Vankilakirkko
Kehruuhuoneen urakkasuunnitelmasta käy ilmi, että kirkkoon pääsi kahta reittiä: sekä laitoksen pääportaikosta että kirkon omasta portaikosta, jonka yläpuolella oli lehteri.
Valoa kirkkosaliin antoi viisi ikkunaa. Kirkkoon saattoi katsella myös lehteriltä ja kirkkosalin vieressä sijanneista huoneista, joista yksi on rakennuspiirustuksessa osoitettu miesten istumapaikoiksi. 1800-luvun alussa kehruuhuoneessa ei kuitenkaan ollut miespuolisia vankeja, joten tämäkin huone oli naisten käytössä.
Penkit sijoitettiin kirkkosaliin keskikäytävän molemmin puolin, vasemmalle viisi ja oikealle seitsemän. Myös kuorissa oli kaksi penkkiä. Kaikki penkkirivit muodostuivat istuintasosta, virsikirjatasosta ja ovesta. Epäselväksi jää, millä tavalla vangit käytännössä jaoteltiin kirkkotilaan: ketkä istuivat kirkkosalissa ja ketkä lehterillä? Entä kuunteliko osa vangeista jumalanpalvelusta kirkkosalin viereisissä huoneissa?
Se, että kyseessä oli nimenomaan vankilan kirkko, näkyy urakkasuunnitelmassa. Kirkon ulkoikkunoissa ei ollut kaltereita, mutta sisäikkunoihin sellaiset asennettiin – samoin vahvat ikkunaluukut, joissa oli puomit ja lukot. Penkkirivien ovet oli mahdollista lukita. Kummassakin kirkkosaliin johtavassa ovessa oli niissäkin lukot.
Pyhä tila
Vaikka kirkon suunnittelijat pitivät huolta kaltereista ja lukoista, he pyrkivät selvästi luomaan kirkkosalista myös pyhän tilan, joka erottui kehruuhuoneen arkisemmista tiloista. Sali sijaitsi laitoksen ensimmäisen ja toisen kerroksen välissä. Tämä mahdollisti sen, että huone oli varsin korkea, peräti kolme metriä korkeampi kuin muut toisen kerroksen huoneet. Vastaavasti kirkkosalin alla sijainneet varastohuoneet olivat tavallista matalampia.
Kirkkosalin erityisyyttä korostettiin myös koristeluin. Seinät olivat valkoisiksi kalkitut kuten muuallakin laitoksessa, mutta toisin kuin tavallisissa huoneissa, kattoa kiersivät kattolistat. Kirkkosalin oviksi valittiin ”puoliranskalaiset kaksoisovet”, jollaisia ei ollut missään muualla kehruuhuonerakennuksessa. Urakkasuunnitelman mukaan kirkkosalissa oli puusta valmistettu koristeellinen saarnastuoli ja sen alapuolella kaareva puinen alttarikaide, joka sekin oli koristeltu.
Myös esineet tekivät kirkkosalista pyhän tilan. Vuonna 1825 kirkossa oli inventaarioluettelon mukaan virsinumeroita, kaksi kolehtihaavia, tinainen ehtoollismalja, hopeinen ehtoollismalja, hopealautanen, ehtoollisleipärasia sekä kolme alttariliinaa. Esineistön määrä ei vuosisadan puoleen väliin tultaessa juuri kasvanut: edellä mainittujen lisäksi vuoden 1850 inventaarioluettelossa mainitaan ”vihreä verkakangas”, ja kymmenen vuotta myöhemmin ”punainen verkakangas” ja papinkappa.
Papin rooli
1800-luvun alussa kehruuhuoneen saarnaajan tehtävää hoiti oman virkansa ohessa joku Turun suomalaisen seurakunnan papeista. Esimerkiksi 1810- ja 1820-luvuilla saarnaajana toiminut Erik Johan Friberg oli kyseisen seurakunnan kappalainen ja hänen seuraajansa Johan Lampén Turun kirkkoherran apulainen.
Saarnaaja ei siis asunut kehruuhuoneella, vaan kävi siellä hoitamassa jumalanpalveluksia ja muita kirkollisia toimituksia. Häntä voidaan pitää laitoksen ulkopuolisena toimijana, joka toi varmasti käydessään tuulahduksen elämästä kaltereiden takaa. On mahdollista, että myös tämä mahdollisti vangeille erilaisia kokemuksia kuin arkisempi oleskelu kehruuhuoneen muissa tiloissa.
Toisaalta voi pohtia, pitivätkö vangit saarnaajan läsnäoloa vain yhtenä vapauttaan rajoittaneena tekijänä. Kehruuhuoneen naiset olivat jatkuvasti johtokunnan ja päällysmiehen (johtajan) kurinpitovallan alaisia – myös jumalanpalveluksessa istuessaan. Kirkossa heihin kohdistui kuitenkin myös saarnaajan paimenvalta hengellisine ohjauksineen ja nuhteluineen. Kokivatko vangit, että erilaiset kurin ja vankeuden elementit suorastaan kasautuivat kirkossa (vrt. Repo, 2020)?
Kapinaa kirkossa?
Syyskuussa 1820 kehruuhuoneen johtokunnan kokouspöytäkirjaan merkittiin seuraavaa:
Johtuen kauppias Gylichin [johtokunnan jäsen] kehruuhuoneen päiväkirjaan tekemästä merkinnästä, jonka mukaan hän oli eräänä sunnuntaina Jumalanpalveluksen aikaan huomannut Kehruuhuonevankien juoksevan edestakaisin Portaissa, kutsuttiin paikalle Päällysmies Sarin ja käskettiin tätä valvomaan, ettei sellaista huonoa tapaa vastedes esiinny.
Lyhyestä merkinnästä ei käy ilmi, olivatko naiset juosseet pääportaikossa vai kirkon omassa portaikossa. Joka tapauksessa välikohtaus asettaa kaiken edellä esitetyn hieman uuteen valoon. Eikö naisia pidettykään jumalanpalveluksen aikana lukkojen takana niin tiiviisti kuin urakkasuunnitelman pohjalta voisi päätellä? Vai aiheuttivatko häiriötä ne naiset, jotka eivät syystä tai toisesta olleet kirkkosalissa – ja jos, niin miksi he eivät osallistuneet jumalanpalvelukseen?
Merkintä viittaa siihen, että vangit saattoivat käyttää jumalanpalvelushetkeä tai kirkon sijaintia hyväkseen liikkuakseen vapaammin kehruuhuoneen tiloissa. Heille kirkko ei siis välttämättä ollut pelkästään hartauden harjoittamiseen tarkoitettu pyhä tila tai kurinpidon linnake, vaan myös tila, joka sopi vastarinnan ilmaisemiseen tai sosiaalisten suhteiden solmimiseen ja niiden vahvistamiseen.
Lisätietoa kehruuhuoneen tiloista?
Kiinnostaako kehruuhuoneen tiloihin liittyvä pohdinta? Lue lisää Kriminologia-lehden uusimmasta numerosta, jossa kirjoitan laitoksen kirkosta, sairashuoneesta ja etnisten ryhmien eristämiseen tarkoitetuista tiloista. Laajemmin teemanumeron tarkoituksena on edistää kriminologian ja historian välistä vuoropuhelua. Vierailevina päätoimittajina ovat Katariina Parhi ja Miikka Vuorela.
—
Lähteet ja kirjallisuus:
Kansallisarkisto, Turun kehruuhuoneen arkisto.
Annola, Johanna (2023) Vankeusmaantieteellinen näkökulma Turun kehruuhuoneeseen, 1820–1825. Kriminologia, 3(1), 60–72.
Repo, Virve (2020) Confined to Space: Perspectives on Carceral Geography. Turku: University of Turku.
Kommentit