Valtakunnankansleri Axel Oxenstiernan lähes neljäsataa vuotta sitten pojalleen (latinaksi) lausumat sanat nousevat vääjäämättä mieleen nykyistä maailmanmenoa tarkasteltaessa. Tällä hetkellä lähes kaikki trendit ovat viemässä väärään suuntaan, ja aihetta toivon pilkahduksiin on kovin niukasti.
Koko maailmaa koskevat ongelmat ilmastonmuutoksesta ja luontokadosta ydinaseiden muodostamaan uhkaan toki tiedetään, mutta jäävät sotien ja selkkausten vuoksi päättäjien agendalla toissijaisiksi huoliksi. Suurvaltojen suhteet ovat jäiset ja ilmeisellä törmäyskurssilla – jos kohta Biden ja Xi ovatkin nyt ilmaisseet tahtovansa pitää kiistansa rakentavan kilpailun raameissa -, Euroopassa ja Lähi-Idässä käydään julmaa sotaa, asevarusteluun käytetään maailmassa taloudellisia ja inhimillisiä voimavaroja enemmän kuin koskaan, vaikka samaan aikaan noita voimavaroja tarvittaisiin köyhyyden, aliravitsemuksen ja sairauksien poistamiseen maailmasta – mihin ne kyllä riittäisivätkin, mikäli prioriteetit pantaisiin maailmassa oikein kohdalleen.
Oxenstierna muuten itse asiassa lausui nuo sanat rohkaisuksi pojalleen tämän lähtiessä neuvottelemaan rauhasta kolmikymmenvuotisen sodan lopettamiseksi. Nyt ei rauhasta neuvotella, vaan kuvitellaan sotien loppuvan sotimalla. Ja uusiin varustautumalla. Eivät lopu niin. Sodat loppuvat neuvottelemalla ja sopimalla. Pitäisi ottaa oppia kaikista aiemmista rauhanprosesseista tai edes siitä kokemuksesta, miten vuosikymmenien kylmä sota saatiin päättymään. Siinä tarvittiin vuosikymmeniä kestäneitä sitkeitä neuvotteluja ja sopimuksia asevalvonnasta ja aseidenriisunnasta, vuosikymmenien dialogia idän ja lännen tiedemiesten välillä, kansalaisyhteiskuntien vuoropuhelua yli blokkirajojen ja – kuten Suomen vetämissä ETYK-neuvotteluissa – vuosikausien hellittämätöntä työtä sovittujen turvallisuusperiaatteiden, yhteistyövaraisen turvallisuuden ja ihmisoikeuksien puolustamisen eteen. Ja sitten kylmän sodan lopettamiseen tarvittiin kyllin viisaita valtiomiehiä kuten vaikkapa Urho Kekkonen ja Willy Brandt ja Olof Palme ja kylmän sodan viime vaiheessa Mihail Gorbatshov, joilla kaikilla oli viisas visio yhteisestä turvallisuudesta ja sen vaatimasta politiikasta: käsitys, että politiikka on tahdon asia. Myös rauha.
Martti Ahtisaaren Nobel-puheessaan ilmaisema ja hänen omiinkin kokemuksiinsa nojaava vakaumus, että kaikki konfliktit ovat ratkaistavissa, on sekä historian valossa että vaikkapa rauhantutkimuksen teorioiden perusteella, on hyvinkin perusteltu. Ahtisaari korosti tuolloin oikein alleviivaten, että ristiriitojen ratkaisuun pitää saada mukaan kaikki relevantit osapuolet – myös kiistan osapuolia tukevat ulkopuoliset – ja sovintoratkaisussa pitää etsiä ratkaisut kaikkiin kiistan aiheisiin, pitää ikään kuin saada kaikki palaset palapelissä kohdalleen. Etujen ja arvojen yhteensovittaminen ei tietysti aina ole helppoa syvään juurtuneissa, rakenteellisissa tai kulttuurisissa konflikteissa, mutta historia on osoittanut sen olevan mahdollista.
Kun tunnustetaan rauhan olevan tahdon asia, niin silloin kaikki verukkeet olla sitä etsimättä – niin globaalisti kuin yksittäisissä sodissa – ovat tekosyitä, joita meidän ei tule hyväksyä. Kyseessä on kuitenkin ihmiskunnan tulevaisuus ja se maailma, jonka jätämme lapsillemme ja lastenlapsillemme, tuleville sukupolville.
Terveen maailmanpolitiikan reseptit kirjattiin parikymmentä vuotta sitten YK:ssa yhteisesti hyväksyttyihin vuosituhatjulistuksiin, joissa tunnustettiin niin kaikkien ihmiskunnan suurten ongelmien keskinäissuhde kuin maailman maiden ja kansojen vääjäämätön ja hyödyllinen keskinäisriippuvuus. Sama minkä Sakari Topelius 150 vuotta sitten kiteytti Maamme-kirjan opetukseen: ”Se on viisas Jumalan järjestys, että maat ja kansat toisiaan tarvitsevat”.