Osallistumme kuoleman julkiseen käsittelyyn käytännössä päivittäin. Seuraamme puhuttavan henkirikosoikeudenkäynnin käänteitä hetki- hetkeltä iltapäivälehtien sovelluksista tai katsomme television iltauutisten reportaasit konflikti- ja sota-alueiden viimeisimmistä uhreja vaatineista iskuista. Kuuntelussa saattaa olla mielenkiintoinen podcast, jossa käsitellään vanhoja henkirikostapauksia tarttuvilla clifhangereilla höystettynä.
Eri medioista silmiin voi osua myös kuolemankulttuuria laajemmin pohtivia tai jopa haastavia keskusteluja, kuten kirkon huoli pidentyneistä hautausajoista tai tutkijoiden pohdinnat uskonnottomien hautajaisten yleistymisestä tulevaisuudessa. Aamu saattaa alkaa paperilehteä selailemalla, jolloin silmiin voivat osua kuolinilmoitukset ja mahdolliset muistokirjoitukset kuolleiden julkisuuden henkilöiden urista. Vaikka tutkimuksissa nykyihmisen suhdetta kuolemaan on kutsuttu etäiseksi ja kieltäväksikin, näkyy ja kuuluu kuolema julkisuudessa enemmän ja monipuolisemmin kuin koskaan modernin tiedonvälityksen aikana.
Historian tuntemus avaimena monikanavaisen median ymmärtämiseen
Kuoleman julkisuudesta ja median tavoista käsitellä erilaisia kuolemantapauksia on runsaasti tutkimusta. Niissä on pohdittu muun muassa erilaisten kuolemien uutisarvoa – siis sitä miksi kuolema myy ja millainen kuolema myy – sosiaalisen median vaikutusta kuoleman yhteisöllisyyteen sekä esimerkiksi kuolinuutisten vaikutusta omaisiin ja läheisiin.[1]
Sosiaalinen media onkin viimevuosina tarjonnut kuolemantutkimuksen kentälle aivan uudenlaisia näkökulmia ja tutkimuskysymyksiä. Esimerkiksi uudenlaiset somealustojen muistosivut, digitaalisen perinnön kohtalo sekä toisaalta omaisten jaksaminen väärää tietoa levittävien keskustelupalstojen vilinässä ovat olleet keskustelun kohteena niin tutkimuksessa kuin julkisuudessa. Jotta voisimme ymmärtää esimerkiksi hautajaisista tehtyihin somepäivityksiin valittuja kuvia tai muistosivujen yhteisöllistä merkitystä, on meidän kuitenkin tunnettava kuolemaan liittyvien tapojen ja merkityksenantojen historia.
Mistä julkisuudessa toistuvat tapamme käsitellä kuolemia ovat peräisin?
Julkisuudessa esiintyvien merkityksenantotapojen ja kuolemien ritualisoinnin historia on kuitenkin jäänyt tutkimuksessa paitsioon. Mistä julkisuudessa toistuvat tapamme käsitellä kuolemia ovat peräisin? Tähän tarpeeseen vastaa väitöstutkimukseni Sanoin kuviteltu kuolema: Väkivalta ja onnettomuuskuolemien julkinen käsittely Suomessa 1920–1930-luvuilla, jossa tarkastellaan kuoleman julkista käsittelyä paljon julkisuutta saaneiden väkivalta- ja onnettomuuskuolemien eli arvaamattomien ja poikkeuksellisten kuolemien osalta 1920 ja 1930-lukujen Suomessa.
Väitöskirjani johdannossa esittelemäni tutkimuskysymykset ovat seuraavat:
- Millaisia teemoja, symboleita ja tunteita toistamalla väkivalta- ja onnettomuuskuolemia ritualisoitiin ja merkityksellistettiin sanomalehdissä ja arkkiveisuissa?
- Ketkä valitsivat teemat, symbolit ja tunteet sekä niiden kohteet ja miksi?
- Miten vallitseva kuolemankulttuuri, valtasuhteet, lehdistön tekniset valmiudet sekä journalistiset ja kaupalliset tavoitteet sekä arkkiveisujen konventiot vaikuttivat julkiseen kuoleman käsittelyyn ja toisaalta muokkautuivat sen vaikutuksesta?
Tutkimusasetelman aikarajaus muotoutui maailmansotien välisen Suomen yhteiskunnallisen tilanteen suomista mahdollisuuksista kuoleman historian tutkijalle. Joulukuussa 1917 itsenäistynyt valtio rakensi omaa identiteettiään poliittisen kahtiajaon keskellä. Taustalla oli kevään 1918 verinen sisällissota, joka vaikutti julkiseen kuoleman käsittelyyn seuraavinakin vuosikymmeninä. Kaupungistuminen muokkasi yhteiskuntaa ja vaikutti myös kuolemankulttuuriin, joka olikin murroksessa. Traditionaalinen kuolemankulttuuri, jossa kuolema ja ruumis olivat tuttuja ja merkityksentarjoava lohdutus löydettiin yleensä uskosta, oli vaihtumassa moderniin kuolemankulttuuriin, jossa kuolema tapahtui yhä useammin laitoksessa, hautajaiset muuttuivat pieniksi yksityistilaisuuksiksi ja syyn kuolemalle esitti yhä useammin lääketieteen ammattilainen.
Sanomalehtien uutiset ja arkkien veisut
Tutkimukseni päälähteinä ovat tutkittuna ajanjaksona ilmestyneet sanomalehdet ja arkkiveisut.
Sanomalehtiaineiston osalta päälähteinä tässä tutkimuksessa ovat kolme pääkaupunkiseudun isoa sanomalehteä: Suomen Sosialidemokraatti, Uusi Suomi ja Helsingin Sanomat. Nämä sanomalehdet valikoituivat lähdeaineistoksi niin laajan levikkinsä kuin puoluepoliittisen taustansa takia. Lisäksi olen hyödyntänyt tutkimuksessani paikallislehtiä.
Tiivistetysti voisi sanoa, että poliittinen sanomalehdistö muuttui 1930-luvun kuluessa kaupalliseksi sanomalehdistöksi. Journalistiset ja tekniset muutokset vaikuttivat luonnollisesti myös siihen, miten poikkeuksellisia kuolemia pystyttiin käsittelemään julkisuudessa.
Sanomalehti edusti 1920- ja 1930-luvuilla modernia viestintää, joka lennättimien ja puhelimien aikakaudella pystyi tarjoamaan yhä nopeammalla tahdilla ajankohtaista tietoa. Maailmansotien välisenä aikana Suomen sanomalehdistössä tapahtui suuria murroksia. Tiivistetysti voisi sanoa, että poliittinen sanomalehdistö muuttui 1930-luvun kuluessa kaupalliseksi sanomalehdistöksi. Lisäksi tekniset innovaatiot loivat uusia mahdollisuuksia, nopeuttivat uutisten julkaisemista, lisäsivät kuvien määrää ja mahdollistivat yhä paksummat numerot. Journalistiset ja tekniset muutokset vaikuttivat luonnollisesti myös siihen, miten poikkeuksellisia kuolemia pystyttiin käsittelemään julkisuudessa.[2]
Arkkiveisut taas edustivat jo hiipumassa olevaa kansanperinnettä. Arkkiveisut olivat painetussa muodossa julkaistuja kertomalauluja, joiden runomittaan kirjoitettu sanoitus kertoi usein ajankohtaisista tapahtumista – kuten henkirikoksista tai onnettomuuksista. Ne olivat siis laulettavia uutisia. Veisuissa hyödynnettiin suurelle yleisölle tuttuja melodioita, mikä johti siihen, että raaoistakin murhista saatetiin laulaa tutun virren sävelin.[3]
Aineistoni koostui lopulta yhdeksästäkymmenestä veisusta. Määrä osoittaa, että arkeilla oli vielä maailmansotien välisessä Suomessa ostajakuntaa, vaikka niiden tiedotuksellinen rooli oli vähentynyt modernin sanomalehdistön kasvun myötä. Tämä havainto ohjasi pohtimaan sitä, miksi ihmiset halusivat laulaa kuolemasta? Mitä sellaista veisut tarjosivat, jota sanomalehdet eivät pystyneet korvaamaan? Väitöskirjassani paneudunkin arkkiveisuihin kokonaisuutena, jossa runomittaan kirjoitettu sisältö, tuttu melodia ja yhteisöllinen kulutustapa loivat erityislaatuisen kokemuksen.
Kahden lähteen erilaisuutta – ja samankaltaisuuttakin – on helpoin havainnollistaa esimerkin kautta. Väitöskirjani toisessa käsittelyluvussa analysoin siviilionnettomuuksien julkista käsittelyä ja luvun päätapauksena on höyrylaiva Kurun haaksirikko Näsijärvellä seitsemäs syyskuuta vuonna 1929. Lauantai-iltapäivänä tapahtuneessa onnettomuudessa kuoli 138 henkeä. Mustanlahden satamaan kerääntyi nopeasti joukko ihmisiä, jotka näkivät laivan kaatumisen myrskyävällä järvellä. Paikalle ehti nopeasti myös Aamulehden toimittaja ja kuvaaja, jotka ikuistivat pelastustoimet ja sataman tunnelmat sanoin ja kuvin. Aamulehti kertoi onnettomuutta seuranneen päivän numerossaan tapahtumista seuraavasti:
Jo useampia päiviä vallinnut kova myrsky aiheutti eilen Näsijärvellä kammottavan onnettomuuden, jonka laajuutta ei vielä eilen illalla voitu tarkalleen määrätä, mutta joka lienee vaatinut toistasataa ihmisuhria. Tampereelta 15:15 Kuruun lähtenyt höyrylaiva Kuru kaatui nimittäin kovassa tuulessa hiukan ennen Siilinkaria ja upposi noin kolmen minuutin kuluttua vieden mukanaan suurimman osan matkustajistaan.[4]
Kurun onnettomuuden laajuus ja poikkeuksellisuus sai myös useamman arkkiveisukirjoittajan tarttumaan aiheeseen ja onnettomuudesta on säilynyt meidän päiviimme asti ainakin 10 veisua. Basilius Marttisen kirjoittama arkkiveisu Surullinen laulu ”Kuru” laivan haaksirikosta (1929) alkaa seuraavasti:
Jos ystäväni tahdotten, nyt lähteä laulamaan,
niin surumielin käymme tapausta katsomaan.
Vien teidät Näsijärvelle, missä tapaus astuu eteemme,
Jossa näemme omat voimamme, kun kohtalo meidät vie.
Aamulehti pyrki siis tarjoamaan jo uutisen ensimmäisissä lauseissa oleelliset tiedot kun taas Marttisen laulu alkaa veisuille tyypillisesti eräänlaisilla alkusanoilla, joissa kirjoittaja pahoittelee rooliaan huonojen uutisten kertojana. Konventiot siis säätelivät sanomalehtien ja arkkiveisujen sisältöä, mikä vaikutti myös siihen, miten kuolemaa ritualisoitiin ja merkityksellistettiin.
Haaksirikkoja, poliittisia murhia ja kuolemanrangaistusvaatimuksia
Tutkimukseni aluksi minun oli tehtävä ratkaisu siitä, miten valikoin tutkimuksessa analysoitavat väkivalta- ja onnettomuustapaukset. Päädyin lopulta siihen, että selasin valitsemani kolme sanomalehteä päivä päivältä läpi kahdenkymmenen vuoden ajalta. Ratkaisu tuotti toki valtavasti työtä sekä laajan aineistokokonaisuuden, mutta tarjosi myös perusteellisen kuvan ajan sanomalehdistöstä sekä ennen kaikkea yleiskuvaa ajan kuolemankulttuuriin liittyneistä ilmiöistä ja puhuttavista kuolemantapauksista.
Kertyneen aineiston luokittelu johti lopulta neljään tapausluokkaan, jotka muodostavat väitöskirjani käsittelyluvut. Tapausluokat ovat puolustusvoimia koskeneet onnettomuudet (päätapauksena torpedovene S 2:n haaksirikko Porin edustalla vuonna 1925), siviilionnettomuudet (päätapauksena Kurun haaksirikko), poliittiset murhat (päätapauksena kunnallislautakunnan puheenjohtaja Onni Happosen murha vuonna 1930) sekä sellaiset henkirikokset, joiden julkiseen käsittelyyn liittyi vaatimus kuolemanrangaistuksesta (päätapauksina nuoriin naisiin kohdistuneet seksuaalimurhat sekä ammattiautoilijoihin kohdistuneet henkirikokset). Laajan sanomalehti- ja arkkiveisuaineistoni analysoin sisällönanalyysin keinoin ja aineiston teemoittelussa hyödynsin aineistonhallinnan näkökulmasta Atlas.ti sisällönanalyysiohjelmaa.
Tutkijan vastuu
Tutkimusasetelmaani liittyviä eettisiä kysymyksiä havainnollistaa lainaus Vaasa-lehdestä toukokuulta 1932.
Jalasjärven törkeä murha vaikutti järkyttävästi Lempi Ojalan omaisiin, hänen isäntäväkeensä ja kaikkiin oikeamielisiin pitäjäläisiin. Se oli moraaliton teko. Ennenkuin oikeus ehtii selvittää asian, tuomitaan sitä puoleen ja toiseen. […] Tämä tapaus pakostakin tuo mieleen, että pitäjän naisväki vielä pitkät ajat tuntee kauhua kulkiessaan yksin maanteillämme, vaikka maamme lakien pitäisi suoda jokaiselle tilaisuus kulkea maantiellä rauhassa.[5]
Tekstissä kirjoitetaan Lempi Ojalan seksuaalimurhan herättämistä tunteista Ojalan kotikunnassa Jalasjärvellä. Murha johti yhden epäillyn pahoinpitelyyn, julkisiin kuolemanrangaistusvaatimuksiin sekä toisaalta kyläläisten lahjoittamaan muistomerkkiin, joka pystytettiin myöhemmin kesällä Ojalan haudalle. Muistomerkkiin kaiverretuissa muistosanoissa nuori nainen nimettiin jaloksi uhriksi puolesta puhtauden.
Kuten Vaasa-lehden kirjoitus osoittaa, Lempin tapaus aiheutti suurta surua, järkytystä ja vihaakin ja oli tragedia koko yhteisölle. Mikä oikeus minulla on tutkijana jälleen kerran muistuttaa monen ihmisen elämän mullistaneesta tapahtumasta. Menehtyneillä kun ei ole kuolemansa jälkeen mahdollisuutta vaikuttaa siihen, millaisissa yhteyksissä heihin kohdistuneesta onnettomuudesta tai rikoksesta keskustellaan.
Itse hahmotan eettisen vastuuni tutkijana jakautuvan kahteen osaan. Ensinnäkin eettiset pohdinnat ovat ohjanneet kirjoitustyyliäni sekä erinäisiä kirjalliseen esitykseeni liittyviä valintoja. Olen esimerkiksi harkinnut niitä lainauksia ja kuvia, joita olen aineistosta ottanut sekä arvioinut nimien julkaisemisen tarvetta. Tekstilläni olen pyrkinyt osoittamaan ymmärrystä kaikkia asianosaisia kohtaan ja avaamaan tapauksia monipuolisesti lähdemateriaalini tulkinnallisuutta korostaen.
Toiseksi kannan vastuuni perustelemalla tutkimuskohteeni huolella. Pelkkä tapauksen ”mielenkiintoisuus” ei ole riittävä syy käsitellä yksityisten ihmisten henkilökohtaista elämää ja kuolemaa. Itse haluan tutkimuksellani avata julkiseen kuoleman käsittelyyn liittyvää valtaa sekä kansallisia tapoja ja siten laajentaa ymmärrystämme kuoleman ja siihen liittyvien rituaalien merkityksestä yhteisöille. [6]
Eettisiä pohdintojani olen jatkanut lokakuussa 2025 julkaistussa, Bazarin kustantamassa tietokirjassani Kuohuttava kuolemanrangaistus. Veritekoja ja tuomioita Suomessa 1926-1938 jossa analysoin, miksi ja miten tietyt henkirikokset liitettiin maailmansotien välillä Suomessa käytyyn kuolemanrangaistuskeskusteluun.
Kerrokset uutisen taustalla
Tutkimukseni keskeinen käsite on kuoleman julkinen käsittely. Julkisen kuoleman käsittelyn määrittelen muodostuvan seuraavista elementeistä: kuoleman julkisesta ritualisoinnista ja merkityksellistämisestä, vallitsevasta kuolemankulttuurista, valtasuhteista sekä aikakauden tiedotusvälineiden konventioista, teknisistä mahdollisuuksista ja journalistisista tavoitteista. Kuoleman julkisen käsittelyn määritelmä on jo itsessään tutkimustulos ja se muodostaa tutkimuksessani kontekstin, jossa lähteet merkityksellistetään. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi kuolemanrangaistuskeskustelua tarkastellaan nimenomaan osana kuoleman käsittelyä, ei esimerkiksi vallan tai oikeushistorian näkökulmasta.
Määritelmän sisältämällä kuolemankulttuurilla viitataan kuolemaan liittyviin käsityksiin ja käyttäytymiseen ja niiden muodostamaan kokonaisuuteen. Sanomalehdissä ja arkkiveisuissa tapahtunut kuoleman ritualisointi taas tarkoitti käytännössä esimerkiksi valintaa siitä, kenen kuolemasta kirjoitettiin, millaisia lohdutuksen sanoja tarjottiin ja millaisin kuvin kuolemaa ja siihen liittyviä rituaaleja kuten hautajaisia visualisoitiin.[7]
Kuoleman julkisen käsittelyn määritelmän myötä tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen keskiössä ovat kuolemankulttuuri ja sen historia, kuolemanrituaalit ja niiden merkitys yhteisölle, mediahistoria ja kuoleman mediavälitteinen ritualisointi sekä tunteiden rooli kuoleman julkisessa käsittelyssä.
Julkinen areena, jolla kuoleman käsittely tapahtui, oli toki laajempi kuin vain sanomalehtien sivut tai painetut arkkiveisut. Kuoleman julkista käsittelyä tapahtui esimerkiksi erilaisissa kansankokouksissa sekä esimerkiksi hautajaisissa. Julkista oli toki myös lähteitteni sisältö, mutta samalla ne myös välittivät muuta julkista käsittelyä.
Kuoleman julkisen käsittelyn määritelmäni sisältää ne lukuisat kerrokset, jotka vaikuttivat sanomalehdistön ja arkkiveisujen sisältöön. Käsittelyä eivät voineet sanella pelkästään poliittiset puolueet tai esimerkiksi sanomalehdistön kaupalliset tavoitteet. Etenkin kuolemankulttuurilla oli suuri vaikutus sisältöön. Se määritti, miten vainajista oli sopivaa puhua, millaisista teemoista oli mahdollista löytää lohdutus ja millaisten rituaalien kautta kuolemasta uutisoitiin.
Kuolemankulttuuri vaikutti myös hautajaisten kulkuun ja esimerkiksi omaisten ja laajemminkin yhteisön toiveisiin kuoleman käsittelyn suhteen. Vallitseva kuolemankulttuuri siis asetti pitkälti ne teemat, symbolit ja paikat, joiden kautta lehdistö ja arkkiveisut kuolemasta kertoivat. Lehden poliittinen tausta ja esimerkiksi veisujenostajien odotukset sitten määrittivät sitä, mitkä teemoista ja symboleista valittiin ja mistä ehkä vaiettiin.
Tämä on myös näkökulma, joka saattaa unohtua median valtaa käsittelevissä tutkimuksissa. Vaikka media voi valita esimerkiksi sen, kenen kuolemasta kerrotaan, sen mahdollisuudet valita tilaisuudet, paikat ja symbolit, on rajallisempi.
Julkisuuden tulkitut tarinat
Poikkeuksellinen kuolema on yhteisölle kriisi. Kriisistä selvitäkseen yhteisöt ovat luoneet erilaisia rituaaleja ja uskomuksia, joiden avulla arvaamatontakin kuolemaa voi hallita ja merkityksellistää.[8] Kuoleman lopullisuus asettaa yhteisön arvot, asenteet ja tavat poikkeuksellisen näkyviksi ja vahvasti puolustetuiksi. Tämän laajan ilmiön hahmottamisessa historiallinen perspektiivi usein auttaa.
On syytä muistaa, että julkisuudessa esitetyt näkemykset onnettomuuksien ja henkirikosten tapahtumista, osallisista ja kuoleman merkityksestä ovat aina tulkintoja, joiden tarkoitus on kertoa meille, mitä meidän tulisi tapauksesta ajatella. Kuka on syyllinen, kuka uhri, miten voisimme välttää tulevat uhkat ja mistä voimme löytää lohdutuksen? Yksittäisen kuolemantapauksen ympärille rakennettu tarina ja tulkinta sekä niihin liittyvät tavoitteet on helpompi tunnistaa, kun tunnemme kuolemiin liitettyjen lohduttavien merkityksenantojen, rituaalien, symbolien ja tunteiden historian sekä ymmärrämme sisältöön vaikuttavien asioiden ja ilmiöiden moninaisuuden. Tähän tarpeeseen väitöstutkimukseni tulokset vastaavat. Samalla menneiden väkivalta- ja onnettomuustapausten analysointi poistaa oman aikamme mediailmiöihin liitetyn ainutlaatuisuuden leiman, auttaa meitä hallitsemaan klikkiotsikoiden viidakkoa ja suhteuttamaan somesisältöä.
Toisaalta väitöskirjani tutkimustulokset muistuttavat poikkeuksellisten kuolemien yhdistävästäkin voimasta, jossa medialla on iso rooli. Julkisuus voi auttaa meitä käsittelemään äkillisiä kuolemia ja tarjota lohdutusta surun ja hämmennyksen keskellä. Julkinen käsittely ei ole vain kaupallisuutta tai tavoitteellista vaikuttamista. Siihen vaikuttaa myös aito tarve ymmärtää ja selvitä ja kokea yhteisöllisyyttä surun keskellä.
Lähteet
Painetut lähteet
Sanomalehdet:
Aamulehti, 1929.
Vaasa, 1932.
Arkkiveisut
Marttinen, Basilius 1929. Surullinen laulu ”Kuru” laivan haaksirikosta. Otto Andersenin Kirjapaino, Pori.
Tutkimuskirjallisuus
Bell, Catherine 2009a. Ritual: perspectives and dimensions. Oxford University Press, New York. Alkuperäinen teos julkaistu 1997.
Bell, Catherine 2009b. Ritual Theory, Ritual Practice. Oxford University Press, New York. Alkuperäinen teos julkaistu 1992.
Gennep, Arnold van, 1960. The Rites of Passage. The University of Chicago Press, Chicago. Alkuperäinen julkaistu vuonna 1909.
Hakapää, Jyrki 2013. ”Lauletun ja kirjallisen kohtaaminen”. Teoksessa Laitinen, Lea & Mikkola, Kati (toim.), Kynällä kyntäjät, Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. 221–252.
Hakola, Outi 2022. ”Kuolemisen mediatisaatio: Yleisön odotukset Marikan kuolema -dokumenttielokuvalta”. Media & Viestintä: kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen lehti, vol. 45 no. 4. https://doi.org/10.23983/mv.125624.
Hanuch, Folker 2010. Representing Death in the News. Journalism, Media and Mortality. Palgrave Macmillan, Hampshire ja New York.
Huhtala, Anna 2017. ”Suru- ja murhelaulut lohduttavana perinteenä”. Thanatos – Suomalaisen Kuolemantutkimuksen verkkojulkaisu, vol. 6 no. 1. 5–31. https://journal.fi/thanatos/article/view/137236/85337. Luettu 27.8.2024.
Huhtala, Liisi 1996. ”Arkkiveisu kirjallisuuden tutkimuksen näkökulmasta”. Teoksessa Laine, Tuija (toim.), Kirjahistoria, johdatus vanhan kirjan tutkimukseen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. 237–251.
Kalela, Jorma 2000. Historiantutkimus ja historia. Gaudeamus, Helsinki.
King, Rachel & Carter, Pelham, 2022. ”Exploring Young Millennials´Motivations for Grieving Death Through Social Media”. Journal of Technology in Behavioral Science, vol. 7. 567-577. https://doi.org/10.1007/s41347-022-00275-1.
Kortti, Jukka 2016. Mediahistoria. Viestinnän merkityksiä ja muodonmuutoksia puheesta bitteihin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Koskivirta, Anu & Lidman, Satu 2017. ”Historioitsija eettisten valintojen äärellä”. Teoksessa Lidman, Satu, Koskivirta, Anu, Eilola, Jari (toim.), Historiantutkimuksen etiikka. Gaudeamus, Helsinki. 11–25.
Kuismin, Anna 2021. ”Rahvas ja kirjallisuuden rikkaruohot: Arkkiveisujen tekijät, myyjät ja kuluttajat 1800-luvun Suomessa”. Ennen ja Nyt: Historian Tietosanomat, vol. 21 no. 1. 44–65.
Mervola, Pekka 1995. Kirja, kirjavampi, sanomalehti. Ulkoasukierre ja suomalaisten sanomalehtien ulkoasu 1771–1994. Suomen historiallisen seuran Bibliotheca Historica -sarja, Jyväskylä.
Nenola-Kallio, Aili 1985. ”Kuolema, yksilö ja yhteisö. Kuolemanrituaalien alustavaa tarkastelua”. Teoksessa Junninaho, Martti (toim.), Folkloristiikkaa ja uskontotiedettä. Etiäinen 1. Turun yliopisto, Kulttuurin tutkimuksen laitos, Turku. 178–206.
Niinimäki, Pirjo-Liisa 2007. Saa veisata omalla pulskalla nuotillansa, riimillisen laulun varhaisvaiheet suomalaisissa arkkiveisuissa 1643–1809. Suomen Etnomusikologisen Seuran julkaisuja 12, Helsinki.
Pajari, Ilona 2014. ”Kuolema maalla ja kaupungissa, suomalaisen hautajais- ja kuolemankulttuurin muutos 1800-luvun lopulta nykypäivään”. Historiallinen aikakauskirja. Kuolema historiassa, vol. 112 no. 4. 393–405.
Pentikäinen, Juha 1990. Suomalaisen lähtö. Kirjoituksia pohjoisesta kuolemankulttuurista. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki.
Salokangas, Raimo 1987. ”Puoluepolitiikka ja uutisjournalismi muuttuvilla lehtimarkkinoilla”. Teoksessa Tommila, Päiviö (toim.), Suomen lehdistön historia 2. Kustannuskiila, Kuopio. 167–433.
Saramo, Samira, Koskinen-Koivisto, Eerika, Snellman, Hanna 2019 (toim.), Transnational Death. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Studia Fennica, Helsinki.
Seaton, Jean 2005. Carnage and the Media. The Making and Breaking of News about Violence. Penguin Group, Lontoo.
Sumiala, Johanna 2022. Mediated Death. Polity Press, Cambridge.
Turner, Victor 2007. Rituaali: rakenne ja communitas. Summa, Helsinki. Suomentanut Forde, Maarit. Alkuperäinen englanniksi The Ritual Process: Structure and Anti-Structure, 1968.
Vainio-Korhonen, Kirsi 2017. ”Vastuullinen historia”. Teoksessa Lidman, Satu, Koskivirta, Anu, Eilola, Jari (toim.), Historiantutkimuksen etiikka. Gaudeamus, Helsinki. 29–47.
Välimäki, Elina 2017. Ei unohdu koskaan. Henkirikoksen jäljet. PS-kustannus, Jyväskylä.
[1] Ks.esim. Hakola 2022; King & Carter 2022; Sumiala 2022; Välimäki 2017.
[2] Kortti 2016, 174; Mervola 1995, 211–227; Salokangas 1987, 169–170, 397.
[3] Hakapää 2013, 234; Niinimäki 2007, 82; Huhtala 1996, 240.
[4] Aamulehti 8.9.1929, ”Maakuntaa kohdannut järkyttävä onnettomuus”.
[5] Vaasa 6.5.1932, ”Erikoislaatuinen vappu Jalasjärvellä”.
[6] Etiikasta enemmän ks. esim. Kalela 2000, 88; Koskivirta & Lidman 2017; Vainio-Korhonen 2017, 34–36.
[7] Pajari 2014, 393; Sumiala 2013, 101: Hanuch 2010, 5; Seaton 2005, 31; Pentikäinen 1990, 7.
[8] Rituaaleista ks. esim. Bell 2009a ja 2009b; van Gennep, 1960; Nenola-Kallio 1985; Pentikäinen 1990; ; Turner 2007.
