Kirjallisuushistoria ei rakennu pelkästään kanonisoiduista mestariteoksista ja tunnetuimmista klassikoista. Kirjallinen sukupuutto -tutkimushankkeessa toimittamassamme teoksessa Unohtuneet kirjoitukset – Katoaminen kirjallisuushistoriassa (SKS, 2025) käännämme katseen historian hämärään hukkuneisiin teksteihin ja niiden kirjoittajiin. Jäljittämällä kirjallisuuden unohduksen syitä, muotoja ja seurauksia osallistumme maailmalla käytävään keskusteluun moniäänisemmän historiankirjoituksen puolesta.
Kirjallisuuden unohtuminen ja katoaminen ovat monin tavoin sidoksissa sen yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen aikalaiskontekstiin. Unohtaminen ei ole aina pelkästään aukko muistissa, vaan aktiivinen prosessi, jolla historialliset aikakaudet rakentavat identiteettiään. Esimerkiksi renessanssi ei ainoastaan muistanut antiikin tekstejä, vaan tarkoituksellisesti sivuutti ja leimasi keskiajan pimeäksi välivaiheeksi. Jo pitkään on tiedostettu, että kirjallisuuden kaanon ja erilaiset arkistot ovat Michel Foucault’n hengessä vallankäytön paikkoja, jotka tuottavat ja ylläpitävät julkista muistia ja hierarkiaa.
Instituutiot siis määrittelevät, mitä kollektiivisesti muistetaan, tavoitellaan ja arvostetaan – tai mikä jätetään tietoisesti muistamatta ja häivytetään marginaaliin. Toisaalta kirjallisuuden unohtumiseen ja katoamiseen liittyy myös arkisempia kehityskulkuja, kuten materiaalinen hajoaminen tai kirjallisen maun muuttuminen.
Kirjassamme kirjallisuudentutkijat, historioitsijat ja filosofit lähestyvät kirjallisuuden unohtumista sekä institutionaalisten voimien säätelemänä että luonnollisena ilmiönä. Kotimainen ja kansainvälinen tutkimusaineisto ulottuu keskiajalta nykypäivään asti. Huomiota saavat kokonaiset hiipuneet lajiperinteet sekä yksittäiset unohtuneet kirjailijat ja tekstit niin kaunokirjallisuuden kuin tieteellisen kirjoittamisen kentältä.
Huomiota saavat kokonaiset hiipuneet lajiperinteet sekä yksittäiset unohtuneet kirjailijat ja tekstit niin kaunokirjallisuuden kuin tieteellisen kirjoittamisen kentältä.
Artikkelit esittelevät laajan valikoiman menetelmiä unohtuneen kirjallisuuden tutkimukseen. Kirjan avausjakso näyttää, miten tiedonhakupalveluiden ja digitietokantojen äärellä voi tehdä tilastollista tutkimusta ennen 1800-lukua kukoistaneen tilannerunouden vaiheista tai hahmottaa 1900-luvun alun sanomalehtikirjoituksissa käytettyä unohduksen kieltä. Unohtumisen jäljille voi silti yhä päästä myös perinteisin ottein, kuten tarkastelemalla romaanin alalajeja, joiden nimiä ja kirjoittajia esiintyy enää vain kirjallisuushistoriallisten yleisesitysten hapertuvilla sivuilla.
Teoksen toisessa osiossa siirrytään tapaustutkimusten pariin. Sen artikkelit perehtyvät 1700- ja 1800-lukujen marginaaliin jääneisiin tekijöihin, joiden unohtuminen on johtunut kriitikoiden määrittämän korkeakirjallisen maun rajallisuudesta tai kirjoittajien vaikeasta yhteiskunnallisesta asemasta. Valikoivaa vallankäyttöä kohtasi myös keskiajan kirjallisuus, jota kirjan kolmas osio käsittelee. Kerettiläisiksi leimatut tekstit olivat alttiita aktiiviselle sensuurille ja saattoivat joutua jo omana aikanaan tukahdutetuiksi. Myöhäisempää keskiajan tekstien unohtumisen riskiä puolestaan kasvattaa se, että niiden ymmärtämiseen vaadittava kulttuurinen kompetenssi heikkenee lukijoiden keskuudessa ajan kuluessa.
Vanhat, kadonneet muodot voivat päätyä uusiokäyttöön esimerkiksi modernissa fantasiakirjallisuudessa. Menneisyyden varjeltuminen näyttäytyy pitkäjänteisenä projektina, jossa tekstit ja tarinat siirtyvät eteenpäin usein uudelleen tulkittuina. Unohtuneet tekstit ja lajit ovat näin oleellinen osa kirjallista tulevaisuutta.
Silti keskiaika tapaa jatkuvasti palata, kuten teoksen päättävä, unohtamisen ja säilymisen rinnakkaisuuteen perehtyvä jakso osoittaa. Vanhat, kadonneet muodot voivat päätyä uusiokäyttöön esimerkiksi modernissa fantasiakirjallisuudessa. Menneisyyden varjeltuminen näyttäytyy pitkäjänteisenä projektina, jossa tekstit ja tarinat siirtyvät eteenpäin usein uudelleen tulkittuina. Unohtuneet tekstit ja lajit ovat näin oleellinen osa kirjallista tulevaisuutta.
Unohtuneet kirjoitukset kannustaa niin tutkijoita kuin laajempaakin lukijakuntaa pohtimaan historian ja muistin rakentumista. Lukijoiden kompetenssin rapautuminen nostaa esiin aina ajankohtaisen kysymyksen: onko katoaminen niinkään seurausta historian hämärästä vai omasta kyvyttömyydestämme tulkita vieraita ja vanhentuneita ilmaisumuotoja? Jos lakkaamme ymmärtämästä menneisyyden kieltä ja lajeja, hämärrämme itse historiaa ja köyhdytämme elintärkeää kulttuurista ymmärrystämme yhä lisääntyvien konfliktien maailmassa.
Jos lakkaamme ymmärtämästä menneisyyden kieltä ja lajeja, hämärrämme itse historiaa ja köyhdytämme elintärkeää kulttuurista ymmärrystämme yhä lisääntyvien konfliktien maailmassa.
Kirjallamme haluamme korostaa, että menneisyyden aukkojen täyttäminen ei riitä. Vastuullinen tutkija tiedostaa oman roolinsa menneisyyden käsittelijänä ja muistojen valikoijana. Historiasta kirjoittaessaan tutkijat rakentavat itsensä aktiivisiksi muistajiksi lukemalla arkistoista esiin uusia, aiemmin sivuutettuja kertomuksia, ja luovat samalla uutta muistin – ja unohduksen – kieltä.
Informaation ylikuormituksen ja vaihtoehtoisten totuuksien aikakaudella Unohtuneet kirjoitukset muistuttaa, että historia ei ole neutraali tosiasioiden kokoelma, vaan aktiivisen valinnan ja vallankäytön tulos. Se pyytää kysymään aina uudelleen, kenen ääni on jätetty pois ja miksi. Mediakriittisen lukutaidon on syytä koskea myös kulttuurin ja historian rakenteita.
