuttoaallosta. He vaativat tekoja, joiden myötä myös tulevaisuudessa koittaisi kesä – elämän elpyminen luonnossa. Tekoja on yliopistossa tehty, tärkeimmän eli pitkäjänteisen tutkimustyön lisäksi myös tutkintojen rakennetta muuttamalla. Jo lähitulevaisuudessa sisältyy esimerkiksi Helsingin yliopistossa jokaisen opiskelijan tutkintoon kestävyysopintoja. Samoin sisältyvät kestävän kehityksen teemat esimerkiksi Tampereen yliopistossa kaikkien tutkintojen yhteisiin osaamistavoitteisiin. Valintoja on tehty myös yliopistojen muiden käytäntöjen tasolla. Esimerkiksi joidenkin yliopistojen päätös siirtyä yksinomaan kasvipohjaisen ruoan tarjoamiseen juhlissa ja muissa tilaisuuksissa on ison mittakaavan teko.
Kokemukseni on, että pedagogisessa toiminnassa otamme yliopistossa vielä vasta ensiaskelia, jos laajemmin arvioiden niitäkään. Opiskelijoiden ahdistuksen ja hädän kohtaaminen ja heidän toimijuutensa tukeminen oman opetustyön käytäntöjä muuttamalla ovat vaativia asioita niille tutkijaopettajille, joille pedagogiikka on ollut etäistä. Kuitenkin myös pedagogisesti vahvat tutkijaopettajat kohtaavat ajattelussaan haasteen, jopa esteen. Se on kasvatuksen valoisa, edistystä korostava historiallinen käsitteistö, johon kato, tuho ja sukupuutto eivät tuntuisi sopivan.
Pedagogisesti vahvat tutkijaopettajat kohtaavat ajattelussaan haasteen, jopa esteen. Se on kasvatuksen valoisa, edistystä korostava historiallinen käsitteistö, johon kato, tuho ja sukupuutto eivät tuntuisi sopivan.
Sivistyksen tärkeässä käsitteistössä kasvatus ja kasvaminen ovat luovuuden, jopa luomisen tekoja: ihmisen elämänvoiman puhkeamista hänen itsensä ohjaamalla tavalla. Tällaisessa kuvastossa on ikuinen kesä. Vitaaliset vertaiskuvat ovat olleet voimanlähde minunkin tutkimus- ja opetustyössäni. Pedagogeina meitä ei ole kasvatettu tuhon vaan tulevaisuuden toivon maisemaan. Pidän kuitenkin suurena ongelmana, jos yliopistossa työskentelevinä opettajina oletamme toivon, joka ei ole opiskelijoille todellinen. On tärkeää hakeutua kuuntelemaan, mitä opiskelijat kertovat meille tuhon maisemasta.
Tiede on toivon käytäntö. Tieteellisen tutkinnon tarjoaminen ilman käsitystä toivosta on pedagogisesti järjetön tilanne. Tiedeyhteisö on historiaan ja tulevaisuuteen yltävä yhteisö, joka tarvitsee opiskelijoitaan käsitteellistäkseen toivon elävänä, kriittisenä ja luovana käytäntönä yliopistossa ja yhteiskunnassa. Sellainen toivon työ on yliopistopedagogiikan merkityksellisin tehtävä. Luontokadon kesä kasvattaa meitä tuhon kohtaamisen kautta löytämään uudella tavalla sen, mikä pedagogisessa työssä on tärkeintä.
Leena Ripatti-Torniainen
FT Leena Ripatti-Torniainen on TAJU-hankkeen tutkijatohtori Tampereen yliopistossa. Hän on työskennellyt aiemmin useita vuosia sekä journalistiikan ja viestinnän että yliopistopedagogiikan opetus- ja tutkimustehtävissä erityisesti Helsingin yliopistossa.
Twitter: @LeenaRipatti
TAJU-hanke kiittää bloginsa lukijoita kevätkaudesta. Uuden akateemisen lukuvuoden avaava teksti julkaistaan elokuun lopussa. Hyvää kesää!
Kommentit