Viimeisten vuosien aikana Tampere on noussut usein Helsingin vastinpariksi julkisuudessa. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa Tampere on kuvattu ”unelmien kaupunkina” ja ”Suomen himoituimpana asuinpaikkana”, jossa elävä kaupunkikulttuuri yhdistyy entisen teollisuuskaupungin rosoisuuteen ja alakulttuureihin. Samalla Tampere on aseveliakselin – SDP:n ja kokoomuksen yhteistyön – tyyssija. Helsingistä taas on luotu kuvaa lievästi kipuilevana hallintokaupunkina, jossa poliittisesta hegemoniasta taistelevat punavihreät ”fillarikommunistit” ja liberaali porvaristo.
Kilpailuasetelman kiinnekohta on 2021 valmistunut Nokia Areena, joka on tällä hetkellä suomalaisen elämysteollisuuden kruununjalokivi. Tampereen onkin katsottu haastavan ”tosissaan” Helsinkiä dynaamisuudellaan. Historiallisesti tämä kilpailuasetelma on kiinnittynyt myös kirjalliseen kulttuuriin sekä työväen kulttuuriin[1]. Nämä teemat ovat tämän tekstin keskiössä.
2020-luvulla suuret kulttuuriset kertomukset kiinnittyvät kaupunkien joustavaan elinvoimaan, kilpailukykyyn ja elämyksellisyyteen. Tampereen kohdalla ajatus ”edistyksen kaupungista” on ollut läsnä aina 1800-luvulta asti, jolloin vapaakaupunkistatus loi pohjaa teollistumiskehitykselle. Helsinki rakentui samalla omanarvontuntoiseksi pääkaupungiksi ohi vanhan keskuskaupunki Turun. Vuoden 1918 sisällissota taas jätti jälkensä erityisesti Tampereeseen. Kaupungista tuli kansakunnan traagisen kahtiajaon symboli, kun taas saksalaisten valtaamaan Helsinkiin ei jäänyt yhtä vahvoja, kaupungin kulttuurista ilmapiiriä määritteleviä jälkiä veljessodasta.
Työläiskirjallisuus sanallistaa työväenluokan suuren kertomuksen
Ohi suurten kansallisten kertomusten on olemassa myös toisenlaiset kertomusraamit. Historiallisesti niin sanottua luokkapuhetta – tiettyyn yhteiskuntaluokkaan sidottua julkista kerrontaa – on tuotettu Suomessa monimuotoisesti. Porvariston, työväenluokan sekä maaseudun osakulttuurit erosivat merkittävästi toisistaan aina 1960-luvulle asti, jolloin rakennemuutokset alkoivat haastaa näitä erontekoja yhä voimakkaammin (Mäkelä 1986, 108–112). 1970-luvulle mentäessä eri osakulttuurien omat yhteiskunnalliset kertomukset olivat kuitenkin yhä voimissaan (Peltonen 2011).
Väitöskirjaani Kerrottu luokka – pitkän 1970-luvun työläiskirjallisuus yhteiskunnallisten valta- ja vastakertomusten kentillä varten kävin läpi ylipolitisoituneeksi leimatun pitkän 1970-luvun (n. 1968–1982) kaunokirjallista kenttää. Tarkastelun kohteena tutkimuksessa oli erityisesti työväenluokkainen luokkapuhe. Tutkimuksen aikana vastaani tuli niin tamperelaista kuin helsinkiläistäkin tarinankerrontaa. Itse asiassa näiden kahden kaupungin tarinakuvasto dominoi tutkimusaineistoksi rajautunutta työläiskirjallisuutta. Analyysin kohteena olleista noin 100 romaanista lähes 60 % kertoivat pääkaupunkiseudun tai Suomen ensimmäisen teollisuuskaupungin elämästä. Huomio inspiroi kirjoittamaan myös tämän artikkelin. Minkälainen oli entisaikojen duunareiden Helsinki tai Tampere kirjailijoiden silmin katsottuna?
Sotien välisen ajan tarinankerrontaa
Mielenkiintoista on, että työväenluokkaisessa tarinankerronnassa Helsinki näyttäytyy radikaalina ja Tampere maltillisena kaupunkina. 1930-luvulta lähtien Helsingissä vaikuttaneen kirjailijaryhmä Kiilan merkitystä ei voi liioitella. Helsinkiläisen Kiilan piirissä toimineet kirjailijat ja intellektuellit kuten Raoul Palmgren, Jarno Pennanen, Arvo Turtiainen, Pentti Haanpää, Elvi Sinervo ja Katri Vala nostivat julkiseen keskusteluun vasemmistolaisia, jopa radikaaleja teemoja. Sisällissodan jälkeisessä maailmassa tämä oli rohkeaa. Ryhmä oli korostuneen helsinkiläinen, vaikka mukaan mahtui myös pohjoispohjanmaalainen Pentti Haanpää ja Tampereella lapsuutensa viettänyt Viljo Kajava. (ks. esim. Koivisto 2024; Sallamaa 1994.)
Vastavuoroisesti sotien välisessä kirjallisuudessa Tamperetta ei juurikaan kuvattu, eikä työväenluokkaisuus noussut keskiöön työväen kaupungin kirjallisessa kulttuurissa (Hosiaisluoma 2002). Tehdaskaupungin puhutuin kirjallinen konflikti 1920–1930-luvuilla lienee ollut sorvari Toivo Karin nimimerkillä T.E. Kivipelto kirjoittama näytelmä ”Aarne Kalske”, jonka esittäminen kiellettiin 1920-luvun alussa väitetyn suojeluskuntakritiikin takia.Tampereella, sisällissodan yhdellä päänäyttämöllä, työväenluokkainen luokkapuhe oli vahvasti pinnan alle piilotettua ennen toista maailmansotaa.
Sotien jälkeinen kilpailuasetelma
Sotien jälkeen Tampere nousi kirjallisen kulttuurin keskiöön erityisesti työväenluokasta ponnistavien tarinankertojien ansiosta. Lauri Viita sementoi Tampereen esikaupungin Pispalan myyttiseksi työväenluokan asuinsijaksi samalla, kun niin sanottu Mäkelän piiri – jossa Viita vaikutti itse vahvasti – kokosi työläistaustaisia kirjailijoita yhteen. Piirin istuntoihin osallistui myös muuan Väinö Linna, joka 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa kohosi suomalaisen kirjallisen kentän keskiöön – ja samalla tamperelaisen realismin itseoikeutetuksi keulahahmoksi. (Hosiaisluoma 2002, 44–47; Palmgren 1984, 247–248; Varpio 1975.)
Samaan aikaan Helsingissä Kiilan ympärille muodostui vahva laitavasemmistolaisten[2] kirjailijoiden joukko, joka ammensi vimmaansa Kiilan keulahahmojen jatkosodan aikaisista vankilatuomioista. Poliittinen vankeus inspiroi niin näytelmiä, runoja kuin romaanejakin, ja ajan myötä ne sementoituivat laitavasemmistolaisen kulttuurisen kertomuksen klassikoiksi. Kiilan identiteetti luotiin fasismin vastaisen taistelun eturintamassa ja ryhmän jäseniä pidettiin yleisesti vasemmistointellektuelleina. (Koivisto 2024, 489–628.)
Helsingin ja Tampereen kuvastot eroavat tässä merkittävästi. Tampereesta muodostui ennemminkin suomalaisen kansankertomuksen kehto. Kun Lauri Viidan Pispala-eepos Moreeni (1950) epäpolitisoi sisällissodan tehden siitä absurdin, kaikille suomalaisille yhteisen murhenäytelmän, nosti Väinö Linna Pohjantähdellään (1959–1962, yhteisniteenä 1996) punaisten puolen näkökulman kansakunnan kaapin päälle. Samalla trilogian kolmannen osan on nähty olevan kertomus raskaasta tiestä kohti kansallista yhtenäisyyttä, jonka erityisesti keskustavasemmistolainen sosialidemokraattinen liike tunnisti omakseen (Nummi 2020, 14).
Työväenluokan kertomuksen joutsenlaulut
Mentäessä 1960-luvulle tamperelaisen ja helsinkiläisen työväenluokkaisen kertomakulttuurin raamit vakiintuivat. Väitöskirjaprosessin aikana tunnistin työläiskirjallisuuden kentältä kerrontaa, joissa helsinkiläinen ja tamperelainen kuvasto eroavat toisistaan. Samalla ne kuitenkin kertovat samaa työväenluokan suurta tarinaa eri näkökulmista.
On huomionarvoista, että 1960–1970-lukujen helsinkiläinen työläiskirjallisuus on korostuneen kiinnittynyt laitavasemmistoon. Muun muassa Alpo Ruuth, Lassi Sinkkonen, Ari Koskinen, Pirkko Saisio, Sirkka-Liisa Lähteenoja, Jenny Pajunen ja Reijo Lehtinen kirjoittivat romaaneja ja novelleja, jotka tavalla tai toisella kertovat helsinkiläisestä laitavasemmistosta. Aulikki Oksanen ja Marja-Leena Mikkola olivat vasemmistolaisen kulttuuriliikkeen Helsingissä vaikuttaneita keulakuvia. Tampereella taas kirjailijat kuten Erkki Lepokorpi, Anneli Toijala ja Pentti Holappa loivat kertomuksia maltillisempien työläisten arjesta.
Pitkänsillan pohjoispuoli
Kirjailijoiden Helsingistä piirtyy mielenkiintoisesti jatko-osa Heikki Wariksen väitöstutkimukselle Työläisyhteiskunnan syntyminen Helsingin Pitkänsillan pohjoispuolelle (1932/1934, uusintapainos 2016). Kun Waris tunnisti tutkimuksessaan Helsingissä Kallion ja Sörnäisten työväenluokkaisen kulttuurin syntyä, on 60–70-lukulaisten kirjailijoiden keskiössä nostalginen kuvasto yhteisöjen hajoamisesta ja modernin yksilökeskeisemmän elämäntyylin esiin nousemisesta.
Alpo Ruuthin Kämppä (1969), Kotimaa (1974) ja Viimeinen syksy (1979) kertovat 1950–1960-lukujen vaihteen nuorisoelämästä Kallion ja Sörnäisten alueella. Vakaumuksellisen kommunistin Lassi Sinkkosen Solveigin laulu (1970) ja Sirkkelisirkus (1975) kuvaavat työväenluokkaista Helsinkiä sota-aikana ja jälleenrakennuskaudella. Solveig ja Jussi (1973) taas on 1950-luvun loppua kuvaava jatko-osa maineikkaalle esiosalle. Myös Pirkko Saision Elämänmeno (1975) ja Sisarukset (1976) kuvaavat suurelta osin sota-aikaa ja jälleenrakennuskautta. Myös Reijo Lehtisen, Torsti Lehtisen ja Ari Koskisen romaaneissa keskiössä on nuoruus Pitkänsillan pohjoispuolella.
Teoksia yhdistää tarve kertoa tarinaa sotien jälkeisestä ”duunarien stadista”, joka on kirjoittamishetkellä kadonnut tai katoamassa (vrt. Waris 2016). Toisaalta kirjoittajaote on dokumentaarinen, linnamaista sosiaaliproosaa. Toisaalta taas kirjoittajilla on selkeästi omakohtainen, nostalginen suhde kuvattavaansa. Nostalginen katse suuntautuu erityisesti työläiskortteleiden kollektiiviseen elämäntyyliin. Ruuthin Viimeisen syksyn arviossa Helsingin Sanomissa tiivistetään tunnelma ja aikojen muutos seuraavasti:
”Sörkkä on Viimeisessä syksyssä kuin suomalaisen maaseutukuvauksen kyläyhteisö, jossa kaikki tuntevat toisensa. Maalaiskylän idylli särkyy noissa kuvauksissa, mutta samoin särkyy Sörkänkin yhteisö, kun puutalojen purku alkaa ja villeinä eläneet nuoret hakeutuvat elinkeinoelämän palvelukseen. He alkavat muuntua televisiomekaanikoiksi, lemmikkieläinkauppiaiksi, lääkärinrouviksi, puolueen sihteereiksi, pornokauppiaiksi, yrittäjiksi.” (Karonen 1979.)
Työväenluokkaista Helsinkiä hallitsevat kertomuksissa laitavasemmistolaisuus sekä kapinallinen, maskuliininen ja aika ajoin väkivaltainen vastakulttuuri. Laitavasemmistolaisuuden kohdalla mukaan tulee myös tietynlainen historiallinen sankarimyytti. Pirkko Saision Sisarukset ja Jenny Pajusen Kaikki se voittaa (1973) kertovat sota-ajan poliittisesta vankeudesta jatkaen näin suoraan sotien jälkeisten kiilalaisten tarinankerrontaa. Sosialidemokratiaa ei helsinkiläiskirjailijoilta tunnu löytyvän edes rivien välistä. Lopulta romaanit päättyvät samaan lopputulokseen: radikaalin työväenluokkaisen Helsingin hiipumiseen ja kaupungin keskiluokkaistumiseen (vrt. Drain 2024, 44–49; Mäkelä & Enbom 2015).
Maltillinen punatiilinen kaupunki
Tampereella tarinankerronta kiinnittyy vahvasti Väinö Linnan traditioon. Täällä Pohjantähden alla -trilogian kolmatta osaa on luettu sosialidemokraattisen sovinnon aatteen representaationa, joka viimeisillä sivuilla manifestoituu näivettyvän maaseutuväestön ja uuden, ”eurooppalaisen” nuorison väliseen henkiseen kuiluun (Linna 1996, 1133–1150). Jos helsinkiläiskuvastossa työväenluokkainen radikaali vastakulttuuri on muutoksen kourissa, niin Linnan ja muiden tamperelaisrealistien kuvastossa muutoksessa on kokonainen työväen – tai kansan – kulttuuri. Ensin on kuitenkin tehtävä pieni oikaisu radikaalin Tampereen puolelle.
1960–1970-lukujen kuuluisin tamperelaiskirjailija oli eittämättä Hannu Salama, joka tosin oli muuttanut Helsinkiin jo 1960-luvun alkupuolella. Salaman Juhannustanssit (1964), Minä, Olli ja Orvokki (1967) ja Siinä näkijä missä tekijä (1972) on kanonisoitu aikakauden tärkeimpien romaanien joukkoon, kun taas mammuttimainen Finlandia-sarja (1976–1983, yhteisniteenä 1984) on myöhemmin nostettu orastavan kaunokirjallisen muotovallankumouksen merkkiteokseksi. Salaman tuotanto aina Siinä näkijä missä tekijä -teokseen asti kiinnittyy suurelta osin tamperelaiseen miljööseen – ja samalla tamperelaisittain harvinaisesti laitavasemmistolaisuuteen. Toisaalta Salama profiloitui 1970-luvulla laitavasemmistolaisen liikkeen toisinajattelijana, jota kritisoitiin erityisesti liikkeen äärilaidalta. (Ks. Peltonen 2016.) Siinä näkijä missä tekijässä Salama kirjoittaa alter egonsa Harri Salmisen äidin suulla pohdintaa siitä, onko Harri ”noske vai vielä pahempaa” (Salama 1972, 71). Noskelaisuudella viitataan halventavasti sosialidemokratiaan ”luokkapetturuutena”.[3].
Suoraan sosialidemokraattisesta Tampereesta kertoo Erkki Lepokorven omakohtaisiin kokemuksiin perustuva Jumalauta, meitä ammutaan (1972). Romaanissa keskiössä on tamperelaista sosialidemokraattista Kansan Lehteä muistuttava sanomalehti ja sen toimituskunta. Aikalaisdiagnoosin keskiöön nousee poliittisen lehdistön ahdinko, mutta samalla turhautuminen sosialidemokraattisen puolueen valtapositioon. Itsekin vallan huipulla – toisena opetusministerinä – toiminut Pentti Holappa kertoo samasta teemasta teoksessaan Pitkän tien kulkija (1976). Tamperelainen 70-lukulainen sosialidemokratia on ennen kaikkea vallan politiikkaa. Toisaalta puolueen ruohonjuuritasolta nousee tyytymättömyyttä puoluepäättäjiin, jotka nähdään erkaantuneen ”todellisesta kansasta”.
Erkki Lepokorven Tampere-trilogia (1977–1982) ja Anneli Toijalan Amuri-tarina (1976, 1979) kertovat kansakunnan vaurastumisesta, ja työväenluokkaan kiinnittyneen kansan kulttuurin asteittaisesta häviämisestä. Lepokorpi johdattelee tarinassaan Lehtosten suvun aina sisällissodasta kohti vakavaraista hyvinvointivaltion aikaa. Anneli Toijalan tarinassa taas kantakaupungin läheisyydessä oleva esikaupunkialue Amuri edustaa yhteiskunnan muutosta. Samalla, kun Amurin puutalokorttelit yksi kerrallaan puretaan uusien kerrostalojen tieltä, katoaa myös entinen villi ja vapaa työväenkulttuuri (vrt. Kuitunen 2023). Tilalle tulee virkamiehiä ja toimistovirkailijoita, jotka tosin edelleen saattavat äänestää sosialidemokraatteja. Samaa maltillisen maailman kehitystä voi tunnistaa aikakauden suosituista Tampereelle sijoittuvista televisiosarjoista Heikki ja Kaija (1961–1971) sekä Mustat ja punaiset vuodet (1973) – sekä Kalle Päätalon tuotannosta. Tampereen kertomus kiinnittyykin vahvasti kokemukseen elintason noususta.
Mitä sitten tapahtuikaan?
1980-luvun kuluessa edellä esitettyyn vertautuva kaunokirjallinen luokkapuhe hävisi julkisen keskustelun kentiltä. Kahteen käsittelyssä olevaan kaupunkiin tämä vaikutti eri tavoin. Deindustrialisaatiosta voittajana selviytynyt Tampere on yhä ihmisten mielissä ”Kalle Päätalon ja Väinö Linnan kaupunki”, jossa on kuvattu ”se verkkaisesti etenevä, sympaattinen työläissarja Heikki ja Kaija”. Kommunistinen ja kansandemokraattinen Helsinki taas on vaipunut unholaan. Kallio ja Sörnäinen muistetaan edelleen historiallisina työläisalueina, mutta tarkempaa kulttuurista työläiskertomusta ei kaupungista enää juurikaan kerrota. Kerronnassa keskiössä on nykyään gentrifikaation ilmiö (ks. Drain 2024).
Tietyllä tavalla Tampere on pysynyt kansanomaisen, maltillisen kulttuurin kehtona myös 1970-luvun jälkeen. Kaunokirjallisuuden menettäessä merkitystään muun muassa Manserock ja huumoriryhmä Kummeli ovat vedonneet ”tavallisiin” kansalaisiin. Helsingissä taas vihreän liikkeen nousu ja yleisesti punavihreys toisintavat tietyllä tavalla pääkaupungin mainetta uusien aatteiden sulatusuunina. Tekstin alussa kuvaamani kilpailuasetelma on viime vuosina hieman muuttanut tätä kulttuurista asetelmaa, mutta ei lopullisesti. Tampere on yhä mielikuvissa kansan kulttuurin ja aseveliakselin kaupunki, kun taas Helsingistä on noussut esiin uudenlainen monikulttuurinen ja perinteitä rikkova kulttuurikuvasto. Se jää nähtäväksi, onko asia näin myös tulevaisuudessa alati kasvavan ja monimuotoistuvan Helsingin ja elämysteollisuuteen panostavan Tampereen kohdalla.
Viitteet
Drain, Kevin 2024. Gentrification in Helsinki. Urban Planning at the Edge of the Welfare State. Routledge Research in Planning and Urban Design. Routledge: London & New York.
Hosiaisluoma, Yrjö 2002. ”Tampereen laulut. Vainko verta, hikeä ja kyyneleitä?” Teoksessa Markku Lehtimäki (toim.), Merkkejä ja symboleja. Esseitä kirjallisuudesta ja sen tutkimuksesta. Tampere University Press: Tampere, 37–60.
Karonen, Vesa 1979. ”Kaksi kovaa vastakkain.” Helsingin Sanomat 3.11.1979, 34.
Koivisto, Hannele 2024. Joukkosielu vai individualisti? Vasemmistoälymystön identiteettiprosessit Suomessa 1930-luvun alusta 1950-luvun loppuun. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura: Helsinki.
Kuitunen, Hannele 2023. ”Oma tupa, oma lupa. Työväen vaurastuminen ja kaupunkisaneeraus 1960- ja 1970-luvuilla Tampereen Amurissa.” Teoksessa Jussi Lahtinen & Heikki Mikkonen (toim.), Työväki ja vauraus. Väki voimakas 36. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Helsinki, 171–210.
Lahtinen, Jussi 2025. Kerrottu luokka. Pitkän 1970-luvun työläiskirjallisuus yhteiskunnallisten valta ja vastakertomusten kentillä. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura: Helsinki.
Mäkelä, Matti 1986. Suuri muutto. 1960–70-lukujen suomalaisen proosan kuvaamana. Otava: Helsinki.
Mäkelä, Mika & Enbom, Leena 2015. ”Ideaalit ja toteutus. Puu-Kallion saneeraus modernistisena projektina.” Yhdyskuntasuunnittelu 53 (4), 28–53.
Nummi, Jyrki 2020a. ”Kirjailija ja kansalainen Väinö Linna.” Teoksessa Jyrki Nummi, Maria Laakso, Toni Lahtinen & Pertti Haapala (toim.), Väinö Linna. Tunnettu ja tuntematon. WSOY: Helsinki, 9–30.
Palmgren, Raoul 1984. Kapinalliset kynät. Itsenäisyysajan työväenliikkeen kaunokirjallisuus III, rauhan ja edistyksen optimismista kylmään sotaan (1944–51). WSOY: Helsinki.
Peltonen, Milla 2011. ”Mainettaan monipuolisempi. 1970-luvun kotimaisen kirjallisuuden linjoja.” Teoksessa Kaisa Hypén (toim.), 1970-luku suomalaisessa kirjallisuudessa. Poliittisen vuosikymmenen ilmiöitä. Avain: Helsinki, 12‒34.
Peltonen, Milla 2016. Paperilla seisova perkele. Hannu Salaman elämä ja kirjat. Into Kustannus: Helsinki.
Saarela, Tauno 2008. Suomalainen kommunismi ja vallankumous 1923–1930. Historiallisia Tutkimuksia 239. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki.
Sallamaa, Kari 1994. Kansanrintaman valo. Kirjailijaryhmä Kiilan maailmankatsomus ja esteettinen ohjelma vuosina 1933–1943. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 609. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki.
Varpio, Yrjö 1975. Mäkelän piiri. Tutkimus tamperelaisesta kirjailijapiiristä (1946–1954) ja sen tuotannosta. WSOY: Helsinki.
Waris, Heikki 2016. Työläisyhteiskunnan syntyminen Helsingin Pitkänsillan pohjoispuolelle. Yhteisnide. Alkuperäisesti ilmestynyt kahdessa osassa vuosina 1932 ja 1934. Into Kustannus: Helsinki.
Kohdekirjallisuus
Holappa, Pentti 1976. Pitkän tien kulkija. WSOY: Helsinki.
Koskinen, Ari 1967. Reikä maailmassa. Kansankulttuuri: Helsinki.
Koskinen, Ari 1976. Vähäveli. Kansankulttuuri: Helsinki.
Lehtinen, Reijo 1966. Sinun nimes kirjoihin. Tammi: Helsinki.
Lehtinen, Reijo 1968. Kirjan kannet kiinni. Tammi: Helsinki.
Lehtinen, Reijo 1970. Taitekohdassa. Tammi: Helsinki.
Lehtinen, Reijo 1976. Vaihtoparit. Tammi: Helsinki.
Lehtinen, Torsti 1982. Kun päättyy Pitkäsilta. Karisto, Hämeenlinna.
Lepokorpi, Erkki 1972. Jumalauta, meitä ammutaan. Gummerus: Jyväskylä.
Lepokorpi, Erkki 1976. Käy ruusutkin kukkimaan. WSOY: Helsinki.
Lepokorpi, Erkki 1980. Rautakoura ja pulmunen. WSOY: Helsinki.
Lepokorpi, Erkki 1982. Lasikuisti. WSOY: Helsinki.
Linna, Väinö 1996. Täällä Pohjantähden alla I–III. Yhteisnide. Alkuperäisesti ilmestynyt kolmessa osassa vuosina 1959, 1960 ja 1961. WSOY: Helsinki.
Lähteenoja, Sirkka-Liisa 1983. Kirsikoita tuomipuussa. Otava: Helsinki.
Mikkola, Marja-Leena 1967. Etsikko. Otava: Helsinki.
Mikkola, Marja-Leena 1969. Liisa ja Veikko ihmemaassa. Otava: Helsinki.
Oksanen, Aulikki 1970. Näin syntyy kyyneleet. Kirjayhtymä: Helsinki.
Pajunen, Jenny 1973. Kaiken se voittaa. Gummerus: Jyväskylä.
Ruuth, Alpo 1969. Kämppä. Tammi: Helsinki.
Ruuth, Alpo 1974. Kotimaa. Tammi: Helsinki.
Ruuth, Alpo 1977. Nousukausi. Tammi: Helsinki.
Ruuth, Alpo 1979. Viimeinen syksy. Tammi: Helsinki.
Saisio, Pirkko 1975. Elämänmeno. Kirjayhtymä: Helsinki.
Saisio, Pirkko 1976. Sisarukset. Kirjayhtymä: Helsinki.
Salama, Hannu 1964. Juhannustanssit. Otava: Helsinki.
Salama, Hannu 1967. Minä, Olli & Orvokki. Otava: Helsinki.
Salama, Hannu 1972. Siinä näkijä missä tekijä. Otava: Helsinki.
Salama, Hannu 1984. Finlandia-sarja. Yhteisnide. Alkuperäisesti ilmestynyt viidessä osassa vuosina 1976, 1977, 1981 ja 1983. Otava: Helsinki.
Sinkkonen, Lassi 1968. Sumuruisku. WSOY: Helsinki.
Sinkkonen, Lassi 1970. Solveigin laulu. WSOY: Helsinki.
Sinkkonen, Lassi 1973. Solveig ja Jussi. WSOY: Helsinki.
Sinkkonen, Lassi 1975. Sirkkelisirkus. WSOY: Helsinki.
Toijala, Anneli 1976. Lentäkää linnut. Tammi: Helsinki.
Toijala, Anneli 1979. Lehti putoaa. Tammi: Helsinki
Viita, Lauri 1950. Moreeni. WSOY: Helsinki.
[1] Käytän tekstissä käsitettä työväen kulttuuri käsitteen työväenkulttuurin sijaan. Ajatuksena on, että erikseen kirjoitettuna kulttuuri kiinnittyy sosioekonomiseen ryhmään (”työväenluokka”), kun taas yhteen kirjoitettuna käsite viittaa työväenliikkeeseen sidottuun historialliseen kulttuurikenttään. (Välimäki et al. 2020, 8.)
[2] Käytän tekstissä sateenvarjokäsitteenä ”laitavasemmistoa” kaikesta siitä poliittisesta toiminnasta ja tietoisuudesta, joka on sosiaalidemokratiasta vasemmalla.
[3] Noskelaisuus liittyy saksalaiseen Gustav Noskeen, joka toimi sosiaalidemokraattisena puolustusministerinä Weimarin tasavallassa 1910–1920-lukujen vaihteessa. Hän kuului sosiaalidemokraattien ”oikeistosiipeen” ja oli kovaotteisen kommunististen levottomuuksien kukistajan maineessa. (Saarela 2008, 174–178.)
