”Suomalaiset saavat rohkaisevia terveisiä tieteen eturintamasta Lääkäripäiviltä ja Tieteen päiviltä: Joka toinen tupakoitsija kuolee tupakkatauteihin eli yhtä paljon kuin Oulun-Helsingin kone syöksyisi maahan joka viikko. Kaksi prosenttia nuorista saa tietokoneista mielenterveysongelmia ja televisiosta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Lopuksi sepelvaltimotauti tappaa masentuneet.” (Kansan Tahto 9.1.03)
Tämä lähes parikymmentä vuotta vanha sitaatti ei taida vanheta koskaan. Tutkimustietoa tuottavat tahot tarjoavat mediaan mahdollisimman iskevää materiaalia, ja syöttö lapaan yleensä onnistuu. Journalismin kieleen istuvat numerot ja prosentit päätyvät otsikoihin. Terveysvalistus puree, ja mediayleisö vakuuttuu kuolevaisuudestaan.
Ylipäänsä tieteen ja tutkimuksen argumentaatio solahtaa sujuvasti uutiskieleen. Onhan tieteellisen tutkimuksen tavoitteena muodostaa jotain uutta, mikä puolestaan antaa valmiin muotin uutiselle. Uutisjournalismin perusolettamus on subjektiivisten asiaintilojen olemassaolo, joten etenkin lääke- ja biotieteellisen tutkimuksen viehtymys numeraaliseen ilmaisuun istuu mainiosti uutiskieleen.
Tieteessä tietoa tuotetaan vanhan tiedon päälle, joko täydentämään tai korvaaman entistä tietoa. Tämäkin sopii journalistille, joka voi houkutella lukijan juttunsa ääreen vakuuttamalla, että ”näin on oletettu tähän asti, mutta nytpä on aika muuttaa käsityksiä. Samalla tiede ja journalismi muodostavat tuottoisan ja molempien osapuolten pyrkimyksiä hyödyntävän ikiliikkujan.
Nuoruuden lupaus oli hylättävä uudella vuosituhannella
Terveysjournalismi ja mediavälitteinen terveysvalistus on ollut oma tutkimusalueeni aina vuodesta 2001 asti. Sitä ennen olin ollut toimittajana jo pitkälti toistakymmentä vuotta.
Taudit ja potilaiden kertomukset ovat aina olleet minusta sairaan kiinnostavia. Salon Seudun Sanomissa ollessani huomasin myös tykästyväni lääkärien tapaan olla juttujen asiantuntijoita. He etenivät loogisesti hypoteesista diagnoosiin, kertoivat tautien biologiasta ja etiologista ja sitten kertoivat, miten niitä kannattaa hoitaa. Sama lähestymistapa leimasi myös heidän esiintymistään terveydenhuollon johtajina.
Kun aloitin Milleneumina toimittajana Lääkärilehdessä, näkökulma sairauteen ja sairaanhoitoon laveni ja syveni.
Tietäminen on journalistin työssä todella palkitsevaa. Kuitenkin Lääkärilehden työvuosien edetessä kaivautui esiin myös halu ymmärtää. Kun luin Tampereen yliopiston tutkijan Sinikka Torkkolan artikkelin asiantuntijakeskeisestä ja potilaan kokemuksen sivuuttamasta terveysjournalismista, suorastaan suutahdin. Miten yliopistossa voidaan tietää toimittajan työn reunaehdoista, puolueettoman tiedon jakamisen vaatimuksesta ja potilaan yksityisyyden suojaamisen ehdottomuudesta?
Pian olinkin itse tekemässä kyselyä terveystoimittajille heidän suhtautumisestaan eri tietolähteisiin. Kyselystä urkeni samaisen Sinikka Torkkolan kannustamana tie Jyväskylän yliopistoon maisteriopintoihin ja upeiden professorien, Raimo Salokankaan ja Heikki Luostarisen, kannustamana väitöskirjan tekoon. Heidän mielestään toimittajan työkokemuksen ja teoreettisen tiedon yhdistäminen tuottaa kiinnostavia näkökulmia myös tieteen tekemiseen. Olen joskus veistellyt, että oikealla kädellä olen tehnyt journalismia, vasemmalla sitä tutkinut – mutta onneksi sydän on ollut siinä välissä.
Olen jatkanut journalismin ja terveysviestinnän tutkimusta journalistin ja sittemmin pääsihteerin työn ohessa. Väitöskirjaprosessi valmensi katsomaan, millaisia merkityksiä journalismi tuottaa. Vasta oma tutkimustyö auttoi ymmärtämään, ettei journalismi koskaan vain kuvaa todellisuutta, se myös luo sitä.
Korona nosti taas tieteen ja tiedon median keskiöön
Kymmenen vuoden kuluttua väitöskirjan teosta voin jo tunnustaa ennen kaikkea rakastuneeni Heikki Luostarisen kirjoittamaan ajatukseen journalismin ja instituutioiden yhteisestä syntyhistoriasta. Elävä ilmaisu yhdistettynä analyyttiseen katseeseen on pysäyttävää.
Luostarinen (2002) kirjoittaa, miten uutisjournalismi, erityisesti sanomalehti, on kehittynyt modernin yhteiskunnan kasvinkumppanina. ”Painomusteen tuoksu on sukua petrolin katkulle, liukuhihnojen kolkkeelle ja junien jyskeelle. Modernille on tyypillistä usko kaikkivoipaan edistykseen; ihmiskunta oli kesyttävä tieteen avulla luonnon palvelijaksi ja voittava nälän, puutteen ja sairaudet. Tarvittiin kuitenkin tiedettä, tietoa ja organisaatioiden luomaa järjestystä. Ihmisten oli valistuttava niin, että he astuisivat taikauskon ja magian pimeydestä kohti järkiperäisen toiminnan ja päätöksenteon valoa.”
Luostarinen muistuttaa, että journalismi solmiutui aikansa tieteelliseen maailmankuvaan ja sen kautta edistysuskoon, tiedon siirtoon valistumattomille, syys- ja seuraussuhteiden etsimiseen, realistis-empiristiseen tieto- ja kielikäsitykseen sekä materialismiin.
Syntyihän journalismi sata vuotta sitten aikana, jota Luostarinen kuvaa suhteellisen vakaaksi. Tietoa tuottivat asiantuntevat eliitit (tutkijat, juristit, lääkärit, byrokraatit jne.) ja tieto sai oikeutuksensa noiden eliittien kirjaamista tiedon tuottamisen säännöistä (tieteelliset menetelmät, lääketieteen hoito-ohjeet, lait ja niiden vakiintuneet tulkinnat jne.). Tietoa jaeltiin siis ylhäältä alaspäin, eikä tuolloin tilannetta edes pidetty ongelmallisena.
Juuri tässä länsimaissa jo hiipuvan koronapandemian myllerryksessä journalismi on turvautunut jälleen tieteeseen ja tieteen tiedontuotannon mekanismeihin. Epävarmuuden aikana perinteisten instituutioiden ohjeet sekä hallitusvallan ja lainsäätäjien määräykset saavat näkyvän sijan mediassa. Tiedotusvälineet ovat lähettäneet valtioneuvoston suoria tiedotustilaisuuksia kansalaisten koteihin.
Onkin todella mielenkiintoista nähdä, miten tätä ikuisuudelta tuntunutta, yli puolentoista vuoden jaksoa tullaan jälkikäteen analysoimaan. Ottivatko lääketieteellinen tieto ja lääketieteilijöiden näkemykset jo liiankin suuren vallan? Onnistuiko media tieteen epävarmuuden kertomisessa? Ja ennen kaikkea on kysyttävä: Jäikö joku tieto tai tietämisen tapa median katseelta kokonaan piiloon?
Kirjoittaja on Suomen tiedetoimittajain liiton pääsihteeri
Lue lisää:
Järvi, Ulla (2011) Media terveyden lähteillä – Miten sairaus ja terveys rakentuvat 2000-luvun mediassa. Journalistiikan väitöskirja. Jyväskylä Studies in Humanities 150.
Luostarinen, H. 2002. Moneksi muuttuva journalismi. Teoksessa Perko T. & Salokangas R. & Luostarinen H. (toim.), Median varjossa. Jyväskylä: Mediainstituutti.
Kommentit