Terveydenhuollon asiakkaina olemme tottuneet siihen, että meillä on oikeus hyvään ja asiantuntevaan hoitoon. Lääkäreiden ja hoitohenkilökunnan on ammatilliseen ja eettiseen vastuuseen kuuluu tehdä oikea diagnoosi ja antaa oikeat lääkkeet ja hoito-ohjeet. Ennen hoitotoimenpiteisiin ryhtymistä on kuultava asiakasta ja saatava häneltä suostumus hoitoon. Hoitavalla lääkärillä on kokonaisvastuu prosessista. Voisiko tällaista vastuuta edellyttää myös työvoimapolitiikalta ja sen toimeenpanijoilta?
Aktiivinen työvoimapolitiikka on yleisesti ottaen tukenut yhteiskunnan ja talouden rakennemuutoksia ja luonut edellytyksiä työmarkkinoiden toimivuudelle. Se on tukenut yksilöiden ja yhteiskunnan hyvinvoinnin kehitystä. 1990 –luvulta alkaen poliitikkoja ja tutkijoita on kuitenkin kalvanut epäilys politiikkaohjelmien tehokkuudesta. Niin yksittäiset tutkijat kuin kansainväliset järjestötkin (OECD, IMF ja EU) ovat suositelleet hallituksia lisäämään toimia, jotka johtaisivat ohjelmien tehokkuuden paranemiseen. Se on tarkoittanut usein etuisuuksien saamisen ehtojen kiristämistä ja osallistujien omavastuun lisäämistä. Tämä tulee hyvin esille siinä millaisia suosituksia OECD:n asiantuntijat ovat esittäneet esimerkiksi Suomelle (OECD: Economic outlook 2010; OECD: Economic survey – Finland 2014). Sitä samaa kantaa tuntuvat sittemmin toistavan myös Valtion tarkastusviraston asiantuntijat pitkäaikaistyöttömyyttä ja syrjäytymistä koskevassa tarkastuskertomuksessaan vuonna 2011. Kriittinen lukija voi kuitenkin kysyä: Mihin perustuvat tällaiset suositukset? Mikä on niiden oikeutus ja onko resepti oikea?
Samalla kun työvoimapolitiikan painopiste on niin Suomessa kuin muissakin maissa siirtynyt aktivointitoimiin, on myös työvoimapolitiikan tuloksellisuuden arvioinnissa painottuneet kysymykset miten ohjelmat vaikuttavat yksilöiden käyttäytymiseen ja työllistymiseen. Mikrotaloustieteellinen ja sosiaalitieteellinen tutkimus ovatkin tuottaneet tarpeellista lisätietoa siitä miten institutionaaliset reformit (etuisuuksien muutokset, uudet ohjelmat jne.) vaikuttavat työnhakijoiden käyttäytymiseen. Ongelmana vain on se, että tarkastelun ulkopuolelle ovat jääneet työvoimaa rekrytoivien yritysten käyttäytymiseen ja työvoiman kysyntään liittyvät tekijät sekä muut yhteisölliset tekijät. Ei tarvitse olla kovin kummoinen yhteiskuntatieteilijä sanoakseen että olosuhteilla on merkitystä ja olennainen vaikutus siihen mitkä työvoimapoliittiset toimet toimivat laman tai noususuhdanteen aikana. Mutta tunnemmeko mikä politiikka toimii parhaiten missäkin väestön tai työvoiman ryhmässä?
Tutkijana olen huolestunut ennen kaikkea siitä, että ovatko tutkijat ja asiantuntijat antaneet vääriä ja vastuuttomia suosituksia. Onko kaikki se mitä on suositeltu esimerkiksi aktivointipolitiikan nimissä ollut perusteltua tai eettisesti hyväksyttävää? Jos tutkimuksissa päädytään esimerkiksi johtopäätökseen, että pitkäaikaistyöttömille kohdennetuista työvoimapoliittisista ohjelmista hyötyvät eniten paremmin koulutetut työnhakijat, niin voidaanko siitä vetää johtopäätös, että työvoimapolitiikka on ollut tehotonta tai jopa tarpeetonta? Tulisiko esimerkiksi valmentava koulutus tai työmarkkinatuella tapahtuva harjoittelu poistaa nuorten työttömien tukien muodoista siksi etteivät ne johda työllistymiseen avoimilla työmarkkinoilla tai tulisiko sen pikemminkin johtaa siihen, että työvoima- ja sosiaalipolitiikasta vastaavat toimijat alkaisivat pohtia miten valmentava koulutus tulisi linkittää entistä paremmin sellaiseen tukitoimien kokonaisuuteen, joka tukee nuoria löytämään paikkansa työssä ja koulutuksessa?
Voidaan myös kysyä missä kulkee työvoimapolitiikassa vapaaehtoisuuden ja uhkavaatimusten raja? Onko oikein ja eettisesti perusteltua että kaikkein heikoimmassa asemassa olevia pakotetaan osallistumaan työvoimapoliittisiin toimenpiteisiin uhkavaatimuksin, työllisyysturvan tai toimeentulotuen leikkauksin? Kenellä ylipäätään on vastuu tällaisesta politiikasta? Lääkärit ja terveydenhoitajat kyllä saadaan kiipeliin hoitovirheestä, mutta saadaanko työvoimapolitiikan asiantuntijat ja toimeenpanijat kiinni väärästä politiikasta? Näitä rivejä kirjoittaessani olen tietoinen että Suomessa pohditaan kuumeisesti millaisia rakenteellisia muutoksia on mahdollista ja tarpeen tehdä julkisessa taloudessa. Julkisuuteen tulee kuitenkin vain signaaleja siitä miten viranomaiset ja poliittinen eliitti ajattelee. Kansalaisena ja työttömien oikeuksien puolustajana voisin esimerkiksi kysyä millaisesta politiikasta, etiikasta ja arvoista kertoo esimerkiksi seuraava valtionvarain ministeriön työryhmän muistioon kirjattu kanta:
– ”Annetaan 2014 alussa toimeentulotukeen liittyen STM:n uusi ohje, jossa edellytetään nykylainsää-dännön mukaista tuen aleneman yhtenäistä soveltamista, jos henkilö kieltäytyy töistä tai aktiivi-toimesta. Samalla vastuutetaan TE-toimistot tarjoamaan 2014 alkaen toimeentulotukea saaville työttömille aktiivitoimia viimeistään kolme kuukautta työttömyyden alkamisesta.
– Pitkäaikaistyöttömien työmarkkinatuen rahoitusvastuun siirto kunnille.
– Siirrytään uuteen sähköiseen työllistymissuunnitelman seurantajärjestelmään 2014.
– Sovelletaan johdonmukaisesti nykyistä aktiiviseen työnhakuun, työllistymissuunnitelman noudattamiseen sekä työn ja aktiivitoimien vastaanottamiseen velvoittavaa järjestelmää ja sen mukaisia sanktioita.” (VM muistio 17.3.2014)
Nämä kysymykset nousevat vääjäämättä mieleeni kun tutkijat ja poliitikot ajavat tarjontapainotteista ja yksilöihin kohdistuvaa sanktiopolitiikkaa työllisyysongelmien ratkaisuksi vaikka elämme lähihistorian vaikeinta taantuman aikaa.
Kommentit