Haastattelu ruokalassa ja kaatosateessa
Väitökseen valmistautuminen sisältää väitöstiedotteen laatimisen. On paljon aiheesta ja ajankohdasta kiinni, tarttuvatko toimittajat tiedotteeseen. Miksi media tarttui aiheeseeni näin hanakasti? Ajattelen, että synnyttäminen on aina ajankohtaista. Se on aihe, joka herättää tunteita, on kiistanalaista ja koskettaa kaikkia – vaikkeivat kaikki synnytä, kaikki syntyvät. Lisäksi heinäkuussa valtamedia oli uutisoinut autohalliin synnyttäneistä naisista, koska he eivät saaneet mennä sairaalaan. Ehkä näiden kokemustarinoiden rinnalle kaivattiin asiantuntijasisältöä. Lisäksi jatkuvana keskusteluaiheena tuntuu olevan matala syntyvyys ja siihen ehdotetut ”synnytystalkoot” samalla kun synnytyssairaaloita suljetaan, kätilöt irtisanoutuvat ja superruuhkat uhkaavat turvallisuutta.
Noin viikko väitöstiedotteen julkaisemisen jälkeen alkoi tapahtua. Ensin otti yhteyttä Aamulehden toimittaja. Hänen kanssaan sovittiin tunnin puhelinhaastattelu seuraavalle viikolle. Seuraavana päivänä jonottaessani ruokaa Helsingin yliopiston ruokalassa soittaa toimittaja YLE Suomi radiosta. Hän halusi minut seuraavaksi päiväksi suoraan valtakunnalliseen radiolähetykseen. Keskustelimme puhelimessa puolisen tuntia kaikesta synnyttämiseen ja äitiyteen liittyvästä. Se, mitä minulta kysyttäisiin radiolähetyksessä, jäi mysteeriksi. Keskustelu oli kuitenkin rento.
Yleinen huomio toimittajien kanssa käydyistä keskusteluista on se, että he myös jakavat omia, jopa hyvin henkilökohtaisiakin, kokemuksiaan aiheesta. En tiedä, onko tämä jokin tekniikka, koska sama toistui kaikkien toimittajien kanssa, joiden kanssa puhuin. Mutta omasta näkökulmastani se loi turvallisen tilan käydä keskustelua. Toisaalta synnyttäminen on aina jollain tapaa omakohtaista ja monesti synnyttäminen on jaettu ylisukupolvinenkin kokemus, joten sinänsä ei ole yllättävää, että toimittajat ovat halukkaita jakamaan omia kokemuksiaan itse synnyttäneenä, isoäitinä, lapsena tai puolisona.
Synnyttäminen on aina jollain tapaa omakohtaista ja monesti synnyttäminen on jaettu ylisukupolvinenkin kokemus, joten sinänsä ei ole yllättävää, että toimittajat ovat halukkaita jakamaan omia kokemuksiaan itse synnyttäneenä, isoäitinä, lapsena tai puolisona.
Samana iltapäivänä vielä toinen YLE:n toimittaja soitti minulle kotimatkalla. Hänellä oli muutama tarkentava kysymys väitöstiedotteestani. Luvut ja numerot kiinnostavat toimittajia. Valitettavasti jouduin aiheuttamaan pettymyksen, koska tutkimukseni oli pääasiassa laadullista.
Omassa tutkimuksessani tutkin synnytyspelkoa kokemuksena, sekä sitä miten pystyn näitä kokemuksia hyödyntämään synnytyspelkointervention kehittämisessä. Jos tutkimukseeni on osallistunut sata uudelleensynnyttäjää, en voi yleistää tuloksia koskemaan kaikkia suomalaisia synnyttäjiä. Ja tämän sanoinkin rehellisesti ja suoraan. Tosin on minulla tilastojakin esittää, joka kuvaa sitä, kuinka yleisestä ilmiöstä synnytyspelossa on kyse. Vaikka syntyvyys Suomessa laskee ja oli vuonna 2024 ennätysmatala, eli hedelmällisyysluku oli 1,25, synnytyspelko lisääntyy. Synnyttäneistä 12 prosenttia sai virallisen synnytyspelkodiagnoosin vuonna 2024 (THL 2025), mutta joidenkin lähteiden mukaan synnytyspelosta saattaa kärsiä jopa neljäsosa raskaana olevista (Kjaergaard ym. 2008). Pelon tiedetään myös olevan yhteydessä matalaan syntyvyyteen (Savelieva ym. 2023), joten aihe on yhteiskunnallisesti merkittävä aihe.
Annoin sitten haastattelun osittain sateessa juostessa, bussissa kohti rautatieasemaa ja lopulta myös junassa kohti Tamperetta. Haastattelun jälkeen oivalsin, että todella pystyn puhumaan omasta tutkimuksestani missä ja milloin vain.
Nyt puhutaan synnytyspelosta eikä minusta ihmisenä
Pääsin kotiin ja kerroin innoissani puolisolleni, kuinka paljon tutkimukseni on saanut näkyvyyttä. Vaikka en nauti valokeilassa olemisesta, ajattelen, että on tärkeää, että tutkittu tieto saavuttaa myös muut kuin tutkijat. Ja median kautta tämä on mahdollista. Näin pystyn antamaan kunniaa niille tutkittaville, jotka antoivat aikaansa ja osallistuivat tutkimukseeni. Kyse ei ole siis minusta, vaan aiheesta, jonka äänenä minä toimin.
Illalla työkaverini laittoivat vielä viestiä: ”Ootko Laura huomannut, sun tutkimuksesta on juttua Kaksplussan nettisivuilla ja Lääkärilehdessä?” Kävin katsomassa kyseisiä medioita ja tosiaan, siellä olivat toimittajat poimineet suoraan väitöstiedotteesta sisältöä. Myös Tehy tiedotti väitöksestäni. Se, mikä ilahdutti Lääkärilehden artikkelissa, oli kätilöhoidon jatkuvuuden mallin nostaminen ingressiin. Väitöskirjani pohdinnassa nimittäin tuon esiin tämän WHO:n suositteleman mallin (WHO 2025), joka on ylivertainen jakautuneeseen neuvola-synnytyssairaalamalliimme verrattuna etenkin synnytyspelkoisten hoidossa ja synnytyspelon ennaltaehkäisyssä hyvien synnytyskokemusten kautta (esim. Sandall ym. 2024). Kyseisessä mallissa kätilö tai muutamasta kätilöstä koostuva tiimi hoitaa synnyttäjää aina alkuraskaudesta, synnytykseen ja muutamaan viikkoon synnytyksen jälkeen. Tämä mahdollistaa luottamuksellisen suhteen muodostumisen ja aidon hoidon jatkuvuuden (Bradford ym. 2022). Vielä illalla Instagram-tilini viesteihin yksi seuraajistani oli laittanut viestiä. Uudelleensynnyttäjien synnytyspelko oli mainittu puoliysin uutisissa!
Epäselviä ja vääriä kysymyksiä synnytyspelosta?
Suoran radiolähetyksen päivä koitti. Tämä jännitti itseäni valtavasti, koska en tiennyt yhtään minkälaisia kysymyksiä toimittajat tulevat kysymään, sillä ennakkohaastattelussa olimme puhuneet paljon muustakin kuin omasta tutkimuksestani. Lisäksi en ole aiemmin ollut radiossa vaan ainoastaan antanut haastatteluja printtimediaan.
Oikeastaan minun tutkimukseni tulokset eivät olleet valokeilassa, vaan aiempi tutkimus ja ajankohtainen tilanne synnytyspelon hoidon suhteen kiinnosti toimittajia enemmän. Tämä vähän yllätti ja harmitti.
Haastattelu meni hyvin, mutta tämä oli ensimmäinen kosketus siihen, että oikeastaan minun tutkimukseni tulokset eivät olleet valokeilassa, vaan aiempi tutkimus ja ajankohtainen tilanne synnytyspelon hoidon suhteen kiinnosti toimittajia enemmän. Tämä vähän yllätti ja harmitti. Olin nähnyt valtavasti vaivaa intervention kehittämiseen ja sen arviointiin, mutta se ei ollutkaan se, mihin toimittajat tarttuivat. Se jäi täysin sivurooliin. Lisäksi pari kysymystä olivat sellaisia, etten täysin saanut kiinni, mitä toimittaja ajoi takaa, mutta vastasin silti ja näiden vastausten osalta pystyin tuomaan omaa tutkimukseni ydintä esille luontevasti. Kymmenen minuuttia valokeilassa oli ohi. Helpottava tunne.
Toimittajien kanssa on mukavaa työskennellä
Seuraavalla viikolla koitti haastattelu Aamulehden toimittajan kanssa. Hän oli lähettänyt kysymyksiä etukäteen, mikä helpotti omaa valmistautumistani. Haastattelu kesti tunnin ja kävimme läpi hänen kysymyksiään. Hän varoitteli jo etukäteen, että kaikkea haastattelussa esiin tullutta materiaalia ei pystytä julkaisemaan yhdessä jutussa, minkä ymmärrän hyvin. Tutkijanakin olen tottunut tiivistämään.
Olen oppinut vuosien varrella, että muistan pyytää juttua tarkistettavaksi ennen julkaisua. Ja tämän toimittajat aina myös tekevät, kun pyytää ajoissa, jos he eivät sitä itse ehdota. Vaikka käsikirjoituksessa, joka sinulle lähetetään, olisi minkälaisia kirjoitusvirheitä, älä puutu niihin! Pyydä ystävällisesti korjauksia vain sellaisiin kohtiin, joissa on selviä väärinymmärryksiä tai asiavirheitä. Katso tarkasti ne kohdat, joissa sinua lainataan suoraan. Ja aikataulut ovat tiukkoja, joskus annetaan vain parin tunnin aikaikkuna, jossa sinun tulee keretä lukea ja kommentoida juttua. Varaudu siis siihen.
Pari päivää myöhemmin Aamulehden juttu julkaistiin viikonloppulehdessä. Ja nyt juttu todella oli tehty minun tutkimustulosteni (ei aiemman tutkimusten) pohjalta, mikä ilahdutti. Jutussa tuotiin esiin uudelleensynnyttäjien kokemuksia synnytyspelon ja aiempien traumaattisten synnytyskokemusten vähättelystä sekä kehittämäni interventio ja sen lupaavat tulokset. Ja artikkeli oli koko Aamulehden pääjuttu – iso aukeaman kokoinen teksti minun tutkimuksestani. Vau. Artikkeliin oli kuitenkin jäänyt yksi asiavirhe, jonka jokainen tutkija kyllä bongaa, mutta se ei enää ollut minun käsissäni, olin yrittänyt sitä muuttaa, mutta kommenttini ei selkeästi ollut tarpeeksi selkeä. Näissä aina lohdutan itseäni ajatuksella, että parin viikon päästä kukaan ei muista tätä yksityiskohtaa.
Synnytyspelko julkisuudessa: vaiettua aiheita ja vastakkainasettelun pelkoa
Huh, nyt se taisi olla siinä, ajattelin. Kaksi YLE:n haastattelua, Kaksplus, Lääkärilehti ja Aamulehti. Mutta vielä viikko ennen väitöstä tuttu HBL:n toimittaja otti yhteyttä. Hän haluaisi tulla työpaikalleni Tampereelle haastattelemaan minua kasvotusten. Sovimme sitten väitösviikolle vielä haastattelun. Oli aivan erilainen kokemus keskustella tutun toimittajan kanssa ja vieläpä samassa tilassa. Joimme kahvit ja lopulta keskustelimme kaksi tuntia synnyttämisestä, synnytyspelosta ja Suomen synnytyskulttuurista.
Kahden tunnin haastattelun aikana keskustelimme myös vaikeista aiheista, aiheista, joista moni ei uskalla puhua, kuten kotisynnytyksistä.
Kahden tunnin haastattelun aikana keskustelimme myös vaikeista aiheista, aiheista, joista moni ei uskalla puhua, kuten kotisynnytyksistä. Sanoin myös, että synnytyspelon hoito ei tällä hetkellä perustu näyttöön eikä synnytyspelkopoliklinikoiden vaikuttavuudesta pelon hoidossa ole näyttöä. Lisäksi toin esiin ratkaisuna kätilöhoidon jatkuvuuden mallin, josta on näyttöä pelon hoidossa ja sen ennaltaehkäisyssä hyvien synnytyskokemusten kautta. Nämä aiheet aiheuttavat kuitenkin usein vastakkainasettelua, mitä yritän aina parhaani mukaan välttää, koska siitä ei ole mitään hyötyä eikä se ole tarkoituksenmukaista.
Toimittaja sanoi haastattelun lopuksi, että olen rohkea, kun uskallan puhua. Itse taas en näe sitä rohkeana, näen sen velvollisuutenani. Ja näistä kaikista aiheista, myös kotisynnytyksistä, jossa vastakkainasettelu ja turvallisuusnäkökulma tulevat aina keskustelussa esille, minulla on selkeä näkemys, joten siitäkin puhuminen on luontevaa. Ajattelen, että kotisynnytys on synnytys muiden joukossa, jossa keskeistä on synnyttäjän itsemääräämisoikeus ja tietoinen päätöksenteko. Kotisynnyttäjien syyllistäminen, vainoaminen tai uhkailu eivät edistä kenenkään turvallisuutta tai johda siihen, että kotisynnytykset loppuvat. Tulisi luoda avarakatseinen ilmapiiri, jossa hyväksytään erilaiset suhtautumistavat synnyttämiseen, jossa myös rakenteet tukisivat eri synnytyspaikkoja ja -tapoja. Tämä loisi sitä peräänkuulutettua turvallisuutta.
Tulisi luoda avarakatseinen ilmapiiri, jossa hyväksytään erilaiset suhtautumistavat synnyttämiseen, jossa myös rakenteet tukisivat eri synnytyspaikkoja ja -tapoja. Tämä loisi sitä peräänkuulutettua turvallisuutta.
Ajattelen, että on helppo puhua näistä niin kutsutuista vaikeista aiheista, kun pystyn täysin seisomaan sanojeni takana, perustelemaan näkemykseni ja sanomani edustaa omaa arvomaailmaani. Mutta tietty tämä on vienyt aikaa, kun olen ajatellut asiaa, kuullut muiden mielipiteitä, lukenut tutkimuksia ja lopulta rakentanut asiantuntijana sen oman näkemykseni aiheesta.
Kun HBL:n artikkeli julkaistiin väitöspäivän aamuna, taisi pari kyyneltä valua poskelleni. Itseäni jännitti, miten ja missä valossa rohkeat sanani tuodaan esiin. Toimittaja oli kuitenkin upeasti tuonut keskustelumme eloon kirjoituksessaan – ja mikä tärkeintä, ilman minkäänlaista vastakkainasettelua.
Ottakaa rohkeasti kantaa!
Tutkijana olemme oman aiheemme asiantuntijoita. Siksi haluan kannustaa kaikkia tutkijoita osallistumaan yhteiseen keskusteluun turvallisten akateemisten kammioidemme sisäpuolelta ulkomaailmaan. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen on keskeinen osa työtämme. Miksi tuotamme tutkimustietoa, jos se ei saavuta niitä, joita aihe koskettaa? Media voi tarjota hienon tilaisuuden ja areenan oman tutkimusaiheen ja tulosten esittelylle. Jos tilaisuuden saa, sitä ei kannata jättää hyödyntämättä. Itse nautin valtavasti siitä, että aiheeni kiinnostaa muitakin kuin niitä, joita se koskettaa. Julkinen keskustelu synnytyspelosta oli upea tapa päättää väitöskirjamatkani.
Instagram: @lauratutkii
Kirjoittaja on kätilö ja vastaväitellyt terveystieteiden tohtori. Tällä hetkellä hän työskentelee Helsingin yliopistossa yliopisto-opettajana.
Bradford, B. F., Wilson, A. N., Portela, A., McConville, F., Fernandez Turienzo, C., & Homer, C. S. E. (2022). Midwifery continuity of care: A scoping review of where, how, by whom and for whom? PLOS Global Public Health, 2(10), e0000935. https://doi.org/10.1371/journal.pgph.0000935
Kjaergaard H, Wijma K, Dykes A-K, Alehagen S. (2008) Fear of childbirth in obstetrically low-risk nulliparous women in Sweden and Denmark. J Reprod Infant Psychol 26(4):340–50.
Sandall, J., Fernandez Turienzo, C., Devane, D., Soltani, H., Gillespie, P., Gates, S., Jones, L. V., Shennan, A. H., & Rayment-Jones, H. (2024). Midwife continuity of care models versus other models of care for childbearing women. The Cochrane Database of Systematic Reviews, 2024(4), CD004667. https://doi.org/10.1002/14651858.CD004667.pub6
Savelieva, K., Jokela, M., & Rotkirch, A. (2023). Reasons to Postpone Childbearing during Fertility Decline in Finland. Marriage & Family Review, 59(3), 253–276. https://doi.org/10.1080/01494929.2022.2083283
THL. (2025). Perinataalitilasto – synnyttäjät, synnytykset ja vastasyntyneet 2024.
