Mihin diagnooseja tarvitaan?
Diagnoosilla tarkoitetaan Lääketieteen termit-sanakirjan mukaan taudinmääritystä. Toisin sanoen diagnoosia etsittäessä otetaan kantaa sairauden olemassaoloon, puutteeseen tai laatuun, joskin hajontaa on siinä, mistä kulmasta termiä kulloinkin tarkastellaan (1).
Sairauksia on kuvattu ammoisista ajoista lähtien ja ihmisiä on myös pyritty parantamaan monin kuhunkin aikakauteen sopivin keinoin. Diagnoosit ovat tarjonneet arvokkaan ja lääketiedettä huikeasti edistäneen keinon parantaa hoidon osuvuutta. Lääkintää suorittaneet ihmiset ovat jakaneet omia kokemuksiaan ja verranneet tapauksia toisiin sekä raportoineet toimivista ratkaisuista. Näin on syntynyt kuva: tämän oireryppään kohdalla kannattaa kokeilla juuri tiettyä hoitoa.
Hiljalleen näistä tapausselostuksista alkoi muodostua järjestelmällisempi kuvaus sairauksista huipentumanaan diagnoosiluettelot, kuten kansainvälinen ICD-tautiluokitus sekä psykiatrian alalla käytettävä DSM-tautiluokitus.
Ajan mittaan diagnoosiluokitteluista on tullut tapa jäsentää lääketieteen maailmaa. Tautiluokituksissa sairaudet on lokeroitu elinryhmittäin tai ilmenemismuotojen perusteella. Lisäksi näihin on liitetty olosuhdetietoja, joilla voidaan kuvata vaikkapa tapahtumien ketjuja tapaturmatilanteissa tai syysuhteita ihmisen elinkaaren tapahtumien ja myöhempien sairauksien välillä.
Diagnoosit myös muuttuvat ajan kuluessa tieteen korjatessa itseään ja ympäröivän yhteiskunnan muuttuessa rakenteiltaan ja arvoiltaan.
On toki muistettava, että sairauskäsityksiä ja jaottelujärjestelmiä on muitakin kuin länsimaissa kehitetty diagnoosiluettelointi. Sairauden merkkien yhdistäminen johonkin tiettyyn tilaan on todella vanha ilmiö. Tulkinnat syistä ovat vaihdelleet ruumiinnesteistä riivaajaan. Jos sairaita hoitaneet ihmiset eivät olisi alkaneet jakaa havaintojaan keskenään sen lisäksi, että siirsivät ymmärrystään seuraavalle parantajien polvelle, olisi jokaisen tietopohja jäänyt vähäiseksi. Tulkintojen määrä olisi nykyistä paljon mittavampi. Silloin hoitomme olisivat paljon sattumanvaraisempia. Sairauden ja hoidon määrittämisen tarkkuus saattaisi todennäköisyyksiltään rinnastua nopan heittoon.
Diagnoosit myös muuttuvat ajan kuluessa tieteen korjatessa itseään ja ympäröivän yhteiskunnan muuttuessa rakenteiltaan ja arvoiltaan. Joskus muutos näkyy nimessä ja joskus diagnoosit muuttuvat asemaltaan (1). Termien muutoksesta kertoo siirtyminen kaatumataudista epilepsia-termin käyttöön. Diagnoosit voivat myös kokonaisuudessaan poistua käytöstä. Nykyään homoseksuaalisuus ei kuulu tautiluokitukseen. Diagnoosien asema voi muutenkin elää. Esimerkiksi fibromyalgia on tunnistettu keskushermoston kipujärjestelmään liittyväksi sairaudeksi, eikä se enää ole omien opiskeluvuosieni vähätelty ”roskakoppadiagnoosi”.
Kuka diagnoosin tekee?
Taudin määrittäminen eli diagnosointi on ollut pitkään nykyisen länsimaisen lääketieteen toimintamalleissa lääkäreiden monopoli. Suomen laissa terveydenhuollon ammattihenkilöistä todetaan yksiselitteisesti 22 §:ssä, että ”[l]aillistettu lääkäri päättää potilaan lääketieteellisestä tutkimuksesta, taudinmäärityksestä ja siihen liittyvästä hoidosta” (2). Linjausta on perusteltu lääkäreillä koulutuksensa vuoksi olevalla tietomäärällä. Viime vuosikymmenien aikana rajanvetoa pykälän suhteen on käyty eri tilanteissa ja käydään edelleen.
Nykyään esimerkiksi kuluttajille, lääkäreiden näkökulmasta siis potilaille, on sallittua markkinoida suoraan mm. lääketieteellisiä tutkimuksia ilman minkään terveydenhuollon ammattilaisen arviointia sen tarpeesta ja mahdollisista seurauksista. Koronatestit tulivat monille tutuksi edellisen pandemian aikana, mutta miten tulisi suhtautua kehon rautavarastoja mittaavaan ferritiinitestiin ja sen virhelähteille alttiin tuloksen tulkintaan?
Nykyään esimerkiksi kuluttajille, lääkäreiden näkökulmasta siis potilaille, on sallittua markkinoida suoraan mm. lääketieteellisiä tutkimuksia ilman minkään terveydenhuollon ammattilaisen arviointia sen tarpeesta ja mahdollisista seurauksista.
Samoin muille terveydenhuollon ammattihenkilöille on annettu mahdollisuus aloittaa lääkehoitoja, kuten kirjoittaa reseptillä tiettyjä lääkkeitä tietyissä tilanteissa. Hoitajat myös vastaavat Suomessa merkittävästä osasta kiireellisten terveyshuolien arvioimisesta mm. perusterveydenhuollossa. Rajanveto oireenmukaisten ohjeiden ja lääkityksen antamisen sekä taudin ja hoidon määrittämisen välillä ei ole aivan yksiselitteistä.
Toisaalta voidaan perustellusti kysyä, kuinka paljon sillä on väliä kuka tauteja ja hoitoja määrittelee, kunhan ihminen saa asiallista apua. Nykyjärjestelmässämme tässä törmätään vastuukysymyksiin: lopulta järjestelmässämme vastuu kuuluu aina vastaavalle lääkärille. Koko diagnosoinnin prosessiin liittyy paljon tiedon jakamista ja toisaalta sen epätasaista jakautumista. Tiedon asymmetria on ilmeinen potilaan ja lääkärin välillä: lääkäri on opiskellut vuosia, usein vähintään vuosikymmenen, lääketiedettä omaksuen siten selvästi enemmän tietoa sairauksien kirjosta kuin mihin potilaalla on mahdollisuus yltää. Samaan aikaan potilaalla on paljon tietoa omasta elämäntilanteestaan, oireistaan ja voinnistaan. Nämä tiedot ovat välttämättömiä diagnoosin asettamiseksi. Osapuolet käyvätkin keskustelua, neuvottelua, harvemmin onneksi taistelua, tiedon jakamisesta ja sen merkityksistä.
Hoidetaanko vain sairauksia?
Kun ihmiselle asetetaan diagnoosi, on pääsääntöisesti kyse ennen kaikkea siitä, että samalla avataan ovi tilanteeseen sopivan hoidon määrittelemiselle. Diagnosoinnin tarkoitus on siis päästä hoitamaan sairautta mahdollisimman toimivalla tavalla. Monissa tilanteissa voisimme kuitenkin tarjota ihmisen tarvitsemaa apua myös ilman sairauden tarkkaa määrittelyä – hoitaa siis potilasta tai vielä paremmin, tukea ihmistä.
Kun ihmiselle asetetaan diagnoosi, on pääsääntöisesti kyse ennen kaikkea siitä, että samalla avataan ovi tilanteeseen sopivan hoidon määrittelemiselle.
Tyyppiesimerkki tästä on vilkkaasti käyttäytyvä lapsi, jota on tuettava joka tapauksessa koulussa hänen ja muiden oppimisen mahdollisuuksien turvaamiseksi diagnoosista riippumatta. Keinot ovat ensisijaisesti pedagogisia ja ympäristöön vaikuttamista, eivät lääketieteellisiä hoitoja. Kuitenkin julkisessakin keskustelussa on keskusteltu ylivilkkauteen liittyvien diagnoosien tarpeesta. On totta, että osa lapsista hyötyy myös lääkehoidosta. Diagnoosin puute tai viivästyminen ei saa kuitenkaan viivästyttää muuta tukea tai varsinkaan sulkea sitä pois. Samoin diagnoosin asettaminen ja mahdollinen lääkehoidon aloittaminen ei saa poissulkea muuta tukea. Tämä kokonaiskuva tuntuu toisinaan olevan häilyvä käytännön toiminnassa. Oikeastaan kysehän on siitä, missä kulkee toimintakyvyn tukemisen ja sairauden hoitamisen raja. Ja jälleen: onko sillä lopulta väliä?
Mahtuuko elämä vastaanotolle?
Nykyinen terveysjärjestelmämme (laajasti ymmärrettynä myös muuna terveyteen vaikuttamisena kuin terveydenhuollon toimintana) ja osin jopa yhteiskuntamme näyttääkin olevan järjestetty diagnoosiperustaisesti. Tähän liittyy myös vuonna 2025 käyty keskustelu mm. yksilön tunteissa vellomisesta ja epämiellyttävien tunteiden vuoksi vastaanotolle hakeutumisesta (3 & 4).
Miten raja vedetään lääkärin työkentän ja tunteisiin liittyvien asioiden välillä, ja miten potilaiden odotukset sopivat lääkärin rooliin? On päivänselvää, että lääkäritkin tekevät töitä tunteiden äärellä, niin omiensa kuin potilaiden. Ihmisten tunteet ja tarpeet ovat hyvin selkeästi esillä terveydenhuollossa tehtävässä työssä; ollaanhan siellä niin sanotusti peruskysymysten äärellä silloinkin, kun ei keskustella elämän loppuvaiheen hoidosta tai muusta yhtä dramaattisesta. Lääkäri ja potilas käyvät hoitolinjauksia määriteltäessä keskustelua käytännössä siitä, mikä juuri tälle yksilölle on elämässä tärkeää, mitä hän pelkää, kuinka paljon valtaa päättää itse tai varmuutta estää ikäviä tapahtumia hän kaipaa. Näitä keskusteluja ei välttämättä avata aina selkeästi tähän tapaan, vaan neuvottelut sijaitsevat enemmän rivien välissä. Lääkärin on tärkeää tunnistaa ne tunteet ja tarpeet, jotka voivat nousta vaikuttavan hoidon esteeksi.
Lääkäri ja potilas käyvät hoitolinjauksia määriteltäessä keskustelua käytännössä siitä, mikä juuri tälle yksilölle on elämässä tärkeää, mitä hän pelkää, kuinka paljon valtaa päättää itse tai varmuutta estää ikäviä tapahtumia hän kaipaa.
Aina kahden ihmisen yhteys ei kuitenkaan rakennu siihen tapaan, että potilas voisi kokea riittävän turvalliseksi tuoda toiveitaan selkeästi esiin. Varsin yleistä on, että lääkärin määrittämä hoito ei toteudukaan potilaan arjessa. Tämä käy jälkikäteen ilmi esimerkiksi puutteellisena hoitotuloksina ja puuttuvina lääkeostoina. Toisaalta lääkärin voi olla vastaanotolla vaikea ottaa puheeksi rakentavasti sitä, että hänellä ei ole mitään (lääketieteellistä) annettavaa. Riippuu paljon lääkärin persoonasta, ammatillisesta suuntautumisesta ja sen myötä saamasta koulutuksesta miten hän pystyy tämän potilaan hädän huomioiden selventämään. Lääkäri myös toimii ammatissaan lääketieteelliseen logiikan omaksuneena. Ei siis lopulta ole kovin hämmästyttävää, että moni lääkäri haluaa auttaa potilastaan, vaikka keinovalikoima lääkkeistä sairauslomaan ei olisikaan niitä parhaiten tilanteeseen sopivia.
Tulkinnoissa sairaudesta on eroja
Viime vuosikymmenien melko jatkuva pohdinta siitä onko suru sairausloman paikka, on mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten yhteiskunnassamme on muodostunut kiinteä yhteys toiminta- ja työkyvyn ja sairauden välille. Surusta suunniltaan oleva ei monesti ole työkykyinen, mutta legitiimiin poissaoloon, jonka kustannuksiin ja ihmisen mahdollisuuksiin jatkaa työssään työnantaja osallistuu, vaaditaankin sairaus eli diagnoosi.
Sairauden raja onkin epäselvä aivan tutkitusti. Suomalaisessa tutkimuksessa on osoitettu, että myös näkökulma ja ihmisen tausta vaikuttaa sairauden määritelmään: lääkärit pitivät tiettyjä tiloja hieman useammin sairauksina kuin sairaanhoitajat, kansanedustajat ja kansalaiset (5). Löydös voi kertoa laajemman koulutuksen tuomasta ymmärryksestä. Sen voi toisaalta ajatella olevan pahimmillaan merkki myös medikalisaatiosta eli lääketieteellistymisestä, jossa lääkärit näkevät omaan erikoisosaamiseensa liittyviä asioita siellä, missä niitä ei välttämättä tarvittaisi tai haluttaisi (6). Pohtia sietää mahdollisuutta, että lääkäreihin kohdistuu ”diagnosointipainetta”, jota on havaittu erityisesti neurologian ja psykiatrian kentällä (7). Tällöin medikalisaation voi ajatella syntyvän ainakin osittain profession ulkopuolella, kuten päätettäessä henkilön oikeuksista erilaisiin etuuksiin tai palveluihin.
“Pohtia sietää mahdollisuutta, että lääkäreihin kohdistuu ”diagnosointipainetta”, jota on havaittu erityisesti neurologian ja psykiatrian kentällä. Tällöin medikalisaation voi ajatella syntyvän ainakin osittain profession ulkopuolella.”
Lääketieteellisiin tutkimuksiin, kuten laboratoriokokeisiin tai magneettitutkimukseen, hakeutuminen ilman lääkärin arviota tuottaa diagnooseja, joita ei ehkä milloinkaan tarvittaisi. Tällöin lääkäri päätyy tilanteesta riippuen ”pelastajaksi”, kun sattumalöydöksenä löytyy jotain hoidettavissa olevaa ja hoitamisen arvoista tai toisaalta ”Jobin postin tuojaksi”, kun löytyy jotain epämieluisaa, jolle ei mitään voi tai kannata tehdä. Näissä tilanteissa on monen tekijän summana tuotettu sairas ihminen ja tuettu medikalisaatiokehitystä.
Onkin eettisestä näkökulmasta hälyttävää, että sallimme lääketieteellisten tutkimusten markkinoinnin suoraan kansalaisille. Se on vastoin oman lainsäädäntömme pykälää lääkäreille nimenomaisesti osoitetusta tehtävästä määrätä potilaan lääketieteellisestä tutkimuksesta tietoon pohjautuvan harkinnan jälkeen.
Hankalin tilanne eri osapuolten kannalta on juurikin tutkimuksissa saatu tieto sairaudesta tai sen vaarasta, jota kannetaan vuosia tai vuosikymmeniä ennen kuin sattumalöydös aiheuttaa oireita. Huolella voi olla merkittävä hinta ihmisen kokonaisvaltaiselle hyvinvoinnille ja sitä kautta, näinä taloudellista toimeliaisuutta korostavina aikoina, myös tuottavuudelle.
Tutkimuksissa todetaan runsaasti myös löydöksiä, joiden takia nähdään tarpeelliseksi ensinnäkin arvioida tilannetta ja usein myös tehdä lisätutkimuksia ja/tai järjestää seurantaa. Tällainen on omiaan tuottamaan niin yksilön kuin yhteiskunnan kannalta vähähyötyistä toimintaa – mutta kuinka moni olisi valmis ottamaan vastaan viestin, että näitä nyt löytyy eikä mitään ole tarpeen tehdä? Lääkärin tehtävä ei pelkisty kuitenkaan vain taudin määrittämiseen. Lääkärin tehtävään kuuluu myös hoitaminen, parantaminen ja kärsimyksen vähentäminen.
Siksi tilanne rinnastuu lääkärin katseessa ns. suuriin ratkaisuihin, joita tehdään mm. elämän loppuvaiheen hoidosta päätettäessä. Itseäni kouluttaneet konkarilääkärit opettivat harkitsemaan hyvin tarkkaan esimerkiksi suonensisäisen nesteytyksen aloittamista erittäin hauraalle, jo sairaalahoidossa olevalle henkilölle. Sen lopettaminen on monin verroin vaikeampaa kuin aloittamatta jättäminen.
Toteutuuko potilaan oikeus kuitenkaan lopulta, jos hänet altistetaan lääketieteellisesti turhalle tai jopa haitalliselle tapahtumien polulle?
Tämän vuoksi itse ajattelen, että meidän tulisi nojata entistä laajemmin ammattihenkilölain pykälään lääkärin tehtävistä: lääketieteellisiä tutkimuksia tulisi ohjata lääketieteellisellä tiedolla, mikä tarkoittaa tällä hetkellä lääkärin harkintaa. Mieluiten tätä harkintaa tekisivät potilaan ja hänen elämäntilanteensa tunteva lääkäri yhdessä ja tutkittavana oleva henkilö yhdessä pohtien. Tällöin ihmisellä itsellään on tiedon ja vallankin suhteen epäsuhtaisessa tilanteessa parempi mahdollisuus nojata tietoon, kertoa mikä hänelle on tärkeää ja millaisia riskejä hän on valmis ottamaan.
Nyt muiden lakien tulkinta vetää eri suuntiin, toki mahdollistaen muita hyviä asioita, kuten ihmisten itsemääräämisoikeutta ja elinkeinonvapautta. Kun potilaan itsensä ”otattamat” tutkimukset johtavat löydöksiin, lääkäriltä odotetaankin lähinnä diagnoosia ja hoidosta päättämistä, ei sen arvioimista kannattaako diagnoosia lähteä etsimään. Toteutuuko potilaan oikeus kuitenkaan lopulta, jos hänet altistetaan lääketieteellisesti turhalle tai jopa haitalliselle tapahtumien polulle?
Voiko lääkäri joutua diagnoosivallan alle?
Voidaan siis todeta, että valtaa käyttävät monet tahot, kun käsittelemme diagnosointia. Päivänselvää on, että lääkärit käyttävät valtaa, ja diagnoosien asettaminen on heidän ydintehtäviään.
Kuitenkin valtaa käyttävät myös yhteiskuntajärjestelmämme eri osapuolet niin kouluissa, terveydenhuollossa kuin sosiaalitoimen tai eläke- ja sairausvakuutusjärjestelmän sisällä. Myös potilaalla ja vaikkapa lapsen vanhemmilla on usein osansa vallan käytössä diagnoosien ”hakemisessa”. Vaikka lain ja järjen mukaan lapsen tulee saada tukea oppimiseen ja olemiseen koulussa tilanteessa kuin tilanteessa, kertovat niin vanhemmat kuin lääkärit toistuvasti tarinoita siitä, miten järjestelmä puskee kohti diagnosointia tietyn tasoisen tuen järjestämiseksi. Diagnoosi tietenkin tarvitaan, jos harkitaan lääketieteellistä hoitoa, kuten lääkitystä. Sitä ennen on kuitenkin tehtävissä monia asioita ympäristön muokkaamisella ja lääkkeettömällä hoidolla.
Vaikka lain ja järjen mukaan lapsen tulee saada tukea oppimiseen ja olemiseen koulussa tilanteessa kuin tilanteessa, kertovat niin vanhemmat kuin lääkärit toistuvasti tarinoita siitä, miten järjestelmä puskee kohti diagnosointia tietyn tasoisen tuen järjestämiseksi.
Sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmä edustaa vahvasti tätä diagnoosipohjaista suuntausta: onhan mm. oikeus saada tiettyä kuntoutusta usein lääkärinlausunnon ja diagnoosien takana, vaikka henkilön työkyvyttömyyden tai toimintakyvyn vajauksen muut näkevät seikkaperäisemmin. Toisaalta voidaan ajatella, että lääkäri usein viimeisenä portinvartijana on ajamassa myös ihmisen parasta tehtävänään varmistaa, ettei hoidettavia tauteja jää huomaamatta tai jo todetut vajaasti hoidetuiksi.
Ennen lääkäriä siis monet muut voivat käyttää valtaansa ja asettaa melkoisia odotuksia, niin sääntelyllä ja ohjeilla kuin inhimillisessä kanssakäymisessä. Lääkäri ihmisenä muiden tavoin ja ammattiinsa hakeutuneena mielellään auttaa ihmistä. Lääkärin erityistaitona on tautitilojen etsiminen, löytäminen ja niihin hoidon tarjoaminen. Ei siis pidä ihmetellä, jos niitä vastaanotolla asetetaan.
Toisaalta ei pidä moralisoida sitäkään, että ihmiset tulevat juuri diagnooseja lääkäriltä hakemaan, kun he kertovat vastaanotolle tulonsa syyn. Jos kuitenkin raaputetaan asetelmaa pintaa syvemmältä, ei lääkäri ehdoin tahdoin halua asettaa diagnoosia (joskin jokainen käyntimerkintä sellaisen vaatii muiden kirjausten kaveriksi) eikä potilas sellaista kuulla. Potilas sen sijaan hakee usein huojennusta huoleen, selkeytystä omaan hoitoonsa tai varmuutta tulevaisuudesta. Jos lääkäri on hereillä rivien välissäkin, hän voi nämä kuulla ja osata itse selkeästi esittää myös ”ei-diagnosoinnin” olevan osa hyvää hoitoa.
Pelkkä diagnoosin puute on kuitenkin toisinaan laiha lohtu, kun ihminen hakee apua hätäänsä. Moneen tilanteeseen apua saadaan muilta ammattilaisilta: hoitajilta, psykologeilta, toiminta- ja fysioterapeuteilta ja sosiaalialan osaajilta muutamia mainitakseni. Resurssien rajat tosin tulevat usein vastaan. Joskus on kuitenkin kyse elämän osa-alueista, jotka eivät vain kuulu sosiaali- ja terveydenhuollon piiriin. Elämäntapahtumiin liittyy mm. tunne-elämän solmuja, jotka toki havaitaan myös vastaanotoilla ja niitä käsitellään.
Tärkeää on, että tunne-elämää sen epämiellyttävämmissäkään ilmenemismuodoissa ei patologisoida tai kehystetä hoidettavaksi poikkeamaksi.
Tärkeää on, että tunne-elämää sen epämiellyttävämmissäkään ilmenemismuodoissa ei patologisoida tai kehystetä hoidettavaksi poikkeamaksi. Ennemmin tulisi edistää tunteiden kanssa olemisen ja eteenpäin pääsemisen keinoja arjessa. Tähän luodaan pohja aivan muualla kuin terveydenhuollossa. Suuri rooli on mm. kasvatusalan ammattilaisilla ja tietenkin jokaisella lasten kanssa toimivalla aikuisella.
Olisi tärkeää, että ihmisillä olisi riittävät taidot tunnistaa tunteiden taustoja ja merkityksiä. Usein tunteiden voi todeta olevan ja antaa aikanaan mennä. Tunteet kertovat usein kyllä jotain ihanaa tai ikävää tapahtuneen. Niiden taustalla olevia tarpeita puntaroimalla voi monesti havaita, että toteaminen riittää – toimenpiteitä ei tarvita. Toisinaan tietenkin tarvitaan isojakin siirtoja, joiden tarpeeseen tunteet voivat meidät herättää. Medikalisaation näkökulmasta näen tunteiden lääketieteellistämisen kuitenkin kokonaisuudessaan vähintään yhtä haitalliseksi kuin varmuuden vuoksi esim. syövän tai selän välilevypullistumien löytämiseksi tehdyt magneettikuvaukset ilman lääkärin lähetettä.
Medikalisaation kalteva pinta on liukas myös lääkärikunnalle
Terveydenhuollon kentällä kysyntä on käytännössä loputon. Varsinkin tieteen ja teknologioiden kehittyessä uusia mahdollisuuksia terveyden optimoimiseksi avautuu jatkuvasti. Voi olla hyvin houkuttelevaa lähteä tarjoamaan uusia, tai mikä ettei vanhojakin, hoitovaihtoehtoja ihmisille, jotka vastausta ja helpotusta vaivoihinsa kaipaavat.
Rajat asianmukaisen ja vaikuttavan hoidon, vähähyötyisen toiminnan, näytöltään puutteellisen kokeellisen vaihtoehdon ja epäeettisen hoitojen ja tutkimusten markkinoimisen välillä eivät aina ole punakynällä korostettuja.
Rajat asianmukaisen ja vaikuttavan hoidon, vähähyötyisen toiminnan, näytöltään puutteellisen kokeellisen vaihtoehdon ja epäeettisen hoitojen ja tutkimusten markkinoimisen välillä eivät aina ole punakynällä korostettuja. Vaatiikin niin lääkäriprofession kuin yhteiskunnan laajemminkin pysähtymistä havaita, milloin ollaan siirtymässä jonkin merkittävän rajan yli. On kaikkien kannalta viisainta käyttää lääkäreidenkin työaika mahdollisimman tarkasti laajasti hyväksyttyyn ja vaikuttavaan lääketieteen harjoittamiseen.
Lääkärillä on autonomia päättää potilaan hoidosta potilaan eduksi. Tämä on tärkeä osa lääkäriprofession identiteettiä ja lääkärin eettisiä ohjeita. Autonomia tuo mukanaan myös valtavan vastuun. Se ei siis suinkaan tarkoita oikeutta tehdä mitä vain ja miten vain. Eettinen ohjeistus ohjaa lääkäriä nojaamaan näyttöön perustuvaan hoitoon. Joskus mennään toki metsään. Tiede onneksi korjaa itseään ja lääkärikunta, Suomessa ortopedit etunenässä (8), onkin muuttanut viime vuosinakin merkittävällä tavalla hoito-ohjeita aiemmasta. Vuosikymmeniä sitten vaikkapa mielenterveyden häiriöitä on hoidettu nyt eettisesti ja tieteellisesti tarkasteltuna kulmakarvoja nostattavalla tavalla.
Ikävä kyllä historia tuntee hyvin pelottavia esimerkkejä syrjinnästä ja jopa ihmisten vahingoittamisesta lääketieteen keinoin myös muuten kuin lääkärilähtöisesti, kun lääkäriprofession valtaa potilaiden hoidossa on käytetty välineenä jollekin muulle politiikalle. Esimerkkejä ei tarvitse hakea kaukaa. Riittää, kun palauttaa mieleen 1930-1940-luvun Saksan ja muut meilläkin vaikuttaneet rotuopilliset ideat. USAssa terveydenhuoltohenkilöstö kuvaa kokevansa uhkaa niin itsensä kuin potilaidensa puolesta (9).
Tänäkin päivänä terveydenhuoltoa halutaan siis ohjata suuntaan, joka haastaa profession omaa moraalista koodia. Lääkärikunnan tehtävänä on auttaa potilasta kuin potilasta hänen asemaansa tai taustaansa katsomatta ja taaten vaitiolonsa potilaan asioista. Suomessakin säädetään tällä hetkellä tiukempia rajoituksia terveyspalvelujen tarjoamisesta paperittomille henkilöille ja entistä laajempia oikeuksia mm. poliisille saada tietoa potilaista (10 & 11). Niin ammattilaisten kuin kansalaisten toivon olevan hereillä ja pohtivan arvopohjaamme nykyhetkeämme laveammin ja pitävän kiinni perustavanlaatuisista oikeuksistaan.
Yhteenvetona totean, että en pahastuisi, jos tulevaisuudessa nojaisimmekin diagnooseihin nykyistä vähemmän muussa kuin lääketieteessä. Onko meillä todella tarvetta lokeroida itseämme ja muita näin hanakasti? Lääketieteen kehitys ja etenkin täsmälääketieteen suuntaus kuitenkin tuntuvat ajavan meitä ennemminkin vahvistamaan tätä ajattelutapaa ainakin terveydenhuollon kentällä.
Voisimme mielestäni toimia viisaasti ja rajata luokittelun tapahtuvaksi yhä enemmän nimenomaan potilaan tai potilasjoukon hoidon sisälle ja lähestyä muuta yhteiskuntaan liittyvää rajankäyntiä esimerkiksi yksilön tarpeiden riittävän tasoisen tyydyttämisen kautta, kuten Tuuli Hirvilammi ja Alisa Vänttinen kirjoituksessaan ehdottivat (12). Vaikka terveydenhuolto ei ole muusta yhteiskunnasta irrallinen saareke, tulisi medisiinan pysyä omassa karsinassaan eikä laajentua yhteiskunnan muille osa-alueille.
- Louhiala P. Mitä diagnoosit ovat ja mitä väliä sillä on? Duodecim 2019;135:1355–9. https://www.duodecimlehti.fi/duo15046/mit%C3%A4%20diagnoosit%20ovat
- Laki terveydenhuollon ammattihenkilöistä | 559/1994 | Lainsäädäntö | Finlex. https://www.finlex.fi/fi/lainsaadanto/1994/559?language=fin#chp_4__sec_22
- YLE / Kolari V., Viitala S., Pietarinen E. Varman vakuutuslääkäri sanoo suorat sanat tunteissa vellomisesta työelämässä: ”On minä, mun tunteet ja mun oikeudet” 7.9.2025. https://yle.fi/a/74-20179172
- YLE / Kolari V. Lääkäri Anni Saukkola sanoo suoraan: Vastaanotolla käy tunteissa vellovia potilaita, jotka eivät sinne kuulu. 17.9.2025. https://yle.fi/a/74-20181800
- Tikkinen KAO, Leinonen JS, Guyatt GH, Ebrahim S, Järvinen TLN. What is a disease? Perspectives of the public, health professionals and legislators. BMJ Open. 2012;2(6):e001632. https://doi.org/10.1136/bmjopen-2012-001632
- Tikkinen KA, Blomberg HK. Sairauden määritelmä ja ylidiagnostiikka: missä menee sairauden raja? Suom Lääkärilehti. 2021;76(22):2558–64. https://www.laakarilehti.fi/tieteessa/katsausartikkeli/sairauden-maaritelma-ja-ylidiagnostiikka-missa-menee-sairauden-raja/?public=f494737d6e6bd490ec0010e075db837a
- Tikkinen KAO, Rutanen J, Frances A, Perry BL, Dennis BB, Agarwal A, ym. Public, health professional and legislator perspectives on the concept of psychiatric disease: a population-based survey. BMJ Open. 2019;9(6):e024265. https://doi.org/10.1136/bmjopen-2018-024265
- Suomalaistutkimus kyseenalaistaa yleisimmän polvikirurgisen operaation hyödyn. 26.12.2013. https://www.sttinfo.fi/tiedote/10416529/suomalaistutkimus-kyseenalaistaa-yleisimman-polvikirurgisen-operaation-hyodyn
- Teppo, A. Minnesotalaiset lääkärit arvostelevat ICE:n aiheuttamaa pelkoa ja sekasortoa. Suom Lääkäril 2026 ;81:e47062, laakarilehti.fi/e47062
- Kosonen, S. ”Uusi laki asettaa ammattilaiset hankalaan asemaan”. Suom Lääkäril 2025;80:e46648, laakarilehti.fi/e46648
- Kosonen, S. ”Luottamusta ei saa murentaa”.
Suom Lääkäril 2026;81:e47187, laakarilehti.fi/e47187 - Hirvilammi, T. & Vänttinen, A. Tarpeet uuden yhteiskuntasopimuksen lähtökohdaksi. Alusta! 14.5.2024. https://blogs.tuni.fi/alustalehti/2024/05/14/tarpeet-uuden-yhteiskuntasopimuksen-lahtokohdaksi/
