Joulukirje vankilasta

Kaksi kirjettä

Idan kirjettä säilytetään Kansallisarkistossa, turvakodin johtajattarena toimineen Emma Mäkisen kirjekokoelmassa. Kirje on laadittu vankilan viralliselle paperille, kuten lääninvankiloiden käytäntönä oli.

Kirjoittajan käsiala on kaunista ja selkeää mutta kirjeen kieli puhekielenomaista. ”Piirrän ikävykssisänin ja annan tiaron Frouvallen Että nyt saan viettä minun päivänin Wankeuressa”, Ida kertoi. Ei ole tietoa, kirjoittiko hän omin käsin vai saneliko kenties viestinsä jollekulle.

Emma Mäkisen kokoelmassa on toinenkin kirje. Sen on kirjoittanut Idan äiti Elisabet niihin aikoihin, kun tytär vielä asui turvakodissa ja kaikki oli melko hyvin. Äidin kirje osoittaa, että Ida oli lähetetty kotikaupungistaan Turusta Helsinkiin suurin toivein:

Kiitän niin Sydämestäni Frouvaa että Rouva niin valvoo mun lapseni parasta se on mulle rakas Lapsi vaikka vaikka hän raukka on niin lankennu ja hirmuisesti olen murhettanu häntä ja jos hän nyt parantuis elämästänsä niin se olis niin sanomattoman hyvä asia.

Elisabet vaikuttaa olleen sitä mieltä, että mitä kauemmin tytär pysyisi turvakodissa, sitä parempi olisi lopputulos. Sen sijaan Turkuun paluusta seuraisi ikävyyksiä. ”Ei ole hyvä, että Ida sais tulla tänen,” Elisabet kirjoitti ja jatkoi: ”Se olis taas lankeemus.”

Vangin perhettä jäljittämässä

Ida ei merkinnyt kirjeeseensä vuosilukua, ja Elisabet-äidin viestistä päiväys puuttuu kokonaan. Elisabetin kirje ja siten myös Idan turvakodissa oleskelun ajankohta on kuitenkin mahdollista ajoittaa, sillä Elisabet mainitsi osoitteekseen Arseninkadun (nyk. Sirkkalankatu) Turussa. Henkikirjojen perusteella kyseinen perhe asui tällä kadulla vuosina 1893–1896.

Turun henkikirjoista löytyy myös lisää tietoa perheestä. Ida oli syntynyt 1860-luvun lopussa, joten hän oli alle kolmenkymmenen oleskellessaan turvakodissa. Idalla oli Oskar-niminen veli, joka oli häntä viisi vuotta nuorempi ja asui edelleen kotona. Perheen pää, Johan, oli ammatiltaan työmies.

Idan perhe oli varsin köyhä. Kun Ida lähti Helsinkiin turvakotiin, hänen takkinsa jäi panttilainaamoon Turkuun. Elisabet ei kyennyt lunastamaan takkia lähettääkseen sen tyttärelleen. Äidin kirjeestä ilmenee, että Emma Mäkisen oli tultava apuun:

Tuhannet kiitokset Rouvalle että Rouva lupas lähettää rahaa että sais Idan takin lainastosta se oli 10 markasta mutta minä olen sitä uudistanu niin nyt se on 8 markasta ja Kyllä lappu on tallella kyllä me tahtoisimme niin Sydämestämme sen lunastaa ja lähettää mutta köyhyys on niin kova että on mahdotoin.

Lavealle tielle

Ei ole tietoa, kuinka pitkän ajan Ida vietti turvakodissa. Lopulta hän kuitenkin karkasi sieltä tai onnistui suututtamaan Emma Mäkisen niin perinpohjaisesti, että tämä luovutti ja antoi Idan lähteä omille teilleen.

Vankilasta kirjoittamassaan kirjeessä Ida tunnusti, ettei kunnolla edes muistanut, miten kaikki oikein oli käynyt. Sen hän silti muisti, että oli lähtenyt ulos ”sen Tytön kanssa” vastoin Mäkisen tahtoa ja että ero turvakodista oli sujunut varsin ikävissä merkeissä. Tämän jälkeen Ida oli ilmeisesti kuljeskellut ympäri pääkaupunkia kunnes poliisi oli ottanut hänet kiinni:

Siältä Helsingistä tuatin Tänne [Turkuun] ja nyt en pässyt Wapakssi van sain tuomijon Kuurekssi kuu kaurekssi Kyllä se on kovin raskasta ja ikävä [–] kyllä Tää vanki huone nyt muistutta ja kalva sydäntänin että niin olen ollut Tottelematoin.

Idan sanavalinnat viittaavat siihen, että hän oli Turun poliisin vanha tuttu, silmällä pidettävä nainen, jonka elämäntavoissa ja siveydessä oli toivomisen varaa. Aiemmin hän oli selvinnyt pelkillä varoituksilla, mutta ”nyt” viranomaiset ottivat kovemmat keinot käyttöön ja edessä oli passitus Turun lääninvankilaan. Idan saaman vankeustuomion pituus, kuusi kuukautta, oli tyypillinen rangaistus ensikertalaisesta irtolaisuudesta eli joutilaasta elämästä, johon liittyi pahantapaisuutta.

Joulu vankilassa

Millainen oli joulu Turun lääninvankilassa?

Vuonna 1892 vankilan saarnaaja laati tarkan suunnitelman joulunvietosta. Henkilökunnan perheineen oli määrä asettua vankilan keskikäytävän risteyskohtaan, jonne oli pystytetty joulukuusi. Kuoro asettui kuusen luo, vanginvartijat omille asemapaikoilleen. Juhla alkoi jouluvirren 14 ensimmäisellä säkeistöllä, jossa laulettiin, miten ”Jumal’ on ihminen / luotuinsa vertainen; / riemuitkaamme! / Hänessä saa / nyt kaikki maa / sen, mitä sielu kaipajaa”.

Naispuoliset vangit tulivat vartijan johdolla kulkueena käytävään ja marssivat hitaasti kuusen ohi. Vankilan saarnaaja ojensi jokaiselle vuorollaan yhden kappaleen Mathilda Wreden joulutervehdystä. Tämän jälkeen naiset palasivat omaan siipeensä, ja miespuoliset vangit tuotiin hakemaan omat lehtisensä. Saarnaaja luki muutamia raamatunkohtia, ja kuoro lauloi Hoosiannan. Miehet palasivat selleihinsä. Vankien mentyä henkilökunta perheineen jäi vielä pienimuotoiseen hartauteen, joka päättyi Herran siunaukseen.

Juhlallisuudet olivat varmasti suunnilleen samanlaiset myös sinä 1890-luvun jouluna, jonka Ida vietti kyseisessä vankilassa. Mitään siitä hän ei kuitenkaan ikuistanut kirjeeseensä. Päinvastoin, kirjettä kirjoitti ahdistunut nainen, joka tunsi vankilan seinien kaatuvan päälleen:

Nyt on tä kallis Joulujuhlaa oj mitenkä te kaikki siällä Iloitte ja veisatte yhressä, van oj minä en voi iloita kuin olen eroitettu omaisistanin ja ystävistänin ja suljettu Tänne raskaitten ovien Taakse

Ida kaipasi läheisiään ja olisi mielellään viettänyt joulua heidän kanssaan. Samaan aikaan hän kuitenkin toivoi, että olisi ollut yksin maailmassa, sillä ajatus Elisabet-äidin pettymyksestä tuntui musertavalta. ”Vanha äiti”, joka oli elätellyt toiveita turvakodin parantavasta vaikutuksesta, oli jälleen kerran saanut raskaan murheen päälleen tyttärensä kurittomuuden vuoksi.

Sitten oli tietenkin myös Emma Mäkinen, joka hänkin oli yrittänyt parhaansa mukaan ohjata Idaa pois synnin lavealta tieltä. Apeana Ida kertoi muistavansa johtajattaren neuvot ja rukoukset nyt, kun se oli auttamatta liian myöhäistä. Hänen osanaan oli ”vankihuoneen” yksinäisyys.

Mitä Idalle tapahtui?

Aiemmin tässä oli kaikki, minkä Idasta tiesin. Minun oli jätettävä hänet selliinsä suremaan.

Kun kirjoitin tätä blogitekstiä, mieleeni juolahti kuitenkin tarkistaa, löytyisikö Idasta mainintoja sanomalehtiarkistosta – useinhan esimerkiksi rikollisten nimiä mainittiin siekailematta lehdissä. Tällä kertaa sellaisia tietoja ei tullut vastaan. Sen sijaan huomasin tammikuussa 1900 julkaistun lehti-ilmoituksen, jossa Ida kertoi löytäneensä kadulta villasaalin. Omistaja saisi noutaa sen häneltä ilmoituksessa mainitusta osoitteesta.

Osoite auttaa jälleen etsimään oikean kohdan henkikirjasta. Ja niin löydän Idan. Kun uusi vuosisata alkoi, Ida ei ollut vankilassa eikä välttämättä rikosten tielläkään, vaan asui Turussa Itäisellä Linjakadulla (nyk. Kupittaankatu) yhdessä vanhempiensa kanssa. Kai tarinalla surkeampikin loppu voisi olla?

—

Lähteet:

Kansallisarkiston digiarkisto, Turun kaupungin henkikirjat T:187, T:194, T:201, T:207 ja T:234.

Kansallisarkisto, Emma Mäkisen arkisto I Ha:4, Turvakodin hoidokeilta saapuneet kirjeet.

Sanomia Turusta, 1900.

Suomen kansallismuseo, Vankilamuseon kokoelma, Pastorin suunnitelma joulun viettoon Turun lääninvankilassa vuonna 1892.