Kuka ihme toivoisi juhannusviikolla, että olisipa jo syksy? Ainakin se tutkija, joka on kerännyt niin innostavan aineiston, ettei malttaisi odottaa sen analyysia.
Viimeiset kuukaudet etuoikeuteni on ollut keskustella viestinnän, journalistiikan ja mediatutkimuksen opiskelijoiden kanssa tieteestä, ajattelusta, työelämästä ja omasta sekä yleisesti maailman tulevaisuudesta. Keräsin nimittäin kevätkuukaudet TAJU-tutkimushankkeemme haastatteluaineistoa.
Istuin alas yhteiseen Zoom-tilaan kahdenkeskeisiin keskusteluihin vajaan neljänkymmenen opiskelijan kanssa. Mukanani oli TAJU-tutkijatiimin kanssa yhteisesti laadittu haastattelurunko sekä reipas annos uteliaisuutta. Miten nämä merkitysten, median sekä tiedon tuottamisen, välittämisen ja tulkinnan tulevat asiantuntijat ymmärtävät tiedon? Entä tieteellisen tiedon? Miten heidän käsityksensä tiedosta ovat muuttuneet? Miten he ajattelivat joskus – entä nyt – entä ehkä tulevaisuudessa? Mikä merkitys heidän koulutuksellaan on ajattelun tavoille ja tietokäsityksen kehittymiselle?
Joukkoon mahtui niin kandidaatin tutkintoa kuin maisterin tutkintoa suorittavia opiskelijoita. Olipa joku palauttanut gradun juuri samana päivänäkin: haastattelusta tulikin etappi josta katsella taaksepäin sitä, mitä tuli yliopistossa tehtyä, opittua ja ajateltua.
Jokainen haastattelukeskustelu oli syvälle menevä, antoisa ja omaa ajatteluanikin ruokkiva kokemus. Opiskelijoilla oli valtavasti analyyttista, rehellistä ja innostavaa sanottavaa! On ollut avartavaa kuulla esimerkiksi siitä, mitä kaikkia taitoja oman tutkielman tekeminen on kehittänyt tai siitä, miten käsitys tutkimustiedon tuottamisesta muovautuu ja kirkastuu opiskeluvuosien aikana. Ja kuinka kiehtovaa on ollut keskustella kunkin tulevaisuuden haaveista, ovat ne sitten kaukana häämöttäviä tai piankin koittavia seuraavia askeleita urapolulla. Omille koulutusohjelmille esitettiin runsaasti kiitosta, mutta myös terävän perusteltua kritiikkiä: tämä itsessään kertonee jotain siitä, miten paljon opiskelulle annetaan arvoa.
Välillä on naurettukin, kun on keskusteltu esimerkiksi siitä, mikä on jotain sellaista, jonka ”kaikki omalla alalla” tietävät – monestihan niistä muodostuu hokemia, melkein kuin sisäpiirivitsejä. Viittä vaille valmistuvan mielessäkin saattaa kaikua jokin toistunut lause johdantokurssilta tai se on päätynyt haalarimerkkiin asti. Vai mitä sanovat vaikkapa kaikki ne viestintää opiskelleet, jotka tietävät vaikka unissaan, että kaikki vuorovaikutus on viestintää, mutta kaikki viestintä ei ole vuorovaikutusta?
Näyttää siltä, että saimme hankkeelle varsin runsaan ja moniulotteisen aineiston, jota en melkein malttaisi jo päästä analysoimaan. Sekä aineiston runsauden että analyysin itsensä kannalta tuntuu myös hyvältä tietää, että tutkimusta tehdään tiimissä: meitä on hankkeessa monitieteinen tiimi ja lukuisat silmäparit ja päät lukemassa aineistoa, keskustelemassa siitä, tekemässä analyysia ja tulkintaa. Tämän vaiheen parissa jatkammekin syksyllä.
Sekä haastattelukeskustelut että itse tutkimustyö onkin entisestään lujittanut uskoani yhdessä ajattelemiseen: niihin hetkiin, kun omia ajatuksia sanoitetaan toiselle, kuullaan tämän tulkintoja ja näkökulmia, sanoitetaan ymmärrystä yhdessä ja ehkä päädytään kysymään joku tarkempi, uusi kysymys. Tätähän myös viestinnän, mediatutkimuksen ja journalistiikan opiskelijat päätyvät kaikissa erilaisissa ammatillisissa rooleissa tekemään erilaisten toimijoiden ja yleisöjen kanssa.
Suuret kiitokseni jokaiselle opiskelijalle, joka antoi tänä keväänä ja alkukesästä aikaa ja ajatuksiaan TAJU-hankkeelle.
Ja, no, kyllä minä ihan oikeasti maltan ja haluan viettää kesänkin. Antoisaa, leppoisaa ja ajattelua virkistävää kesää kaikille!
Tessa Horila
Kommentit