Perussuomalaisten ajatuspaja Suomen Perusta julkaisi syyskuun lopussa kotimaista tutkimusrahoitusta käsittelevän pamfletin ”Tutkimusta vai ideologiaa? – Analyysi suomalaisesta tiederahoituksesta”. Pamfletille haettiin vauhtia etukäteen raportoimalla perussuomalaisten Suomen Uutisissa sen tulokset, jotka itse julkaisu yllätyksettömästi vahvisti: rahoittamalla yhteiskunta- ja humanististen tieteiden ”humppahankkeita” ja ”huuhaatutkimusta” yhteiskunta heittää rahaa kankkulan kaivoon.
Huuhaa- ja humppatieteet eivät tuota euroja suomalaisille ja ainoastaan hyödyllistä tutkimusta pitäisi rahoittaa.
Mistä tutkimuksesta on sitten hyötyä? Tulin kolme viikkoa sitten Sveitsiin tutkimusvierailulle St. Gallenin yliopistoon, joka on yksi Euroopan arvostetuimmista bisneskouluista. Yliopisto keikkuu eurooppalaisten kauppakorkeakoulujen paremmuutta mittaavien listojen huipulla, joiltain osin jopa ykkösenä. Täällä ymmärretään rahan päälle. Täällä ymmärretään myös, että bisnestä tehdään yhteiskunnassa, eli raha ei liiku eikä sitä tehdä kulttuurisessa tyhjiössä.
Suhteessa kooltaan pienen ja mutta merkittävän osan St. Gallenin yliopistosta muodostaa niin sanottu ”kontekstuaalinen tutkimus”. Termi viittaa yhteiskunta-, kulttuuri- ja humanistisiin tieteisiin, mukaan lukien kielet. Jos haluat valmistua täältä, on sinun opiskeltava näitä kontekstuaalisia aineita vähintään 25 prosenttia tutkintoasi varten. Täällä ajatellaan, että yhteiskunnallinen kokonaisuus koostuu sosiaalisista, historiallisista ja kulttuurisista osa-alueista, kokemuksista ja ideoista, ja siksi laadukkaan, sivistävän, sekä hyödyllisen koulutuksen pitäisi kyetä tarjoamaan tätä kaikkea.
Täällä ajatellaan, että yhteiskunnallinen kokonaisuus koostuu sosiaalisista, historiallisista ja kulttuurisista osa-alueista, kokemuksista ja ideoista, ja siksi laadukkaan, sivistävän, sekä hyödyllisen koulutuksen pitäisi kyetä tarjoamaan tätä kaikkea.
Yliopiston mukaan kontekstuaalinen tutkimus ja siihen pohjaava opetus ovat yksi St. Gallenin tärkeimmistä ja ainutlaatuisimmista erityispiirteistä. Edellinen rehtori puhuikin niistä yliopiston ”menestystekijöinä”, koska ne ”auttavat sinua analysoimaan ja pohtimaan monimutkaisia prosesseja selkeällä tavalla, jotta voit myös itse muokata niitä”. Tällaisia menestystekijöitä ovat esimerkiksi queer-teknologiaa, kapitalismikritiikkiä, nykytaiteen markkinoita, rasismin historiaa, kulttuuriteorioita, fiktiokirjallisuutta ja markkinoiden sosiaalisuutta käsittelevät opintojaksot. Näillä ja lukuisilla muilla kontekstikursseilla kauppatieteilijöille kerrotaan myös paljon epämiellyttäviä totuuksia siitä maailmasta, jossa he haluavat menestyä.
Yliopistossa tapahtuvat muutokset heijastelevat yhteiskunnan ja demokratian muutoksia
Helsingin yliopiston Yliopisto-lehti raportoi hiljattain suomalaisen yliopistojärjestelmän romahduksesta tutkimuksen vapautta mittaavilla indikaattoreilla. Suomi putosi mittauksissa kahdessa vuodessa 38 sijaa. Myös Helsingin Sanomat tarttui pääkirjoituksessaan tähän hätkähdyttävään tulokseen pohtimalla syitä laskulle. Keskeiseksi syyksi nousee ajatus, jonka mukaan tutkimuksen tulisi tuottaa välitöntä, rahassa mitattavaa hyötyä. Lisäksi hallitus on yrittänyt puuttua tutkimukseen esittämällä, että Suomen Akatemian rahoittamat tehtävät eivät saisi olla ristiriidassa kansallisen turvallisuuden kanssa. Sivistys- ja perustuslakivaliokunnat ovat kuitenkin esittäneet, että lakiehdotuksesta poistetaan kansallista turvallisuutta koskevat kohdat liiallisen tulkinnanvaraisuuden ja epämääräisyyden vuoksi.
Samaan aikaan olemme voineet lukea Jyväskylän yliopiston sosiologian apulaisprofessori Hanna Kuuselan Syytös-kirjasta (2024, Vastapaino), kuinka teknologiateollisuus tunkeutui Tampereen yliopistoon ja miten tuhoisia vaikutuksia tällä on ollut yliopistodemokratialle.
Nähdäkseni Kuuselan ydinviesti ei ole ainoastaan ollut, kuinka demokratia yliopiston sisällä heikkenee, vaan kuinka yliopistossa tapahtuvat muutokset heijastelevat koko yhteiskunnassa tapahtuvia muutoksia ja kertovat yhteiskunnan edellytyksistä huolehtia demokratiansa toimivuudesta. Ihmiset luopuvat vapaaehtoisesti vaivalla rakennetusta järjestelmästä ja jäävät toivomaan, että joku muu korjaisi sen.
Erimielisyden sietäminen kehittää, mutta suomalainen elää yhden totuuden maailmassa
Yliopiston hallituseliitin vihamielisyys demokratiaa kohtaan taas johtuu Kuuselan mukaan siitä, ettei se siedä enää minkäänlaista erimielisyyttä, erityisesti jos joku on eri mieltä heidän kanssaan. Tämä taipumus on selvästi havaittavissa monenlaisessa muussakin yhteiskunnallisessa keskustelussa. Ilmiselvää joka tapauksessa on, että teknologiateollisuus ja Perussuomalaiset jakavat saman kannan huuhaatieteisiin: turhaa painolastia kansantaloudelle.
Sveitsissä ajatellaan toisin kuin Suomessa ja tulokset puhuvat puolestaan. Sveitsiläinen kauppatiede menestyy juuri yhteiskunta- ja humanististen tieteiden avulla. Lisäksi Sveitsissä on maailman mittakaavassa aivan poikkeuksellinen suoremman demokratian malli, joka näkyy myös edellä mainitun ”kontekstuaalisen tutkimuksen” painotuksessa. Erimielisyyttä ei kaihdeta ja kauppatieteilijäkin altistetaan maailman monimutkaisille ristiriitaisuuksille ja konflikteille, joiden ymmärtäminen nähdään merkittävänä voimavarana.
Erimielisyyttä ei kaihdeta ja kauppatieteilijäkin altistetaan maailman monimutkaisille ristiriitaisuuksille ja konflikteille, joiden ymmärtäminen nähdään merkittävänä voimavarana.
Suomalainen taas ei ymmärrä tätä, koska hän elää yhden totuuden maailmassa, jossa koko yhteiskunta on yhtä kuin markkinat ja sen toimintaa pyritään suunnittelemaan kuten insinööri suunnittelee koneen. Erimielisyys merkitsee demokratian sekä konesuunnittelun epäonnistumista ja sananvapauteen kuuluu ainoastaan kritiikki omasta näkökulmasta erimielisiä kohtaan. Humppa kuuluu perinteisille tanssilavoille, joilla pariudutaan ja tapellaan, koska kännissä näin saa tehdä.
Tutkimuksen tehtävä ei ole miellyttää
Filosofi Inkeri Koskinen kirjoitti hiljattain Tieteessä tapahtuu -lehdessä, että erimielisyyttä kavahtavat autoritääriset johtajat ovat aina historiassa kohdistaneet hyökkäyksiä ihmistieteitä kohtaan. Jos tutkimus tuottaa omista käsityksistä poikkeavia tuloksia, on se siis kuitenkin parempi vaihtoehto, kuin että tutkimus miellyttäisi kaikkia. Jos erimielisyyteen puututaan vaikkapa tutkimusrahoituksen tarkoitushakuisella ohjauksella, ei kärsi ainoastaan tutkimuksen kriittisyys, vaan kun poliittinen suhdanne vaihtuu, harmittaa sitten myös aiemmin mieluisia tuloksia saanutta osapuolta.
Sosiologi Niklas Luhmannin (2004) mukaan tiede on ainoa instituutio, joka voi viime kädessä ottaa kantaa asioiden totuudellisuuksiin, koska se on sen ydintehtävä. Tiedeinstituution sisällä asioita tutkitaan juuri niin hyvin, kuin ihmiset osaavat asioita tutkia – kaikkine puutteineenkin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tutkijoiden kannattaisi ja pitäisi ottaa kansalaisten aitoja huolia tutkimuksen vaikuttavuudesta ja ymmärrettävyydestä vakavasti. Suomen Perustan pamfletti taas vihjaa, että kenellä tahansa on edellytykset arvioida ammatikseen tutkimusta tekevien työtä perehtymättä siihen kunnolla. Nämä kaksi ovat eri asioita.
Huuhaatieteet ovat ainoita tieteenaloja, jotka kykenevät tuottamaan niitä epämiellyttäviä totuuksia yhteiskunnasta ja ihmiselämästä, jotka saattavat hangata autoritäärisiä johtajia, yhteiskunnallista ja poliittista eliittiä, tai meitä muita vastakarvaan. Tätä hyötyä niistä on.
Voimme kysyä itseltämme haluammeko elää sellaisessa yhteiskunnassa, jossa erimielisyys sallitaan, vai sellaisessa, jossa sitä ei sallita. Huuhaatieteet ovat ainoita tieteenaloja, jotka kykenevät tuottamaan niitä epämiellyttäviä totuuksia yhteiskunnasta ja ihmiselämästä, jotka saattavat hangata autoritäärisiä johtajia, yhteiskunnallista ja poliittista eliittiä, tai meitä muita vastakarvaan. Tätä hyötyä niistä on.
Kansalaisten ei tarvitse olla kaikesta samaa mieltä, eikä tutkijoiden tarvitse olla samaa mieltä heidän kanssaan. Siitä demokratiassa sekä tieteen vapaudessa on kyse.
Kirjallisuus
Luhmann, Niklas. 2004. Ekologinen kommunikaatio. Helsinki: Gaudeamus.
