Rajavahti uutisoi
Kun Heikki K:n hautajaisista oli kulunut reilu viikko, työväenlehti Rajavahdissa ilmestyi häntä koskeva uutinen. Juttu oli otsikoitu ytimekkäästi: ”Ruumiilta vaatteet varastettu”. Uutisessa kerrottiin, että kaksi naista oli matkustanut Helsingistä Liperiin hautaamaan vanhaa isäänsä ja tuonut mukanaan köyhäintalolle Joensuusta ostetun ”valmiiksi vaatetetun kirstun”. Köyhäintalolla naisille oli sanottu, että ”rengit kyllä nostavat ja pukevat ruumiin”.
Kun naiset palasivat sunnuntaina laitokselle hautajaisia varten, he huomasivat, että ruumispaita ja ”osa peitevaatteesta” oli varastettu ja että vainajan kasvot oli peitetty ”jollain siniharmaalla vaatepalalla”. Naiset olivat nostaneet vaatepalaa ja huomanneet, että ”rotat olivat nakerrelleet vainajan ruumiin” niin, että se oli ollut ”pakko peittää rievulla”. ”Täydellinen kauhu” oli vallannut naiset.
Rajavahdissa kommentoitiin: ”Voimme käsittää naisten surun, sillä he eivät olleet kiittämättömiä lapsia. Helsingistä olivat he, vähistä varoistaan lähetelleet isälleen pieniä raha-eriä, mutta toinen asia on, onko vainaja saanut niitä nauttia, koska siltä nyt viimeiset vaatteetkin varastettiin.”
Rajavahdin juttu kiersi maaliskuun loppupuolella muutamassa päivässä läpi maan sanomalehdet. Uudessa Suomettaressa, Aamulehdessä, Satakunnan Sanomissa, Vaasassa ja Rauman Lehdessä uutinen julkaistiin ilman Rajavahdin toimituksen lisäämää kommenttia, mutta Työmiehessä ja Työssä se oli mukana.
Ei ole ihme, että kirjoittelu herätti vaivaishoidontarkastaja Gustaf Adolf Helsingiuksen huomion – olihan tarkastajan tehtävänä valvoa, että köyhäintaloja hoidettiin asianmukaisesti. Helsingius itse ei matkustanut Liperiin asiaa selvittämään, vaan laittoi matkaan itäisen piirin vaivaishoidonneuvojana toimineen Bruno Sarlinin. Jo huhtikuun alkupäivinä Sarlin toimittikin esimiehelleen raportin, josta käy ilmi, miten asia hänen käsityksensä mukaan oli mennyt.
Kuoleman jälkeen
Sarlinin saaman tiedon mukaan Heikki K:n ruumiin olivat ”saattaneet laitoksen ruumishuoneeseen ja asettaneet ruumislaudalle” tämän vähämielinen poika Antti, joka myös oli hoitolaisena köyhäintalolla, sekä Maria-niminen naishoitolainen.
Torstaina oli tuntematon Joensuun kaupungin ajuri tuonut köyhäintalolle arkun, ja pian sen jälkeen pihaan oli saapunut majatalolta kävellen kaksi naista. He olivat ilmoittaneet olevansa vainajan sukulaisia ja ”haluavansa ummistaa vainajan” arkkuun. Köyhäintalon johtaja oli luvannut heille siihen apua, mutta naiset olivat kuitenkin päättäneet ”luopua vainajan ummistamisesta sillä kertaa” ja sanoneet palaavansa asiaan myöhemmin. Tyhjä arkku oli viety avaamatta ruumishuoneeseen. Huoneen ovessa ei ollut lukkoa, mutta kenenkään ei ollut nähty käyvän huoneessa eikä sellaiseen ollut varauduttu, koska ”hoidokkaiden tiedettiin yleisesti pelkäävän ruumiita”.
Perjantaina vainajan Antti-poika oli kuitenkin kertonut edellä mainitulle Marialle, että hiiri oli käynyt ”vähän nakertamassa vainajan haaskaa” ja että ruumis olisi siksi siirrettävä arkkuun. Kysymättä, mistä poika tiesi ”hiiren käyneen vainajassa”, Maria oli suostunut auttamaan arvellen ”siten tekevänsä vain palveluksen vainajalle”.
Kun Antti oli kiertänyt arkun kannen ruuvit auki ja nostanut kannen pois, he olivat havainneet, että arkussa oli ”tyyny ja peitevaateharso, vaan ei mitään muita pukineita tai paitaa”. Sarlinin myöhemmin kysyessä Maria oli sitä mieltä, ettei niitä ollut koskaan siellä ollutkaan. Antti ja Maria olivat nostaneet vainajan arkkuun, asettaneet tyynyn pään alle ja peitevaateharson ruumiin ylle. Maria oli laskenut vainajan kasvoille tämän pestyn nenäliinan. Antti oli tämän jälkeen asettanut kannen ja ruuvit paikoilleen. Sen jälkeen kukaan ei ”tiettävästi” ollut käynyt ruumishuoneessa.
Hautajaispäivänä
Sunnuntaina, hautajaispäivänä, köyhäintalolle oli ”jo aamusta päivin kertynyt lukuisesti syrjäisiäkin”, ja monet olivat ”yleisen tavan mukaan” pistäytyneet ruumishuoneessa arkkua katsomassa. Vähän myöhemmin laitokselle olivat saapuneet myös helsinkiläisrouvat sekä vainajan toinen poika. Antti oli avannut arkun ”vainajaa hyvästelläkseen ja läsnäolijoille näyttääkseen”.
Maria oli huomannut ruumiin lepäävän siten kuin se oli aiemmin aseteltu. Hänen mukaansa ”harson reunakoristeetkin olivat paikoillaan”, mikä olisi ollut mahdotonta, jos osa harsosta olisi revitty pois ja varastettu. Marian mukaan toinen helsinkiläisrouvista oli tullut vainajaa katsomaan ja sanonut: ”Eihän täällä paitaa olekaan, oletteko te nähnyt paitaa?” Kun Maria oli vastannut kieltävästi, rouva oli vielä sanonut: ”Käskettiinhän se arkun kanssa mukaan panemaan.” Hän ei siis millään tavalla ilmaissut olevansa sitä mieltä, että paita olisi hävinnyt köyhäintalon ruumishuoneesta.
Samaan aikaan Antti oli pyytänyt laitoksen johtajalta hevosen lainaan ”vainajan hautaan saattamiseksi” ja kertonut samalla, että hiiri oli vähän nakertanut vainajan huulta ja että vainajalta ”on tainnut hävitä ruumiinpaita”. Johtaja oli kysynyt: ”Oliko arkussa sitten todella paita?”, mihin Antti oli todennut: ”Niinhän niiden piti se ostaa.” Hänkään ei ollut väittänyt, että arkussa olisi ollut paitakin mukana. Kun johtaja oli kysynyt, kuinka pahasti hiiri oli nakertanut ruumista, Antti oli sanonut, ettei varsin pahasti ja arvellut, että hiiri oli päässyt pujahtamaan arkkuun. Tämän jälkeen vainaja oli haudattu tavanomaisin menoin.
Neuvoja Sarlin kertoi raportissaan, että oli vaivaistalolla käyntinsä lisäksi kysellyt tapaukseen liittyviä yksityiskohtia Joensuusta, mistä vainajan sukulaiset olivat arkun hankkineet. Sieltä oli vastattu, että arkussa ei ollut ollut mitään muuta vaatekappaletta kuin tyyny, peite ja harso. Sarlin oli näin ollen tullut siihen tulokseen, että Rajavahdin uutinen oli vaatevarkauden suhteen valheellinen. Sen sijaan hiirtä koskeva tieto vaikutti olevan totta. Jo köyhäintalolla käydessään Sarlin olikin ohjannut johtajaa ”asettamaan ruumislaudan sillä tavalla, että hiirien [–] on mahdoton sille päästä.”
Rajatilassa
Liperin tapaus paljastaa mielenkiintoisella tavalla kuolemaan liittyviä uskomuksia. Sarlinin raportista käy ilmi, että ainakin osa köyhäintalon hoitolaisista pelkäsi ruumishuonetta ja ruumiita. Etenkin maaseudulla oli vielä 1900-luvun alussa tyypillistä, että ihmiset karttoivat vainajia kalmatartunnan pelossa. Kalmalla tarkoitettiin sekä kuolemassa piilevää voimaa että kuolleista tarttuva tai aiheutuvaa sairautta, jonka saattoi saada itse ruumiista tai kaikesta, mikä oli ollut kosketuksessa ruumiin kanssa: vaatteista, vuodevaatteista, pesuvedestä ja ruumislaudasta. (Koski 2010; Koski & Moilanen 2019.)
Kuolinhetken ja hautaamisen väliseen aikaan liittyi runsaasti erilaisia tapoja. Vainaja pestiin (vaikkakaan siitä ei Liperin tapauksessa ole mainintoja), puettiin hautaamista varten varattuihin vaatteisiin ja asetettiin arkkuun. Vainajan kasvoille saatettiin laittaa peiteliina, kuten Maria tekikin. Hautajaispäivänä sukulaiset, ystävät ja kylänmiehet saapuivat surutaloon ja kävivät katsomassa vainajaa viimeisen kerran ennen kuin arkku suljettiin lopullisesti ja matka kirkkomaalle alkoi. (Pajari 2019.)
Edellä mainituilla tavoilla oli yhteisössä tärkeä rooli. Yhtäältä ne olivat kuolleen yhteisön jäsenen arvon tunnustamista, mutta toisaalta ne merkitsivät myös erontekoa elävien ja kuolleen välillä. Kuoleman ja hautaamisen välisessä rajatilassa vainajan ruumiilla ei ollut statusta, sillä se ei enää kuulunut tämänpuoleiseen eikä sitä vielä ollut liitetty osaksi tuonpuoleista. Ruumis oli tämän vuoksi saastuttava, tabu. (Fingerroos 2004; Eilola & Einonen 2009.) Sitä oli käsiteltävä ja siihen oli suhtauduttava tiukkojen normien mukaisesti. Vainajan siirtyminen tuonpuoleiseen, yhteisön kuolleeksi jäseneksi, toteutui vasta, kun yhteisön elävät jäsenet olivat toteuttaneet sarjan erilaisia siirtymäriittejä (tapoja).
Modernin äärellä
Liperissä vanha Heikki K. lähti viimeiselle matkalleen modernisti – lepäsihän hän ostoarkussa, joka oli tuotu ajurikyydillä Joensuusta saakka. Ostoarkku oli 1900-luvun alussa pääosin kaupunkilainen ilmiö. Maalla arkuntekoon ryhdyttiin vasta kuoleman jo vierailtua talossa, ja kirstut tehtiin talonväen voimin, tai sitten arkkua rakentamaan kutsuttiin pitäjän nikkari. (Pajari 2019.) Modernia Liperin tapauksessa saattoi olla myös se, että vainajan sukulaisia saapui paikalle Helsingistä saakka. Tietyllä tavalla kaupungistuminen ja maalaisyhteisöiden hajoaminen oli jo alkanut, vaikka maaltamuutosta tulikin hyökyaalto vasta monta vuosikymmentä myöhemmin.
Uusiin tuuliin liittyi myös itse Rajavahdin uutinen. Se oli osa nousevan työväenlehdistön pyrkimystä tuoda esiin epäkohtia, joita vasemmisto havaitsi köyhäintaloilla ja kunnallisessa päätöksenteossa yleisemminkin (Annola 2011). Vaikka Suomessa oli vuonna 1912 yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, se koski vain valtiollisia vaaleja. Kunnallisella tasolla äänioikeus oli yhä porrastettu tulojen mukaan, eivätkä köyhimmät siis päässeet päättämään asioista – ja juuri tämä oli työväenliikkeen toimijoiden mielestä väärin. Uudistusta he saivat kuitenkin odottaa vuoteen 1917 saakka.
Myös se, että Heikki K. kuoli köyhäintalossa, oli uudenaikaista. 1900-luvun alussa sairaaloita oli vain kaupungeissa, ja niissä kuolivat ainoastaan köyhät ja tartuntatauteja sairastavat. Niin kaupungeissa kuin maallakin valtaosa suomalaisista kohtasi viikatemiehen kotioloissa. (Pajari 2019.) Köyhäintalot, joita ryhdyttiin perustamaan maalaispitäjiin 1880-luvulta alkaen, muodostivat kuitenkin eräänlaisia varhaisen laitoshoidon saarekkeita. Niiden mukana saapui myös laitoskuolema, josta on meidän aikanamme tullut normi. (Annola 2022.)
—
Lähteet ja kirjallisuus:
Kansallisarkisto, Vaivaishoidontarkastajan arkisto, Liperiä koskeva kirjeenvaihto.
Annola, Johanna: Äiti, emäntä, virkanainen, vartija: Köyhäintalojen johtajattaret ja yhteiskunnallinen äitiys, 1880–1918, SKS 2011.
Annola, Johanna: To the Undiscovered Country: Facing Death in the Early Twentieth-Century Finnish Poorhouses. Teoksessa Histories of Experience in the World of Lived Religion, toim. Sari Katajala-Peltomaa & Raisa Maria Toivo, Palgrave Macmillan 2022.
Eilola, Jari & Einonen, Piia: Peukalot silkkirievussa: Ruumis ja ruumiinjäsenet noituudessa ja taikuudessa. Teoksessa Makaaberi ruumis: Mielikuvia kuolemasta ja kehosta, toim. Jari Eilola, SKS 2009.
Fingerroos, Outi: Haudatut muistot: Rituaalisen kuoleman merkitykset Kannaksen muistitiedossa, SKS 2004.
Koski, Kaarina: Kuoleman voimat: Kirkonväki suomalaisessa uskomusperinteessä, SKS 2010.
Koski, Kaarina & Moilanen, Ulla: Kuolema ja tuonpuoleinen. Teoksessa Suomalaisen kuoleman historia, toim. Ilona Pajari, Jussi Jalonen, Riikka Miettinen & Kirsi Kanerva, Gaudeamus 2019.
Pajari, Ilona: Kuolema maalla ja kaupungissa – kulttuurin ja kulutuksen tarkastelua. Teoksessa Suomalaisen kuoleman historia, toim. Ilona Pajari, Jussi Jalonen, Riikka Miettinen & Kirsi Kanerva, Gaudeamus 2019.
Kommentit