Janakkalan köyhäintalo
Mikkelin kaupunginkamreerin leski Hanna Tamminen oli Janakkalan köyhäintalon ensimmäinen johtajatar. Hän aloitti toimessaan vuonna 1895. Kunta oli vuotta aikaisemmin ostanut köyhäintaloa varten Pelto-Tapailan tilan Turengista, noin kuuden kilometrin päästä Janakkalan kirkolta.
Köyhäintaloon kuului useampi rakennus. Tilan vanha päärakennus oli varustettu sairashuoneeksi, ja tontille oli rakennettu uusi päärakennus sekä erillinen mielisairaalarakennus. Hannan asunto sijaitsi uudessa päärakennuksessa, ja siellä myös Yrjö-poika ja hänen sisaruksensa Elmi ja Arvo asuivat kesäisin.
Janakkalan köyhäintalossa oli tilaa 44 hoidokille, mikä teki siitä keskikokoisen maalaisköyhäintalon. Laitokseen sijoitettiin aluksi työkyvyttömiä vanhuksia, vammaisia ja sairaita, mutta vuonna 1898 vaivaishoitohallitus päätti määrätä köyhäintaloon myös ne aviottomien lasten äidit, jotka eivät toistuvista kehotuksista huolimatta näyttäneet huolehtivan lapsistaan.
Maatalouden hoidosta vastasi vuonna 1899 vouti Heikki Lintumäki, joka asui laitoksella vaimoineen ja lapsineen. Janakkalan köyhäintalon viljelty ala oli noin 30 hehtaaria, mikä oli ajan mittapuulla paljon. Laitoksessa oli kaksi hevosta ja 3–4 lehmää.
Työkykyiset hoidokit tekivät köyhäintalossa tavallisia maatilan töitä – miehet pelloilla ja metsissä, naiset talossa ja navetassa. Yrjö Tammisen päiväkirjamerkinnöistä käy ilmi, että myös hän osallistui talon töihin. Kesällä 1899 nuorukaisen tehtäviin kuului niin orvokkien istuttamista kuin sonnan luomistakin. Pääasiassa Yrjön kesälomat oli kuitenkin tarkoitettu lepäämiseen ja toisinaan myös kouluaineiden kertaamiseen.
Unelias alkukesä
Kesällä 1899 Yrjö Tamminen saapui Janakkalaan tavallista myöhemmin, sillä ennen loman viettoon lähtöä oli hoidettava rippikoulu Mikkelissä. Konfirmaatiota vietettiin kesäkuun puolivälissä, ja tapahtumaa saapui todistamaan myös Hanna-äiti. Yhdessä pieni perhe sitten matkusti Janakkalaan.
Nyt Yrjön edessä siis viimein avautui koko kesäloman vapaus ja riemu. Päiväkirjamerkintöjen mukaan hän kävi Arvo-veljen kanssa kanssa suolla laivoja uittamassa ”kuten pienet pojat” ja onnistui putoamaan suolammikkoon kainaloitaan myöten. Onkireissulta puolestaan tarttui mukaan yksi kala ja yksi rapu.
Muutaman kirjankin Yrjö ehti lomansa ensimmäisten viikkojen aikana lukea – niiden joukossa esimerkiksi Maila Talvion romaanin Kaksi rakkautta, joka oli ilmestynyt edellisenä vuonna. Yrjön mielestä teos oli täynnä ”pelkkiä tunteenpurkauksia” niin, että sitä lukiessaan tuli itsekin hermostuneeksi.
Yrjön päiväkirjan perusteella vaikuttaa siltä, että nuorukaisen oli vaikea päästä kesätunnelmaan. Yhtäältä syynä oli sää: kolea kevät suostui vain vitkaan kääntymään sateiseksi alkukesäksi. Juhannuksena Yrjön mietteet olivat erityisen apeat:
Edessäni pöydällä tuoksuvat ensimmäiset kielot, joita tänä kesänä olen nähnyt, on siinä vielä orvokkia ja keltaisia ruusuja. Kaikki olisi kesää, kun ulkona ei vaan olisi niin sumea ilma ja sataisi alituisesti. Ei täällä näin sivistyksen rajoilla muutoin juhannus juhannukselta tunnukaan, kun ei näy edes kokkovalkeita ja harvassa paikassa vaan juhannuskoivujakaan.
Toisaalta Yrjön mielialaan vaikutti myös köyhäintalon ankea ilmapiiri. Mistään korkeammista päämääristä tai jalommista ihanteista oli hänen mukaansa turha haaveilla, sillä ”mistäpä niitä tämmöisessä paikassa juuri saisi”. Nuorukainen mietiskeli jo, kuluisiko koko kesä yhtä uneliaissa merkeissä kuin sen alku.
Loppukesän seurapiiri
Kaikeksi onneksi Yrjöllä ja tämän sisaruksilla oli Janakkalassa ikäisiään tovereita.
Turengin nuorista Yrjön päiväkirjassa mainitaan Yrjö-kaima Kerkkolan Ylöstalosta, Paavo-poika Seppälän talosta, Hjalmar (Jallu) Lundell Lassilasta, Kyösti-poika Heikkilän talosta sekä näiden sisaruksia. Monet heistä kävivät Tammisten lailla talvisin oppikoulua kaupungissa.
Turengissa oli myös kesävieraita. Juttilan talossa vietti lomaansa liikemiehen poika Armas Nikander, lyseolainen hänkin. Heikkilään puolestaan olivat saapuneet Helsingistä neidit Ester Henriksson sekä Sascha ja Irene Gratschoff.
Kesän edetessä nuoret muodostivat seurapiirin, joka toi eloa muuten niin pysähtyneisiin päiviin ja jossa ei liioin vältytty ylimääräisiltä sydämentykytyksiltä. Yrjö Tammisen tunteiden kohteena oli Sascha Gratschoff, joka ilmestyy nuorukaisen päiväkirjaan ensimmäisen kerran heinäkuun 1899 lopussa, vapaapalokunnan iltamia koskevan selostuksen yhteydessä.
Iltamissa esitettiin Aleksis Kiven hupinäytelmä Kihlaus, jossa Yrjö näytteli (äitinsä pyynnöstä) Aapelin roolin – pääosan siis. Nuorukaisen varsinainen huomio tuntuu kuitenkin kiinnittyneen Heikkilän talon kesävieraisiin, jotka olivat hänen mielestään ”sievänpuoleisia” ja saivatkin sen vuoksi tanssia ”jotenkin runsaasti”.
Pian tummakutrisesta Saschasta tuli yksi Yrjön päiväkirjan kantavista teemoista. Miten päästä tytön suosioon? Entä mikä eteen, kun myös Jallu ja Armas vaikuttivat kiinnostuneilta Saschasta?
Suven huvituksia
Nuorten seurustelu loppukesästä 1899 rakentui kolmen aikuisten valvoman illanvieton ympärille.
Ensimmäiset kutsut järjestettiin Heikkilässä. Tunnelma oli aluksi niin jäykkä, että tytöt karkasivat salista kamariin ja viihdyttivät siellä itseään raapimalla tulitikkuja uunin kylkeen. Jännitys hellitti vasta kun nuoret ymmärsivät siirtyä puutarhaan leikkimään leskistä ja panttileikkejä ja juomaan teetä.
Toinen illanvietto oli Lastujärvelle suuntautunut huviretki, jonka järjestelyihin myös Hanna Tamminen osallistui paitsi leipomalla myös lähtemällä nuorten esiliinaksi. Ilmeisesti edes köyhäintaloin johtajatar ei siis ollut aivan jatkuvasti kiinni työn touhussa.
Lastujärven-retkellä oltiin Yrjön mukaan jo ”hieman tuttavallisemmalla kannalla” kuin aiemmin. Kaikenlaista huvittavaakin tapahtui:
Tytöt eivät luulleet sinne ollenkaan tulevan vanhempia ihmisiä, ja kun he tulivat rantaan ja näkivät äidin, niin voi kun he olivat niinkuin noloja hiukan. Ja sattuipa toinenkin [hauska tapaus] sentään: Armas Nikanderin oli panttileikissä vietävä jokin kukka jollekin tytölle ja hän vei kellokukan neiti Gratschoff nuoremmalle. Tänään katselin lauluvihkoani ja sattumalta huomasin ”kukkaiskielessä” että tuo kukka [tarkoittaa]: ”Sun lempes havaittu jo on…”
Kolmansilla kutsuilla, elokuun viimeisinä päivinä, tunnelmaa väritti jo loppukesän haikeus. Koulu oli taas alkamassa, joten kutsut olivat samalla kesävieraiden lähtöjuhla. 17 vuotta täyttävä Sascha sai Tammisen lapsilta lahjaksi kukkasilla täytetyn ”runsaudensarven”, jonka Yrjö oli valmistanut tuohesta. Myöhemmin Yrjö harmitteli, ettei ollut ymmärtänyt piilottaa sarven pohjalle ”erästä Tegnérin syntymäpäivärunoa”.
Kesän muistot lämmittävät
Kun kesä päättyi, nuorten seurue hajosi. Tammisen lapset matkustivat junalla Riihimäelle saakka samaa matkaa Ester Henrikssonin ja Gratschoffin sisarusten kanssa. Etukäteen oli vitsailtu eron hetken katkeruudesta, ja katkeraksi se Yrjön mukaan sitten muodostuikin:
Vielä nytkin olen näkevinäni Saschan surullisesti hymyilevät silmät erotessamme Riihimäellä ja kaduttaa, kun en antanut hänelle ruusunnuppua kukkavihostani kun hän pyysi minulta ”muistia”, vaan annoin punaisen neilikan, kuten neiti Henrikssonillekin. Oikein minä odotan sitä päivää, jolloin saan nuo luvatut valokuvat.
Yrjö ja Sascha aloittivat kirjeenvaihdon, joka sai syksyn 1899 mittaan varsin romanttisiakin sävyjä. Kesän muistot kantoivat pitkälle, ja ihastumisen tunteita ruokittiin värssyillä, joissa melkein sanottiin nuo taianomaiset sanat: minä rakastan sinua. Melkein, mutta ei aivan. Yrjöstä alkoi vähitellen tuntua siltä, että hän tasapainotteli veitsenterällä:
En tosiaankaan tiedä, mitä hänelle kirjoittaisin. Olen aikonut muuatta Braunin runoa, joka alkaa: ”Du är mig kär!” [Sinä olet minulle rakas!], mutta se on juuri tuo tunnustus, jota minä en mielelläni toisi julkisuuteen, sillä vaikka minua hyvinkin haluttaa pitkittää tätä leikkiä edelleen, niin on minussa kuitenkin joku vakavampi ääni, joka sanoo: ”Top tykkänään!”
Yrjö tapasi Saschan uudelleen jouluna, jolloin kummatkin lomailivat jälleen Janakkalassa. Vielä tällöinkin junanvaunusta laskeutunut Sascha näytti sinisine silmineen ja punaisine poskineen Yrjön mielestä niin sievältä, että nuorukainen suorastaan häkeltyi. Sascha ja tämän Irene-sisko ehtivät myös käydä köyhäintalolla lyhyellä visiitillä. Kun he olivat lähdössä pois, Yrjö uskaltautui puristamaan tytön kättä, ja tämä vastasi puristukseen.
Se oli todennäköisesti heidän viimeinen tapaamisensa.
Salaperäinen Sascha
Joulun jälkeen Yrjön ja Saschan suhde viileni. Osittain tämä lienee johtunut siitä, että ”leikki” alkoi Yrjöstä lopulta tuntua jollain tavalla lapselliselta. Tilanteeseen saattoi vaikuttaa myös se, että Hanna-äiti ryhtyi yllättäen suhtautumaan karsaasti poikansa yhteydenpitoon ”venäläisen” tytön kanssa ja kertoi suoraan toivovansa, että se loppuisi.
Yrjön oli vaikea ymmärtää Hannan suunnanmuutosta, sillä kesällä äidillä ei ollut ollut mitään sitä vastaan, että nuoret viettivät aikaa yhdessä. On kuitenkin mahdollista, että kun kirjeenvaihto jatkui ja jatkui, Hanna alkoi kokea mainehaitan liian suureksi – elettiinhän sentään venäläistämispolitiikan aikaa. Vielä tammikuussa 1900 Yrjö oli kuitenkin aikeissa kirjoittaa Saschalle Helsinkiin, mutta ilmeisesti tämä jäi lopulta tekemättä. Niin Sascha katoaa pojan päiväkirjan lehdiltä.
Kuka Sascha Gratschoff oikeastaan oli?
Yrjö Tammisen päiväkirjamerkintöjen perusteella selviää, että Sascha ja Irene Gratschoff olivat varsin varakkaita ja että he olivat jääneet orvoiksi ja asuivat Helsingissä holhoojan kanssa. Mutta mistä Sascha tuli ja millaiseksi hänen elämänsä muodostui? Tämä selviää seuraavassa postauksessa, jonka kirjoittaa yllätysvieras!
—
Lähteet:
Annola, Johanna: Säädyttömät: Perheet ja murros pitkällä 1800-luvulla. Vastapaino, Tampere 2022.
Yrjö Tammisen päiväkirja, Tammisen suvun arkisto.
Kommentit