Kiitos mahdollisuudestamme hengittää kuuluu sinilevälle. On todennäköisesti sinilevän eli sinibakteerien ansiota, että maapallon ilmakehän happipitoisuus alkoi kohota noin kaksi ja puoli miljardia vuotta sitten. Tätä tapahtumaa kutsutaan suureksi hapettumistapahtumaksi. Ilman hapettumistapahtumaa planeetallamme itse asiassa tuskin olisi mitään bakteereja monimutkaisempaa elämää. Toisaalta tämä tapahtuma todennäköisesti tuhosi valtaosan silloin eläneistä eliölajeista, joille sinibakteerien tuottamassa muodossa esiintynyt happi oli myrkyllistä.
Sinilevät siis muuttivat radikaalisti koko maapallon eliöstöä ja ympäristöolosuhteita. Maasta tuli täysin toisenlainen planeetta.
Myös juuri nyt elämäämme aikaa värittävät poikkeuksellisen nopeat muutokset maapallon eliöstössä ja elinolosuhteissa. Tällä kertaa muutoksen tekijöinä eivät ole bakteerit, vaan homo sapiensiksi ristimämme laji. Mutta siinä missä sinibakteerien aiheuttama ilmakehän hapettuminen kesti miljoonia vuosia, ovat ihmiset puolitoistakertaistaneet ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden vaivaisen parinsadan vuoden aikana.
Ilmakehän lisäksi ihmiset ovat aiheuttaneet radikaaleja muutoksia elonkehän, eli biosfäärin koostumuksessa. Biomassaa tällä planeetalla kyllä edelleen riittää, mutta tämä biomassa on aina vain homogeenisempaa, eli geenien, lajien ja ekosysteemien monimuotoisuus vähenee jatkuvasti. Samaan aikaan myös vesistöjen ja jäätiköiden koostumus muuttuu.
Maapallon ilmakehä, eliöstö, veden eri muodot ja uloimmat kivikerrokset myös vuorovaikuttavat keskenään ja muodostavat yhdessä maapallojärjestelmän, joka toimii yhtenäisenä maapallon elinoloja säätelevänä kokonaisuutena. Ihmisten toiminnan seurauksena koko tämän järjestelmän toiminta on muuttumassa tavalla, jota lajimme olemassaolon aikana ei ole aiemmin nähty.
Koska maapallojärjestelmän muutoksen keskeisimmät ajurit ovat nyt ihmisperäisiä, on esitetty, ettei nykyinen geologinen epookki enää olisi holoseeni vaan antroposeeni, ihmisen (anthropos) mukaan. Kansainvälinen stratigrafiakomissio (ICS) hylkäsi kyseisen ehdotuksen vuonna 2024, mutta antroposeeni lieneekin ajanjaksoksi määrittelemisen sijaan parempi ymmärtää ilmakehän hapettumisen tapaisena geologisena tapahtumana.
Antroposeeni poliittisena kysymyksenä
On usein kuultu lausahdus, että ratkaisut ympäristökriisiin ovat jo olemassa ja nyt tarvitaan vain poliittista tahtoa niiden soveltamiseen. On aivan totta, että tiedämme paljon toimenpiteitä, joiden avulla paikallisten ja planetaaristen ekosysteemien tilaa voisi vakauttaa, ja joiden soveltamisen suurin este on poliittisen tahdon puute.
Diagnosoimme tilanteen väärin, jos näemme ympäristökriisin kokonaisuudessaan teknisenä ongelmana, johon voidaan löytää tieteen avulla jonkinlainen lopullinen ratkaisu ja jonka soveltamisen jälkeen kaikki voi jatkua kuten ennenkin.
Diagnosoimme tilanteen kuitenkin väärin, jos näemme ympäristökriisin kokonaisuudessaan teknisenä ongelmana, johon voidaan löytää tieteen avulla jonkinlainen lopullinen ratkaisu ja jonka soveltamisen jälkeen kaikki voi jatkua kuten ennenkin. Naomi Klein sanoo ilmastonmuutoksen muuttavan kaiken – tavalla tai toisella. Klein tarkoittaa, että ilmastonmuutoksen hillitseminen vaatii radikaalia yhteiskunnallista muutosta. Jos tätä muutosta ei toteuteta, voimistuvan ilmastonmuutoksen seuraukset ajavat yhteiskunnat joka tapauksessa mullistuksiin. Tämä pätee varmasti vielä paremmin antroposeenia määrittelevään ympäristönmuutokseen kokonaisuudessaan.
Yhteiskunnat tulevat siis muuttumaan, halusimme tai emme. Kysymys kuuluu siis vain, millaista muutosta haluamme? Yhteiskunnalliseen muutokseen vaikuttaminen on poliittista toimintaa. Millaisella politiikalla meidän sitten tulisi vastata antroposeeniin? Antroposeenin poliittista vastausta lähestytään usein kysymyksenä siitä, millaisilla poliittisilla toimenpiteillä resurssien kulutusta voisi hillitä. Tämä on luontevaa, sillä resurssienkäytön kasvu on globaalin ympäristönmuutoksen keskeisin ajuri. Ilmastonmuutos johtuu suoraan fossiilisten polttoaineiden käytöstä, kaikki jätteet ja saasteet ovat resurssienkäytön lopputuotteita, ja elonkehän monimuotoisuuden köyhtyminen voidaan monella tapaa jäljittää resurssien kulutuksen kasvuun.
Yksi tapa lähestyä antroposeenin poliittista haastetta on siis tarkastella sitä kysymyksenä siitä, millaisia yhteiskunnallisia rakenteita resurssien käytön rajoittamiseen tarvittaisiin.
Klassikkovastaus tähän kysymykseen esitettiin vuonna 1968 Garrett Hardinin artikkelissa, joka käsitteli yhteismaan tragediaksi kutsuttua ilmiötä. Hardin käyttää artikkelissa metaforaa useiden paimenten jakamasta karjalaitumesta. Koska jokainen paimen hyötyy laitumesta sitä enemmän, mitä enemmän nautoja he tuovat paikalle, jokainen kasvattaa karjalaumansa kokoa, kunnes laitumelta loppuu ruoho.
Laidun on tässä metafora mille tahansa rajalliselle resurssille. Hardin tarkoittaa siis, että rajallisten resurssien yhteiskäyttö johtaa aina resurssien ehtymiseen, jos resurssien käyttöä ei rajoiteta. Hardinin johtopäätös on, että resurssien yhteiskäyttö ei toimi, vaan ainoa lääke yhteismaan tragedialle on joko resurssien yksityistäminen tai niiden käytön keskusjohtoinen säätely.
Hardinin artikkelia on kritisoitu paljon ja syystä. Kriitikot ovat osoittaneet, että historialliset yhteismaat eivät kärsineet Hardinin maalailemasta kohtalosta ja nykyolosuhteissakin luonnonvarojen yhteishallinta tuottaa usein kestävämpää luonnonvarojen käyttöä kuin yksityistämiseen tai keskusjohtoisuuteen pohjaavat lähestymistavat. Silti artikkeli on säilyttänyt asemansa säännöllisesti viitattuna lähteenä. Tietyissä olosuhteissa Hardinin kuvaama yhteismaan tragedia voi myös toteutua. Esimerkiksi ilmastonmuutosta on kuvattu melko uskottavastikin yhteismaan tragediana (ks. Paavola 2012).
Hardinin suositusten hengessä nykyäänkin myös ajatellaan yleensä, että kestävämpi resurssien käyttö vaatii joko markkinoiden tai valtion toimialueen kasvattamista, tai molempia.
Resurssien ontologia
Väitöskirjani tutkimussuunnitelmaa laatiessani kiinnitin huomiota siihen, että Hardinin malli tekee tiettyjä oletuksia siitä, mitä resurssit ovat, ja olettaa, että mallissa kuvatut toimijat myös jakavat nämä samat oletukset. Filosofian kielellä sanottuna Hardinin malli nojaa tiettyihin ontologisiin oletuksiin resursseista.
Tämän ajatuksen pohjalta aloin pohtia, miten käsityksemme ympäristökriisin politiikasta muuttuisi, jos emme jakaisi siinä esitettyä käsitystä resurssien ontologiaa? Mitä jos ympäristökriisi näyttää globaalilta yhteismaan tragedialta vain, koska jaamme samanlaisen resurssien ontologian kuin Hardin? Tältä pohjalta aloin pohtia, mitä jos osa antroposeenin poliittista ongelmaa kätkeytyykin resursseja koskeviin ontologisiin oletuksiin? Mitä jos toisenlainen resurssien ontologia johtaisikin toisenlaisiin poliittisiin johtopäätöksiin?
Mitä jos osa antroposeenin poliittista ongelmaa kätkeytyykin resursseja koskeviin ontologisiin oletuksiin? Mitä jos toisenlainen resurssien ontologia johtaisikin toisenlaisiin poliittisiin johtopäätöksiin? Hardinin mallissa oletetaan, että resurssit ovat kaikille tilanteessa toimiville samanlaisia. Mutta mitä jos resurssit ovatkin erilaisia erilaisille toimijoille?
Hardinin mallissa oletetaan, että resurssit ovat kaikille tilanteessa toimiville samanlaisia. Mutta mitä jos resurssit ovatkin erilaisia erilaisille toimijoille?
Väitöskirjani Resource Relationships: A Political Ontology for the Anthropocene (2025) lähtökohtana toimii havainto, että näin tosiaan on. Resurssi ei nimittäin ole mikään itsenäinen asia vaan suhde.
Psykologi James Gibsonia seuraten määrittelen resurssin tietynlaiseksi affordanssiksi eli tarjoumaksi (ks. Gibson 2024). Tarjouma viittaa niihin mahdollisuuksiin, joita ympäristö tarjoaa eliölle tai yhteisölle. Esimerkiksi luentosalin istuimet tarjoavat ihmiselle mahdollisuuden istua. Tämän mahdollisuuden olemassaolo riippuu sekä tuolien että ihmiskehojen ominaisuuksista, eli se on olemassa niiden välisessä suhteessa. Jokaisen ympäristön, esimerkiksi luentosalin tarjoamat mahdollisuudet ovat erilaisia erilaisille toimijoille. Ihmiset eivät voi kävellä salin katossa, mutta hämähäkit voivat. Toisin sanoen jokainen ympäristö näyttäytyy jokaiselle toimijalle erilaisena mahdollisuuksien kokoelmana. Kullekin toimijalle tarjolla olevien mahdollisuuksien kokonaisuutta kutsun väitöskirjassani maailmaksi. Esimerkkimme luentosalin ihmiset ja hämähäkit jakavat saman ympäristön, mutta elävät erilaisissa maailmoissa.
Jokainen ympäristö näyttäytyy jokaiselle toimijalle erilaisena mahdollisuuksien kokoelmana. Ihmiset ja hämähäkit jakavat saman ympäristön, mutta elävät erilaisissa maailmoissa.
Resurssi ei siis ole mikään itsenäisesti olemassa oleva olio, vaan toimijan ja tämän ympäristön välinen suhde. Mikä tahansa resurssi on sellainen kuin se on vain, koska tietynlainen toimija on tietynlaisessa suhteessa tietynlaiseen ympäristöön. Väitöskirjassani käytän tällaisista resursseja määrittävistä suhteista nimitystä resurssisuhde. Ihmisten resurssienkäyttö on kollektiivista toimintaa. Kaikki globaalien ympäristökysymysten kannalta olennainen resurssienkäyttö osallistaa useita ihmisyksilöitä ja pitää sisällään työnjakoa, jossa resurssien hankkiminen, kuljetus, jalostus, kulutus ja jätteiden käsittely on jaettu näihin tehtäviin erikoistuneiden toimijoiden kesken. Tätä kollektiivisesti organisoitua resurssien käyttöä kutsutaan yhteiskunnalliseksi aineenvaihdunnaksi. Ihmisen resurssienkäytössä ensisijainen toimija ei siis ole yksilö vaan laajempi, yhteiskunnallinen järjestelmä.
Kullekin yhteiskunnalle ominainen aineenvaihdunta on kulttuurievoluution tulosta. Biologista evoluutiota voi ajatella prosessina, jossa lajien biologisten ominaisuuksien muuttuminen paljastaa näille organismeille uusia maailmoja. Kulttuuria voi puolestaan ajatella järjestelmänä, jota muuttamalla yhteisö voi paljastaa uusia maailmoja ilman, että lajin biologiset ominaisuudet muuttuvat.
Kollektiivisesti organisoitua resurssien käyttöä kutsutaan yhteiskunnalliseksi aineenvaihdunnaksi. Ihmisen resurssienkäytössä ensisijainen toimija ei siis ole yksilö vaan laajempi, yhteiskunnallinen järjestelmä. Kullekin yhteiskunnalle ominainen aineenvaihdunta on kulttuurievoluution tulosta. Kulttuurievoluutio on aina myös poliittinen prosessi. Yhteiskunnissa tapahtuvat muutokset eivät siis ole pelkkää ympäristöolosuhteisiin sopeutumista, mutta ympäristöolosuhteet asettavat rajat sille, millainen yhteiskunnallinen muutos tai pysyvyys on mahdollista.
On tärkeää ymmärtää, että kulttuurievoluutiota määrittävät lainalaisuudet ovat erilaisia kuin biologisessa evoluutiossa. Kulttuurin muotoutuminen ei ole koskaan pelkästään ympäristöolosuhteisiin sopeutumista, vaan siihen vaikuttavat myös yhteiskunnan sisäiset prosessit, kuten yhteiskuntaluokkien väliset valtakamppailut. Siten kulttuurievoluutio on aina myös poliittinen prosessi. Yhteiskunnissa tapahtuvat muutokset eivät siis ole pelkkää ympäristöolosuhteisiin sopeutumista, mutta ympäristöolosuhteet asettavat rajat sille, millainen yhteiskunnallinen muutos tai pysyvyys on mahdollista.
Moderni resurssisuhde
Nykyistä ympäristökriisiä kiihdyttävä resurssienkäyttö on tietyn yhteiskunnallisen järjestelmän resurssien käyttöä. Tätä järjestelmää kutsutaan moderniksi maailmanjärjestelmäksi. Maailmanjärjestelmän kehitysprosessin alkupiste sijoitetaan usein jonnekin 1400-luvulle, ja sen kehittymisen historiaa kutsutaan usein globalisaatioksi. Tämän historian saatossa maapallon eri alueet ovat kytkeytyneet toisiinsa yhä tiiviimpien tavaroiden, työvoiman ja informaation vaihdon ketjujen kautta. Maailmanjärjestelmän kehittyminen on ollut epäsymmetrinen prosessi. Tämä tarkoittaa, että maailmanjärjestelmässä tietyt alueet toimivat keskuksina jonne järjestelmässä tuotettu pääoma kasaantuu ja toiset periferioina, joiden tehtävä on tarjota halpoja resursseja järjestelmän kasvun tarpeisiin.
Kutsun maailmanjärjestelmän resursssisuhdetta moderniksi resurssisuhteeksi. Modernissa resurssisuhteessa resurssien käyttö on hyödykkeiden tuotantoa, jonka ensisijainen päämäärä on vaihdettavissa olevan lisäarvon haltuunottaminen. Käyttöarvojen eli tietynlaisen elämänmuodon konkreettisten edellytysten tuottaminen on tässä järjestelmässä edelliselle päämäärälle alisteinen. Marx kutsuu tällaista tuotantomuotoa kapitalismiksi. Nykyajan näkökulmasta on kuitenkin tärkeää huomata, että yllä esitetyn määritelmän mukainen tuotantomuoto on vallinnut käytännössä myös niin sanotussa reaalisosialismissa.
Siinä missä muut resurssisuhteet perustuvat ennen kaikkea tietylle alueelle tyypillisen eliöstön ja ympäristön hyödyntämiseen, moderni maailmanjärjestelmä nojaa fossiilisiin polttoaineisiin, mineraaleihin ja tiettyihin biomassan muotoihin.
Tuotantomuotonsa vuoksi moderni resurssisuhde nojaa muutamiin avainresursseihin, joiden materiaaliset ominaisuudet palvelevat parhaiten lisäarvon tuottamista ja haltuunottamista. Siinä missä muut resurssisuhteet perustuvat ennen kaikkea tietylle alueelle tyypillisen eliöstön ja ympäristön hyödyntämiseen, moderni maailmanjärjestelmä nojaa fossiilisiin polttoaineisiin, mineraaleihin ja tiettyihin biomassan muotoihin. Esimerkkinä maailmanjärjestelmää pyörittävän biomassan muodoista voidaan mainita plantaaseilla tuotettu sokeriruoko, jonka Jason W. Moore on nostanut keskeiseksi maailmanjärjestelmän varhaisen laajenemisen välineeksi. Moderneja resursseja yhdistää Anna Tsingin termiä käyttääkseni skaalautuvuus (Tsing 2012). Tsing tarkoittaa skaalautuvuudella mahdollisuutta tuotannon jatkuvan laajentamiseen, ilman, että tuotantotapoja tarvitsee muuttaa esimerkiksi paikallisten ympäristöolosuhteiden erityispiirteiden tähden.
Moderni resurssisuhde tuottaa tietynlaista maailmaa, jossa todellisuus jäsentyy ihmisen ja luonnon jyrkän vastakkainasettelun kautta. Tässä maailmassa maailmajärjestelmän ympäristö näyttäytyy ihmisestä erillisenä luontona, jonka nähdään pohjimmiltaan koostuvan passiivisesta ja tasalaatuisesta aineesta, joka voidaan irrottaa ympäristöstään. Todellisuudessa tällaista luontoa ei luonnostaan esiinny luonnossa, vaan sitä tuotetaan hajottamalla paikallisten kulttuurien ja ekosysteemien muodostamien suhteiden verkostot. Modernin maailmanjärjestelmän maailma on siis radikaalin yksinkertaistamisen tulosta.
Modernin maailmanjärjestelmän maailma on siis radikaalin yksinkertaistamisen tulosta.
Kun nyt palaamme yhteismaan tragediaan, voimme huomata, että siinä oletettu resurssien ontologia osuu yksiin sen kanssa, millaisina resurssit ilmenevät modernissa resurssisuhteessa. Tämä näkyy selvimmin siinä, että Hardinin malli kuvaa resurssien ja niiden käyttäjien suhdetta äärimmäisen yksinkertaisena. Hardinin resurssien käyttäjiä kiinnostaa ainoastaan yhden resurssin maksimaalinen hyödyntäminen, kun taas resurssien laadulliset piirteet, resurssien käyttötarkoitus ja paikalliset sosiaaliset tai ekologiset suhteet näyttäytyvät mallin näkökulmasta yhdentekevinä. Toinen huomio on, että Hardinin suosittelema lääke yhteismaan tragediaan, eli yksityistäminen tai valtiollisen hallinnan laajentaminen on itse asiassa se tapa, jolla moderni maailmanjärjestelmä on levittäytynyt uusille alueille ja ottanut haltuunsa uusia resursseja.
Yksinkertaisesti sanottuna yhteismaan tragediaa esiintyy laajassa mittakaavassa vain modernissa resurssisuhteessa ja näin ollen Hardinin suosittelema ratkaisu on suuremmassa kuvassa vain ongelman laajentamista.
Hardinin ratkaisu voi kyllä toimia, jos tarkastelemme vain yhden resurssin käyttöä irrallaan kaikista laadullisista kysymyksistä, muista resursseista ja ekologisista suhteista. Valtiollinen kontrolli ja yksityistäminen on kyllä todellisuudessakin joskus auttanut yksittäisten resurssien käytön määrien säätelyssä. Planetaarinen ekologinen kriisi on kuitenkin huomattavasti kompleksisempi kokonaisuus. Ensinnäkään kysymys ei ole yksittäisistä resursseista vaan siitä, että useiden modernille maailmanjärjestelmälle tärkeiden resurssien saatavuus uhkaa heiketä yhtä aikaa. Toiseksi resurssien käyttöön liittyvissä ongelmissa ei ole kysymys vain resurssien määristä, vaan siitä, että ylikulutus muuttaa ekosysteemien toimintaa, mikä taas vaikuttaa arvaamattomilla tavoilla myös näihin ekosysteemeihin kytköksissä oleviin järjestelmiin.
Resurssien käyttöön liittyvissä ongelmissa ei ole kysymys vain resurssien määristä, vaan siitä, että ylikulutus muuttaa ekosysteemien toimintaa, mikä taas vaikuttaa arvaamattomilla tavoilla myös näihin ekosysteemeihin kytköksissä oleviin järjestelmiin.
Moderni maailmanjärjestelmä on kehittynyt planeetalla, jonka pinnan läheisyydessä on esiintynyt runsaita määriä tämän järjestelmän laajenemista mahdollistaneita resursseja, ja jonka ympäristöolosuhteet ovat samalla olleet suotuisia. Nyt nämä resurssit ovat kuitenkin niukkenemassa, samalla kun ympäristöolosuhteet ovat muuttumassa radikaalisti toisenlaisiksi. Nykymuotoisen maailmanjärjestelmän maailma, eli toimintamahdollisuuksien avaruus on siis muuttumassa ahtaammaksi. Samalla antroposeeni synnyttää kuitenkin myös mahdollisuuksia toisenlaiselle politiikalle.
Kohti resurssidemokratiaa
Antroposeeni vaatii toisenlaista käsitystä resurssipolitiikasta kuin hardinilainen malli, jossa resurssipolitiikka on yksittäisten resurssien kulutuksen määrän hallinnointia. Väitöskirjassani esitän, että yhteiskuntien kestävyys antroposeenissa riippuu resurssisuhteiden monimuotoisuudesta, eli siitä, miten monipuolisesti yhteiskunnat kykenevät valjastamaan ympäristöjensä tarjoumia.
Modernia resurssisuhdetta määrittänyt resurssisuhteiden yksinkertaistuminen on ollut samalla prosessi, jossa resurssien hallinta on keskittynyt yhä harvempien käsiin. Tie kohti monimuotoisempia resurssisuhteita kulkee vastaavasti tämä valta hajauttamalla. Kutsun resurssivallan hajauttamista resurssidemokratiaksi. Tarkemmin sanottuna resurssidemokratia tarkoittaa, että sekä resurssien käyttöä koskevat päätökset että resurssien käytöstä saadun hyödyn jakaminen ovat resurssien kanssa suoraan vuorovaikutuksessa olevan yhteisön käsissä. Tällaista resurssien käyttöä kutsutaan myös termillä commoning eli yhteisvaraistaminen. Uskon myös, että tällaiselle resurssidemokratialle perustuvat yhteiskunnat ovat myös inhimillisempiä ja oikeudenmukaisempia.
Kestämättömästä resurssien käytöstä luopuminen mahdollistaa oikeudenmukaisemman yhteiskunnan ja oikeudenmukaisempi yhteiskunta mahdollistaa kestävämmän resurssien käytön. Antroposeeni tulee olemaan kamppailua selviytymisestä, mutta tätä kamppailua ei käydä ihmisen ja luonnon välillä vaan monien ja harvojen välillä.
On siis korkea aika luopua tavasta ajatella ympäristöpolitiikkaa ihmisen ja luonnon vastakkainasettelun kautta eli nollasummapelinä, jossa se mikä on ihmiselle hyväksi, on luonnolta pois ja toisin päin. Päinvastoin. Emme voi ratkaista resurssiongelmia ratkaisematta samalla yhteiskunnallisia ongelmia, emmekä voi ratkaista yhteiskunnallisia ongelmia ratkaisematta resurssiongelmia. Kestämättömästä resurssien käytöstä luopuminen mahdollistaa oikeudenmukaisemman yhteiskunnan ja oikeudenmukaisempi yhteiskunta mahdollistaa kestävämmän resurssien käytön. Antroposeeni tulee olemaan kamppailua selviytymisestä, mutta tätä kamppailua ei käydä ihmisen ja luonnon välillä vaan monien ja harvojen välillä.
Alustus perustuu Janne Säynäjäkankaan 6.6.2025 pitämään lektioon. Väitöskirja Resource Relationships: A Political Ontology for the Anthropocene löytyy täältä.
Lähteet
Gibson, James. J. (2024). “Tarjoumien teoria”. Kääntänyt Esko Suoranta. niin & näin 3/24, 15–26.
Hardin, G. (1968). “The Tragedy of the Commons”. Science, 162(3859), 1243-1248.
Paavola, J. (2012). “Climate Change: The Ultimate Tragedy of the Commons?”. Teoksessa D. H. Cole & E. Ostrom (toim.), Property in Land and Other Resources (p. 417433). Cambridge, Massachusetts: Lincoln Institute of Land Policy.
Säynäjäkangas, J. (2025). Resource Relationships: A Political Ontology for the Anthropocene. Väitöskirja. Jyväskylän yliopisto.
Tsing, A. L. (2012). “On Nonscalability: The Living World Is Not Amenable to Precision-Nested Scales”. Common Knowledge, 18(3), 505–524.
