Inspiraatiota vankeusmaantieteestä?

Teresa Dirsuweit ja eteläafrikkalainen naisvankila

Vankeusmaantiede on ihmismaantieteen (human geography) sisällä vaikuttava tutkimussuuntaus (engl. carceral geography). Vankeusmaantieteen näkökulmasta vankilatila ei koskaan ole pelkkä fyysinen ympäristö, vaan sitä tuotetaan jatkuvasti uudelleen erilaisissa vuorovaikutussuhteissa. Vankeusmaantieteessä tutkimuksen kohteena ovat vankeuteen liittyvät tilat, tilalliset käytännöt sekä näiden tuottamat kokemukset ja toimijuudet.

Vankeusmaantieteilijä Teresa Dirsuweit (1999) on tutkinut vankilatilaa erään nimeltä mainitsemattoman eteläafrikkalaisessa naisvankilan kontekstissa. Hänen mukaansa kyseisen vankilan keskellä on niin sanottu keskusspiraali, jota valvotaan jatkuvasti. Spiraalin ympärillä on säteittäin osastoja, joihin vangit lajitellaan rikoksen luonteen mukaan 10–12 hengen selleihin. Niissäkään ei ole yksityisyyttä: sängyt ovat lähekkäin toisiaan, suihkuissa ja vessoissa ei ole ovia. Lisäksi selleissä vaikuttaa niin sanottuja vankilavakoojia, eli vankeja, jotka raportoivat toisten vankien käytöksestä henkilökunnalle ja saavat itse etuuksia. Rikkomuksista rangaistaan.

Vankilan  suunnittelu ja käytännöt tähtäävät siihen, että vankien on vaikea ylläpitää aiempaa identiteettiään. Keskiössä on paitsi naisvankien kurinalaistaminen myös oikeanlaisen naisihanteen iskostaminen heidän mieliinsä. Tähän tähtäävät myös vangeille tarjotut vapaa-ajan viettotavat: heitä ohjataan nukentekoon, ompeluun, macrame-askarteluun ja ruuanlaittoon.

Mitä paljastui haastatteluissa, joita Dirsuweit teki vankilassa? Ensinnäkin se, että keskusspiraali, jonka tarkoituksena on alistaa vangit valvovan katseen mahdollisuudelle, toimiikin vankien katsannossa julkisena tilana, eräänlaisena ”vankilan valtatienä”, jolla salakuljetetaan tavaroita ja viestejä, etsitään kumppaneita, harjoitetaan prostituutiota ja juoruillaan. Sen hallinnasta myös käydään jatkuvaa taistelua.

Selleissä puolestaan vangit rajaavat sänkynsä ripustamalla esimerkiksi lakanoita näköesteiksi. Näin he luovat yksityisiä paikkoja, joihin vankilavakoojien katseet eivät yllä. He kiinnittävät ”kotiensa” seinille julisteita ja valokuvia kehyksiin, jotka on tehty märästä pahvista ja saippuasta. Verhoja saa pitää sillä ehdolla, että ne avataan yöksi, mutta Dirsuweitin saaman käsityksen mukaan vangit eivät välttämättä tottele tätä määräystä.

On myös huomattava, että vankilan säännöt eivät ole ainoita vankien käyttäytymistä määrittäviä sääntöjä. Dirsuweitin tekemissä haastatteluissa kävi ilmi, että vangeilla oli omia säännöstöjään koskien esimerkiksi samaa sukupuolta olevien välisiä suhteita ja niihin liittyviä butch- ja femme-rooleja. Tavanomaista oli esimerkiksi se, että naisparin femme-osapuolen tehtävänä oli huolehtia pariskunnan yhteisestä ”kodista” sellissä, kun taas butch-osapuoli liikkui aktiivisemmin spiraalissa eli julkisessa tilassa.

Kaiken kaikkiaan vankilan lähempi tarkastelu siis paljasti, että vaikka vankilan tilat on rakennettu kurinalaistamista silmällä pitäen, vangit pystyvät vastustamaan valvontaa ja identiteetin muokkausta kehittämällä omia tilallisia käytäntöjään.

Leonard Baer ja brittivankien sampoopullot

Toinen esimerkki vangeista vankilatilan muokkaajina löytyy Leonard Baerin artikkelista (2005). Baer tutustui Britanniassa miesten vankiloihin ja huomasi, että monissa selleissä oli todella paljon suihkugeeli- ja sampoopulloja sekä ilmanraikastimia aseteltuina ikään kuin näytteille. Se oli niin silmiinpistävää, että Baer ryhtyi pohtimaan, mistä oli kyse.

Juteltuaan aikansa vankien ja vartijoiden kanssa Baer tuli siihen tulokseen, että suihkutuotteita saatetaan käyttää merkkeinä muille siitä, että kyseinen vanki kykenee pitämään huolta itsestään ja on siis kiinnostunut siitä, mitä hänelle tapahtuu. Häntä ei siis kannata kohdella miten tahansa! Ilmanraikastimilla taas saatetaan yrittää peittää sellin pahaa hajua – tai huumeiden käyttämisestä aiheutuvaa hajua. Tämän lisäksi esineitä on mahdollista käyttää epävirallisena valuuttana.

Kuitenkin Baerista vaikutti myös siltä, että pullot ja ilmanraikastimet toimivat kaiken ohella myös koristeina: ne täyttävät tyhjän tilan ja tekevät sellistä kodikkaamman. Näin oli erityisesti elinkautisvankien kohdalla – selli kannatti sisustaa, koska sieltä ei oltu lähdössä kovin pian pois.

Keskustelua on mahdollista viedä myös pidemmälle. Michel de Certeau on kirjoittanut strategioista ja taktiikoista. Hänen jaottelussaan strategiat ovat valtaa pitävien välineitä, joilla kontrolloidaan toisten käytöstä. Vankilan tapauksessa strategiana voi pitää esimerkiksi sitä, että vangit eivät oikeasti omista sellejään ja että vartijat voivat kävellä vangin selliin sisään milloin haluavat. Tässä mielessä selli on persoonaton alue.

Mikään strategia ei kuitenkaan ole täysin aukoton, ja tämän vuoksi myös vallankäytön kohteiden on mahdollista harjoittaa toimijuutta ja ilmaista itseään. De Certeau kutsuu tällaisia pienimuotoisia ja ikään kuin vaivihkaisia toimijuuden tai itseilmaisun muotoja taktiikoiksi. Vankilan tapauksessa ne saattavat olla esimerkiksi vankien kasvonilmeitä, asentoja – tai tapoja, joilla vangit käyttävät vankilatilaa.

Baerin mukaan brittivankien selleissä olevat sampoopullot ja ilmanraikastimet on mahdollista nähdä visuaalisina merkkeinä vankien taktiikoista: vangit pyrkivät ottamaan haltuunsa vankilan omistaman sellitilan, tekemään persoonattomasta hetkeksi persoonallisen.

Olivier Milhaud, Dominique Moran ja kysymys yksityisyydestä

Vankeusmaantieteen sisällä vankilatilaa ja vankien kokemuksia on lähestytty myös yksityisen ja julkisen tilan käsitteiden kautta. Olivier Milhaud ja Dominique Moran ovat artikkelissaan (2013) pohtineet, millaisia mahdollisuuksia vankilan eri tilat tarjoavat vangeille yksityisyyteen ja missä määrin ne vaativat ”julkisivun” ylläpitämistä henkilökuntaan tai muihin vankeihin nähden.

Milhaud ja Moran ovat artikkelissaan vertailleet ranskalaisten vankien ja venäläisten naisvankien kokemuksia edellä mainituista asioista asioihin. Lähtökohta on mielenkiintoinen, sillä näiden kahden maan vankilat ovat erilaiset: Ranskassa vangit ovat yhden tai kahden hengen selleissä, Venäjällä puolestaan vankeus toteutetaan yleensä kymmenien ihmisten yhteishuoneissa. Vielä mielenkiintoisempaa on, että kummassakin tapauksessa vangit pitivät yksityisyyden puutetta todellisena ongelmana, mutta se ilmeni hieman eri tavoin.

Ranskalaisten vankien ongelmana tuntui olevan intiimiyden puute. Sellitoverin alituisen läsnäolon lisäksi ahdistusta aiheutti tieto siitä, että sekä vartijoilla että ohi kulkevilla muilla vangeilla oli mahdollisuus kurkistaa selliin milloin tahansa ovessa olevasta aukosta. Myös muut sellin ulkopuolelta tulevat odottamattomat ärsykkeet kuten erilaiset äänet ja hälytykset lisäsivät vankien stressiä.

Venäläisten vankiloiden suurissa makuusaleissa asuvat vangit eivät niinkään viitanneet intiimiyden puutteeseen kuin jatkuvaan psykologiseen paineeseen, jota suuri ihmismassa aiheutti. Kaikkien kanssa oli yritettävä tulla toimeen.

Milhaud ja Moran huomasivat, että kummassakin maassa vangit käyttivät erilaisia taktiikoita tehdäkseen arjestaan siedettävämpää. Ensinnäkin heidän oli mahdollista yrittää etsiä vankilan tiloista sellaisia soppia tai nurkkia, joissa yksinolo todella oli mahdollista. Tällaisia tiloja saattoivat tarjota esimerkiksi ulkoilupiha tai kirjasto.

Toiseksi vangit saattoivat yrittää rakentaa julkisesta tilasta yksityisemmän, esimerkiksi koristelemalla selliä mieleisekseen valokuvilla tai julisteilla, jotka kiinnitettiin yleensä seinään oman sängyn lähelle. Kolmanneksi vangit saattoivat opetella ikään kuin vetäytymään itseensä, vaikka olivatkin muiden ympäröimiä – esimerkiksi eräs venäläinen vanki koki olevansa lähimpänä yksityisyyttä vankilan ompelimossa, työtä tehdessään.

—

Dirsuweit, T. (1999). Carceral spaces in South Africa: A case study of institutional power, sexuality, and transgression in a women’s prison. Geoforum, 30, 71–83.

Baer, L. (2005) Visual imprints on the prison landscape: A study on the decorations in prison cells. Tijdschrift voor Economische en Sociale Geografie, 96, 209–217.

Milhaud, O. & Moran, D. (2013). Penal space and privacy in French and Russian prisons. Teoksessa D. Moran, N. Gill & D. Conlon (toim.) Carceral Spaces: Mobility and Agency in Imprisonment and Migrant Detention (s. 167–182). Farnham: Ashgate.