”Surullisia asioita lasitehtaan vaivaistalolta”
Tammikuussa 1917 vasemmistolaisessa Eteenpäin-lehdessä ilmestyi kirjoitus, jonka mukaan lasitehtaan vaivaistalolla tapahtui ”surullisia asioita”. Kirjoittaja oli saanut nimettömän vihjeen siitä, että vaivaistalon ruoka oli ala-arvoista, hoitolaisia kohdeltiin ikävästi ja puhtaus jätti runsaasti toivomisen varaa. Kirjoituksessa mainittiin seuraavat puhtaanapidon epäkohdat:
Saunaa lämmitetään kerran kahdessa viikossa. Kylpywastoja ei talon puolesta ole. Pesuastioita on saunassa riittämättömästi. On wain pari wuotawaa astiaa, joissa ei pysy wesi. Hoidokit, enimmäkseen wanhoja ja kykenemättömiä, saawat hoitaa saunassa toisiaan. Aiwan kykenemättömiä kylwetetään ammeessa joka toinen wiikko. Lakanat sänkyihin waihdetaan kerran kuukaudessa. Paidat ja housut waihdetaan joka toinen wiikko, waikka joskus on täytynyt samoja ihowaatteita pitää kolme, joskus neljäkin wiikkoa. [–] Hoidokkien sukkia ei ole tapana pestä, waan pidetään niitä niin kauan kuin ne kestäwät. Wiimeksi annettiin hoidokeille sukat wiime juhannukseksi. (Eteenpäin, 13.1.1917)
Lehtijuttu sai Kotkan vaivaishoitohallituksen liikkeelle, ja muutamaa päivää myöhemmin lasitehtaan vaivaistalolla järjestettiin tarkastus. Vaivaishoidon päättäjien käynti laitoksessa nostatti lehdistössä monenlaisia tunteita. Siinä missä Eteenpäin moitti tarkastusta pinnalliseksi, porvarillinen Etelä-Suomi julisti, että tarkastus oli osittanut huhut laiminlyönneistä perättömiksi. Uutisointi heijastelee laajempia yhteiskunnallisia mielipide-eroja siitä, miten vaivaishoito oli järjestettävä.
Kirje kuvernöörille – ja poliisitutkinta
Mitä ilmeisimmin olot lasitehtaan vaivaistalolla eivät juuri muuttuneet tarkastuksen johdosta. Niinpä yksi laitoksen entisistä hoitolaisista, 44-vuotias työmies Juho Varpasalo, päätti kirjoittaa kirjeen Viipurin läänin kuvernöörille.
Kirjeessään Varpasalo paljasti, että juuri hän oli tammikuussa antanut tietoja Eteenpäin-lehdelle ja että hänet oli ilmeisesti tästä syystä siirretty pois vaivaistalolta. Varpasalo kertoi kuitenkin haluavansa jatkaa taistelua lasitehtaalle jääneiden puolesta, sillä hänen mielestään johtajatar Maria Niiranen ei pitänyt laitosta riittävän puhtaana ja kohteli hoitolaisia muutenkin huonosti.
Kuvernöörin määräyksestä lasitehtaan vaivaistalolla suoritettiin huhtikuussa poliisitutkinta, jossa Varpasaloa, Niirasta ja laitoksen kaikkia asukkaita kuulusteltiin. Johtajatar selosti, että hoitolaiset kävivät saunassa joka toinen viikko. Alusvaatteet ja lakanat vaihdettiin kesäisin viikoittain ja talvella kahden viikon välein. Tilanne ei siis johtaja Niirasen kertomana ollut yhtä huono kuin Varpasalo oli väittänyt.
Näkemyksiä puhtaudesta ja liasta
Juho Varpasalo ja johtajatar Niiranen edustivat selkkauksessa vastakkaisia osapuolia. Konflikti nostaa kuitenkin myös esiin kolme asiaa, joista ilmiantaja ja johtajatar olivat täysin samaa mieltä. Heidän käsityksensä puhtaudesta ja liasta olivat siis lopulta melko yhtenevät.
Ensinnäkin molemmat tulivat korostaneeksi kehojen pesemisen tärkeyttä sekä veden roolia tässä toimessa. Varpasalon mielestä hoitolaiset eivät kyenneet peseytymään kunnolla, koska saunassa ei ollut vihtoja, joilla lian olisi voinut piiskata irti kehosta, eikä liioin ehjiä vesiastioita, joita olisi voinut käyttää kehon huuhtelemiseen. Johtajatar puolestaan huomautti, että koska kaivo sijaitsi kaukana saunasta ja ilmeisesti myös päärakennuksesta, veden saanti oli vaikeaa. Ikääntyneiden hoitolaisten oli hankala kantaa saunalle vettä, eikä vuodepotilaina makaavia hoitolaisia voitu pestä vannassa niin usein kuin olisi ollut tarpeen.
Osapuolten puheenvuoroissa korostuu myös pyykinpesun tärkeys. Laitoksessa ei kuitenkaan ollut erillistä pyykkitupaa eikä kuivatusullakkoa, joten etenkin talvisin pyykkiä pestiin ja kuivatettiin sisällä huoneissa. Koska osa huonokuntoisimmista hoitolaisista ulosti päivittäin alleen ja koska lakanoita ei sisätiloissa saatu kunnolla puhtaiksi, niistä tuli ongelma. Siellä täällä riippuvat, huonosti pestyt petivaatteet herättivät suoranaista inhoa, sillä ne olivat vääränlaisia ja väärässä paikassa.
Kolmas yhteinen huolenaihe olivat syöpäläiset, joita lasitehtaan vaivaistalossa oli runsaasti. Varpasalo kertoi, että syöpäläisiä mateli pöydälläkin, ja kun eräs puusänky vietiin ulos puhdistettavaksi, maa ”melkein mustui” luteiden paljoudesta. Johtajatar Niiranenkin myönsi, että syöpäläisten häätäminen oli kaikista toimista huolimatta osoittautunut tuloksettomaksi. Poliisimestari kommentoi asiaa tyhjentävästi selonteossaan kuvernöörille:
…syynä syöpäläisten sikiämiseen ja esteenä niitten poistamiseen on ollut se seikka, että kaiken huonoimpia melkein alituisesti vuoteessa olevia miespuolisia hoidokkeja oli asetettu 5 aivan pieneen matalaan huoneeseen, ollen melkein vuode vuoteessa kiinni, joten hoidokkien vaatteet niitä käsitellessä tulevat kosketuksiin toistensa kanssa. [– H]oidokkien ihottumat sekä huoneessa tehdyt ulostukset vaikuttavat huoneessa olevaan ilmaan tavalla, joka on ihmisille vahingollinen sekä syöpäläisten sikiämiselle hyödyllinen. (Poliisimestarin kirje kuvernöörille, 8.5.1917)
Entä hoitolaiset?
Ehkä hieman yllättäen poliisitutkinnassa kävi ilmi, että suurin osa hoitolaisista oli tyytyväisiä elämäänsä. Varpasalon lisäksi vain kaksi ikääntyvää henkilöä, joista toinen kärsi ihotaudista, olisi halunnut vaihtaa alusvaatteita useammin. On toki mahdollista, että johtajatar oli pelotellut muut hiljaisiksi, mutta toisaalta he kuitenkin uskalsivat kertoa poliisille esimerkiksi johtajattaren kiukkuisuudesta ja huonosta ruuanpidosta. Mitä todennäköisimmin hoitolaiset olivat kodeissaan tottuneet samanlaiseen puhtauden tasoon tai pitivät vaivaistalon käytäntöjä suorastaan parannuksena entiseen.
Syöpäläiset tulivat esiin hoitolaistenkin puheissa, ja osa moitti niiden määrää. Muutamat asukkaista kertoivat löytäneensä torakoita pöydältä ja jopa kastikkeesta. Toiset kuvailivat, miten vaatteita oli viety saunaan tai puusänky kannettu ulos syöpäläisten hävittämiseksi. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että kaikkia hoitolaisia syöpäläiset eivät häirinneet – mahdollisesti juuri siksi, että niihin oli totuttu kotioloissakin.
Ylipäätään on syytä olla varovainen, kun pohditaan miksi osa hoitolaisista paheksui syöpäläisiä. He eivät välttämättä kytkeneet torakoiden, luteiden ja täiden ilmaantumista likaan samalla tavalla kuin Varpasalo, Niiranen ja poliisit. Suomalaisessa kansanperinteessä syöpäläisia vieroksuttiin siksi, että niillä katsottiin olevan yhteys henkimaailmaan. Esimerkiksi suuri määrä luteita saatettiin tulkita merkiksi lähestyvästä kuolemasta tai onnettomuudesta.
Syöpäläisiä vastaan ei liioin taisteltu saippuan ja veden avulla, vaan taikakeinoin, jotka puolestaan oli sidottu tiettyihin tilanteisiin tai vuodenaikoihin. Sekä Laurin- että Tuomaan-päivän tapoihin kuului asettaa päre kynnyksen yli ja komentaa luteet ja torakat matkoihinsa. (Vilkuna 2002)
Poliisitutkinnan lopputulos
Maria Niirasta ei lopulta irtisanottu laitoksen puhtauteen liittyneiden laiminlyöntien takia. Kenties tämä johtui siitä, että hoidokit vaikuttivat tyytyväisiltä ja laitoksen ahtaat tilat todella olivat tutkijoidenkin mielestä kaukana ihanteellisista. Lisäksi pantiin merkille, että johtajatar oli kyllä yrittänyt esittää parannusehdotuksia, mutta vaivaishoitohallitus ei ollut tarttunut niihin, koska haaraosasto oli tarkoitettu vain väliaikaiseksi.
Poliisi katsoi Niirasen kuitenkin syyllistyneen toisenlaisiin virheisiin:
…johtajatar [on] tehnyt itsensä syypääksi sekä hoidokkien huonoon kohteluun kuten myöskin niille kuuluvien ruokatavaroitten väärinkäyttämiseen ja olisi osaston johtajatar joko siirrettävä varsinaiselle laitokselle työskentelemään vakinaisen johtajan määräämiin tehtäviin johtajan silmälläpidon alla, eli kokonaan sopimattomana eroitettava. (Poliisimestarin kirje kuvernöörille, 8.5.1917)
Ei ole tietoa, irtisanoiko vaivaishoitohallitus Maria Niirasen vai katsoiko tämä itse parhaaksi lähteä. Joka tapauksessa lasitehtaan vaivaistalon johtajattaren toimi julistettiin haettavaksi jo samassa kuussa. Lisäksi vaivaishoitohallitus esitti kaupungin päättäjille, että uutta, tilavampaa vaivaistaloa ryhdyttäisiin rakentamaan mahdollisimman pian. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Kustannussyistä vaivaisten käyttöön osoitettiin vielä yksi lisärakennus, sekin lasitehtaan alueelta.
Mistä tapaus kertoo?
Kotkan lasitehtaan tapaus osoittaa, että vaivaishoitolaiset eivät välttämättä olleet täysin voimattomia. Osa heistä osasi kirjoittaa, kuten Juho Varpasalo, mikä mahdollisti yhteydenpidon päättäjiin. Toisaalta kirjoitustaidottomuskaan ei välttämättä ollut este, sillä työväenlehdistö kuunteli mielellään myös suullisia ilmiantoja tuodakseen esiin epäkohtia, jotka liittyivät porvarillisen mallin mukaan järjestettyyn vaivaishoitoon.
Työmies Varpasalo näyttää jakaneen johtajatar Niirasen käsityksen siitä, mitä puhtaus ja lika tarkoittivat. Kummatkin pitivät laitoksen peseytymis- ja pyykinpesumahdollisuuksia puutteellisina ja syöpäläisten suurta määrää epäkohtana. Tästä voisi varovasti päätellä, että vuonna 1917 puhtausnormit ylittivät yhteiskuntaluokkien välisiä rajoja – ja toisaalta, että työväenlehdistö käytti kernaasti ”herrojen” puhtausnormeja aseena näitä itseään vastaan.
”Vaivaiset” eivät kuitenkaan olleet yhtenäinen ryhmä, vaan joukko ihmisiä, joilla oli erilaiset elämänkulut. Tämä lienee vaikuttanut siihen, miten hoitolaiset vaivaistalon elämään (ja epäkohtiin) suhtautuivat. Osa asukkaista oli todennäköisesti lähtöisin maaseudulta, perinteisten agraaristen olojen ja tapakulttuurin piiristä. He olivat ehkä tottuneet nukkumaan ties millaisten vällyjen alla, ja syöpäläisiä he pitivät kiusallisena mutta lähtemättömänä osana ihmisen elämää. Heille vaivaistalo, jossa ihmiset makasivat lakanoiden välissä kuin herrasväki konsanaan, saattoi vaikuttaa jopa ylellisyydeltä. Toiset taas kytkivät täit ja torakat nimenomaan epäsiisteyteen ja likaan, jota vastaan ihmisen tuli parhaansa mukaan kamppailla.
Vuonna 1917 Suomessa elettiin ahtaita aikoja. Kotkan kaupungilla ei ollut varaa rakennuttaa uutta vaivaistaloa tai varustaa lasitehtaan haaraosastoa asianmukaisilla pesutiloilla. Tilanne oli tosin ollut sama jo viisi vuotta aiemmin, jolloin haaraosasto avattiin. On mahdollista, että kaupungin päättäjien mielestä lasitehtaalla elettiin tarpeeksi hyvin. Kenties he ajattelivat, että kun vaivaiset todella makasivat laitoksessa lakanoiden välissä kuin herrasväki konsanaan, oli hiusten halkomista keskustella siitä, miten puhtaita nämä lakanat olivat.
—
Kirjoitus perustuu artikkeliini ”Kackerlackor i såsen? Smuts och renlighet på en finsk fattiggård i början av 1900-talet”, teoksessa Med tvål, vatten och flit: Hälsofrämjande renlighet som ideal och praktik ca 1870–1930, toim. Johanna Annola, Annelie Drakman & Marie Ulväng. Nordic Academic Press 2021, 69–90.
Kansallisarkisto, Vaivaishoidontarkastajan arkisto Fb:13, Kotka, Kotkan kaupungin poliisimestarin kirje Viipurin läänin kuvernöörille, 8.5.1917.
Kaisu Harjunpää: Kotkan lasiruukki 1873–1908, käsikirjoitus, siteerattu teoksessa Ryökkynen 2012.
Ari Ryökkynen: Kotkan kantasatama: Rakennushistoriallinen selvitys. Kymenlaakson museo, 2012.
Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto: Vanhoista merkkipäivistä sekä kansanomaisesta talous- ja sääkalenterista enteineen. 23. painos (1. painos 1950). Helsinki: Otava 2002.
Kommentit