Työllisyyden hoidon palvelut ja järjestämisvastuut ovat parhaillaan myllerryksessä. Samaan aikaan, kun työttömyys hipoo ennätyslukemia, Kelan, työllisyysalueiden ja hyvinvointialueiden rahoitusta on supistettu.
Välityömarkkinoiden keskeistä toimijaa, järjestöjä, rahoitusleikkaukset ovat koskettaneet erityisen kovasti. Yhtälö on tarkoittanut paikoitellen vaikeita ratkaisuja. Palvelujen supistaminen on näkynyt työttömien arjessa konkreettisesti.
Vaikeasti työllistyville tarkoitetun, uudistetun Työllistymisen monialaisen palvelun (TYM) lain toimeenpanovaiheessa on määritetty kriteerit TYM-asiakkuuksille. Niiden mukaan monialaista työskentelyä tarjotaan ensi sijassa niille työttömille, jotka ovat motivoituneita ja valmiita työhön. Määrittely ei ole tarveperustaista (sille tarjotaan, joka eniten tarvitsee), vaan segmentoinnin tulos (sille tarjotaan, jonka katsotaan etenevän todennäköisimmin kohti työtä).
Kun tiedetään, että varsinkin pitkäaikaistyöttömien joukossa on paljon osatyökykyisiä ja vahvan tuen tarpeessa olevia henkilöitä, jää huoleksi syntyvä palvelujen aukko, johon moni on vaarassa pudota.
Jo työmarkkinoiden kynnykselle pääseminen on monille ihmisille merkittävä ja vaativa ponnistus. Kynnyksellä oleminen sisältää yksilön näkökulmasta ehtoja, joita ei aina tunnisteta.
Jo työmarkkinoiden kynnykselle pääseminen on monille ihmisille merkittävä ja vaativa ponnistus. Kynnyksellä oleminen sisältää yksilön näkökulmasta ehtoja, joita ei aina tunnisteta työttömien henkilöiden parissa työskenneltäessä: toimintakyvyn vaihtelut, mielenterveyden ja arjen haasteet, sosiaalisen pääoman vähäisyys, verkostojen niukkuus ja perustarpeisiin liittyvä turvattomuus.
Työelämäosallisuus rakentuu perustarpeista, ihmissuhteista, identiteetin kokemuksesta ja mahdollisuudesta osallistua arjen toimintoihin. Jos jokin näistä horjuu, työelämään kiinnittyminen ei ole vain epärealistista, vaan jopa mahdotonta. Yksi tärkeimmistä kysymyksistä onkin: miten palvelut voivat tukea ihmistä niin, että työelämäosallisuuden edellytykset aidosti vahvistuvat? Jos edellytyksistä jokin puuttuu tai on hataralla pohjalla, työmarkkinoiden kynnyskin voi olla hyvin kaukana.
Ihminen ei muutu ensin ja osallistu vasta sitten
Palvelujärjestelmä on perinteisesti rakentunut porrasmallille, jossa ihmiseltä on edellytetty tiettyjä asioita ennen palveluun pääsemistä. Esimerkiksi päihteiden ongelmakäytöstä kärsivältä henkilöltä on edellytetty päihteettömyyttä ennen kuntoutuspalveluja tai pitkäaikaisesti työttömänä olleelta henkilöltä on edellytetty motivaatiota ja valmiuksia ennen palveluihin pääsemistä. Tämä logiikka sulkee ulos juuri ne, jotka palveluja eniten tarvitsisivat. Kuten asunnottomuustyössä on siirrytty porrasmallista asunto ensin -malliin, myös työllistymistä edistävissä palveluissa tulisi huomioida kuntoutumisen mahdollistuvan parhaiten silloin, kun elämän perusrakenteita kohennetaan samaan aikaan kuntoutuspalvelujen kanssa.
Järjestelmä voi alkaa elää omaa elämäänsä, ikään kuin irrallaan ihmisten arjesta. Tällöin järjestelmä pyörittää itseänsä itsensä, ei asiakkaiden vuoksi. Työttömyyden selonteoiksi vaaditaan arvioita, lausuntoja, lomakkeita ja kannanottoja, vaikka tiedetään, ettei asiakkaan työkyky tai arki niistä muuksi muutu.
Ihminen muuttuu, kun hän voi ja saa osallistua. Ammatillinen kokemus osoittaa, että muutos voi syntyä – ja usein syntyykin – keskellä kaaosta, tai kun ihminen on vielä haavoittavassa elämäntilanteessa, ei vasta sen jälkeen. Kuntoutuminen ei ole lineaarinen polku, vaan syklinen prosessi. Muutos ei tapahdu valmiiksi tulemisen jälkeen, vaan muutos tapahtuu osallistumalla. Asiantuntijalta tämä vaatii vanhan ja totutun hylkäämistä ja asettumista asiakkaan rinnalle aitoon kumppanuuteen. Tasavertainen kumppanuus kavahtaa jyrkkää asetelmaa, jossa ammattilainen tietää ja asiakas suorittaa.
Toimijuus on aina suhteessa rakenteisiin, ei pelkkä yksilön ominaisuus. Aktivointiretoriikassa toimijuus ja sen puutteet paikantuvat yksilöön ja rakenteellisten esteiden ja haavoittavuuksien olemassaolo ohitetaan. Palvelujärjestelmässä on kuitenkin useita paradokseja, jotka tulee tunnistaa. Järjestelmän logiikka toimii kuin flipperi: asiakas pomppii palvelusta toiseen, ilman että kukaan tarttuu kiinni. Järjestelmä voi alkaa elää omaa elämäänsä, ikään kuin irrallaan ihmisten arjesta. Tällöin järjestelmä pyörittää itseänsä itsensä, ei asiakkaiden vuoksi. Työttömyyden selonteoiksi vaaditaan arvioita, lausuntoja, lomakkeita ja kannanottoja, vaikka tiedetään, ettei asiakkaan työkyky tai arki niistä muuksi muutu.
Toivon luominen ja ihmisarvon kunnioittaminen työn perustaksi
Onnistuaksemme työttömyysongelman selättämisessä meidän tulee rakentaa järjestelmä, joka tunnistaa haavoittuvuuden, mutta ei määritä ihmistä sen kautta.
Kun luomme tilaa dialogille, osallisuudelle ja toivolle, rakennamme palveluja, jotka todella toimivat. Jokaisella on oikeus toivoon, osallisuuteen ja unelmien tavoitteluun. Ketään ei tule kategorisoida kyvyttömäksi, vaikeaksi tai ei-valmiiksi vain järjestelmän logiikan perusteella. Ihmisen arvo ei riipu hänen työmarkkina-asemastaan. Yksilön näkökulmasta katsottuna työ ei ole vain taloudellinen rakenne tai suorite, vaan se voi olla osa ihmisarvoista elämää.
Mielestämme palvelujärjestelmän tehtävä ei ole hallita ihmisiä, vaan vapauttaa heidän mahdollisuuksiaan onnistua, kuntoutua ja tavoitella hyvää elämää.
Keskeisin huomio paikantuukin uudenlaisessa ajattelussa siihen, minkä ymmärrämme työllisyyden hoidon palvelujärjestelmän ydintehtäväksi. Onko se työttömyyden ja työttömien hallinta vai työkykyä parantava, palauttava ja tukeva kokonaisuus? Mielestämme palvelujärjestelmän tehtävä ei ole hallita ihmisiä, vaan vapauttaa heidän mahdollisuuksiaan onnistua, kuntoutua ja tavoitella hyvää elämää.
Nykyjärjestelmä on rakentunut tuottamaan suoritteita, ei vaikutuksia. Massoja voidaan hallita, mutta ihmisyksilöt tulee kohdata. Palvelut voivat rakentua hallinnan logiikan sijasta inhimillisestä kohtaamisesta, tasavertaisuudesta ja toivosta. Meidän tehtävämme ei ole kategorisoida ihmisiä, vaan vahvistaa heidän mahdollisuuksiaan elää hyvää ja arvokasta elämää myös silloin, kun työmarkkinoiden rajapinta on kaukana.
Kuuntele myös Alustan podcast-jakso Sanktiot sysäävät työttömiä marginaaliin. Haastateltavina ovat työelämän tutkija Satu Pyöriä Tampereen yliopistosta sekä kehittäjäsosiaalityöntekijä Elina Perkiö Pirkanmaan hyvinvointialueelta. He arvioivat, että työttömien sanktioiden kiristäminen ei ole oikeudenmukaista eikä tehokasta, ja että järjestelmä keskittyy liikaa valvontaan palvelujen ja osaamisen vahvistamisen sijaan.
