Viestintä osaksi tutkimusprosessia

Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan puheenjohtaja Esa Väliverronen osuu tieteen, viestinnän ja ajattelun ytimeen: "Viestiminen ei ole kuitenkaan vain tekninen suoritus, se on myös asioiden uudelleen ajattelua ja muotoilua."

Tein vajaat 10 vuotta sitten Suomen Akatemialle selvitystä erään tutkimusohjelman viestinnästä. Kysyimme sen pohjaksi ohjelman rahoittamilta tutkijoilta heidän kokemuksistaan tiedeviestinnästä. Osa raportoi pitkän listan lehdistötiedotteita, populaareja kirjoituksia ja muita julkisia esiintymisiä. Toiset taas valittelivat, ettei tutkimuksen teolta jäänyt aikaa viestinnälle. Yksi tutkija kommentoi lakonisesti, että neljä vuotta on liian lyhyt aika tieteellisille julkaisuille, saati sitten muulle puuhastelulle.

Vaikka yhä useammat tutkijat viestivät aktiivisesti erilaisille yleisöille ja entistä monipuolisemmin, monen mielestä tutkimuksen teko ja siitä viestiminen ovat edelleen kaksi eri maailmaa. Jälkimmäinen on vuorossa vasta ensimmäisen päätyttyä, jos sittenkään. Viestiminen ei ole kuitenkaan vain tekninen suoritus, se on myös asioiden uudelleen ajattelua ja muotoilua.

Tutkimusalat ovat erilaisia, ja joillakin aloilla omien havaintojen ja tulosten pukeminen yleistajuiseen muotoon on vaikeampaa kuin toisilla. Tutkijat ovat myös luonteeltaan erilaisia, eikä julkinen esiintyminen suju kaikilta yhtä helposti. Silti, myös omia asenteita kannattaa aika ajoin tuulettaa.

Itsekin suhtauduin toimittajien haastattelupyyntöihin aiemmin melko varautuneesti. Yleensä siinä tilanteessa tuntui olevan liian paljon tärkeämpääkin tekemistä. Tai mielessä liuta itseä parempia asiantuntijoita juuri tuohon aiheeseen.

Jossain vaiheessa kuitenkin tajusin, että haastatteluun antautuminen voisikin olla opettavainen kokemus. Introverttina jouduin myös ottamaan siedätyshoitoa esiintymispelon voittamiseen. Tärkein oivallus oli kuitenkin se, että haastattelu saattoi tuoda uusia näkökulmia omaan tutkimustyöhön: mikä tässä aiheessa kiinnostaa muita, miten eri tavoin ihmiset tästä aiheesta ajattelevat ja mistä pitäisi saada enemmän tietoa?

Kerran lupauduin haastatteluun aiheesta, jota en ollut vielä ehtinyt varsinaisesti tutkia, mutta joka oli muhinut päässä jonkin aikaa. Toimittaja oli havainnut saman ilmiön kuin itsekin: julkisuudessa esiintyi mitä erilaisimpia asiantuntijoita ajankohtaisia aiheita kommentoimassa. Enää ei luotettu vain eläkeikää lähestyviin professoreihin tai edes muihin tutkijoihin, vaan asiantuntijoina esiintyi itseoppineita bloggareita, vaihtoehtoisia terveysguruja, elämäntapavalmentajia, ja oikeastaan ketä tahansa, joilla oli riittävästi pokkaa pukea asiantuntijan viitta päälleen.

Haastattelun myötä asiantuntijuuden laajenemisesta ja tutkimustiedon kyseenalaistamisesta tuli uusi tutkimusaiheeni. Syntyi uusia projekteja, sain mukaan toisia tutkijoita ja väitöskirjan tekijöitä omaan tutkimusryhmään.

Kaikki tutkimusaiheet, alat ja näkökulmat eivät tietenkään kiinnosta mediaa ja laajaa yleisöä. Uskon silti, että ainakin monet humanistit ja yhteiskuntatieteilijät, ehkä muutkin, voisivat saada paljon uusia ideoita omaan tutkimukseensa lupautumalla haastatteluihin tai kirjoituspyyntöihin. Omasta tutkimuksesta tai asiantuntemuksesta viestiminen pakottaa miettimään myös omaa alaa ja tutkimustaan uusista näkökulmista. Mediassa on tarjoilla muitakin kuin kaikkitietävän asiantuntijan rooleja: ideoitaan voi myös kokeilla ja koetella.

Olen opettanut tiedeviestintää kohta parikymmentä vuotta Helsingin yliopistossa. Mukana on ollut kaikkien alojen tohtoriopiskelijoita humanisteista fyysikoihin ja uskontotieteilijöistä lääketieteilijöihin. Eri alojen opiskelijoiden kohtaaminen samoilla kursseilla on yliopistolla jokseenkin ainutlaatuista. Syntyy ihan erilaisia keskusteluja kuin pelkästään saman alan opiskelijoiden kesken. Hienointa on huomata muutaman vuoden kuluttua, että monista tullut kurssien jälkeen aktiivisia tiedeviestijöitä, yhteiskunnallisia keskustelijoita ja oman alan puolestapuhujia.

Vaikka tiedeviestintä on laajentunut ja kehittynyt paljon viimeisten kymmenen vuoden aikana, se tavoittaa edelleen enimmäkseen vain jo entuudestaan tieteestä kiinnostuneet. Siksi tarvitaan uusia tekijöitä, kanavia ja viestinnän muotoja. Varsinkin tieteen ja taiteen yhdistäminen tuottaa kiinnostavia kokeiluja. Vain kokeilemalla voi löytää ja luoda jotakin uutta.

Helsingin yliopiston viestinnän professori Esa Väliverronen toimii Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan puheenjohtajana.

Kommentit

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *