Journalistinen ja tieteellinen ajattelu ovat sisaruksia

Markus Määttänen työskentelee Aamulehden Tampereen yliopiston kirjeenvaihtajana. Uusi nimitys on otettu lukijoiden parissa hyvin vastaan. "Tämä ymmärrys tieteen tekemisen ja siitä kertomisen tärkeydestä ja yliopistoyhteisön hyvästä energiasta on useimmilla ihmisillä jo aiemminkin ollut, mutta ilmastonmuutos ja koronapandemia on nähdäkseni nostanut tieteen tekemisen välttämättömyyden entistä paremmin esiin entistä suuremmassa yleisössä", Määttänen kirjoittaa TAJU-blogissa.

Aloitin toukokuussa Aamulehden Tampereen yliopiston kirjeenvaihtajana. Olin lämmitellyt tehtäväkuvan julkistamista jo viime joulukuusta lähtien maanantaisin ilmestyvällä Tieteentekijät-kansijuttu- ja -podcast-sarjalla, josta ehti ilmestyä toukokuun loppuun mennessä 18 osaa.

Aamulehden saama palaute yliopistokirjeenvaihtajan nimittämisestä sai poikkeuksellisen positiivisen vastaanoton Tampereen yliopistoyhteisöltä ja Aamulehden lukijoilta, se huomattiin myös valtakunnallisesti. Myös Helsingin Sanomat aloitti Aamulehden innoittamana vastaavan toimen omalla toimittajallaan Helsingin yliopistossa.

Aamulehti on tehnyt juttuja tieteestä ja tieteentekijöistä aktiivisesti ja säännöllisesti jo ennen yliopistokirjeenvaihtajan nimitystä. Aamulehden tiedetoimittaja Vesa Vanhalakka on ollut jo yli parikymmentä vuotta mestari tiedejournalismissa, eli uusimpien tutkimustulosten ja innovaatioiden avaamisessa ymmärrettävästi kaikille lukijoille.

Yliopistoyhteisöön keskittyvä toimittajan työnkuva on otettu ehkä siksi niin hyvin vastaan, koska yhä suurempi yleisö ymmärtää, että ilmastonmuutoksen jonkinlainen hallintaan saanti tai pandemiasta selviäminen yksinkertaisesti edellyttää tiedettä, tutkimusta ja niistä syntyviä keksintöjä. Noita keksintöjä tehdään yliopistoyhteisöissä, joihin esimerkiksi Tampereella kuuluu opiskelijat mukaan lukien kymmeniä tuhansia ihmisiä. Yliopistoyhteisö on myös vahva kehitysvoima Tampereen kaupungin ja Pirkanmaan alueen kehityksessä.

Tämä ymmärrys tieteen tekemisen ja siitä kertomisen tärkeydestä ja yliopistoyhteisön hyvästä energiasta on useimmilla ihmisillä jo aiemminkin ollut, mutta ilmastonmuutos ja koronapandemia on nähdäkseni nostanut tieteen tekemisen välttämättömyyden entistä paremmin esiin entistä suuremmassa yleisössä.

Tälle tiedemyönteisyydelle on myös vastavoima. Se on yhä vahvemmin tullut esiin erinäisinä salaliittouskontoina. Voi olla, että esimerkiksi rokotevastaisuus tai vaikkapa Q-salaliittouskonto on jälleen vastavoimana edelleen voimistanut ymmärrystä tieteen teon ja tieteestä kertomisen tärkeydestä.

Journalismi ja tiede perustuvat molemmat todennettuihin faktoihin. Molemmissa tuodaan esiin uutta tietoa, näkökulmaa ja vaikutusta. Tutkivan journalismin hankkeet saattavat kestää pisimmillään vuosia, kuten tieteellisessä tutkimuksessa. Tieteellistä ajattelua lähellä on sekin, että journalismissa on pakko ajatella nopeasti ja terävästi, ymmärtää isoja kokonaisuuksia, poimia niistä lukijalle olennainen ja muodostaa niistä äkkiä helppotajuinen synteesi, eli juttu.

Suurin ero journalistisen jutun ja tieteellisen tutkimuksen julkaisussa on julkaisukelpoisuuden määrittely. Tutkimuksen vertaisarviointi ja kelpuuttaminen tieteelliseen julkaisuun on pidempi, hitaampi, monivaiheisempi ja yksityiskohtaisempi prosessi kuin journalismissa, joka hitaimmillaankin on nopea laji.

Tieteellinen ilmaisu eroaa journalistisesta ilmaisusta hyvinkin paljon. Hyvää tieteellistä julkaisua ei ole välttämätöntä kenenkään muun ymmärtää kuin muiden saman tieteenalan yhtä oppineiden. Aamulehden kaltaisen median tekstiä taas on aivan pakko kaikkien lukijoiden ymmärtää. Eivät toimittajat tässä aina onnistu, mutta sitä kohti joka päivä pyrimme.

Tämän blogin teksteissä puhutaan aika paljon viestinnästä, vuorovaikutuksesta, esiintymisestä ja kaikkien näiden tärkeydestä.

Aina kun minulle puhutaan viestinnästä, nousee mieleeni kaksi muinaista professoria. Heistä ensimmäinen, viestinnän professori Osmo A. Wiio laati 1970-luvulla Wiion lait. Niistä ensimmäinen kuului: viestintä epäonnistuu aina, paitsi sattumalta. Tiedotusopin professori Kaarle Nordenstreng kuvasi saman asian 30 vuotta sitten piirtämällä peruskurssilla taululle tikku-ukot A ja B sekä heidän väliinsä aaltoviivan. ”A on viestin lähettäjä ja B vastaanottaja. Tässä heidän välissään on kohinaa.” Wiion ja Nordenstrengin viestinnän kiteytykset naurattavat vieläkin, oli kyse sitten parisuhteessa kommunikoimisesta tai työstä. Ne ovat välillä hirtehisen tosia.

Pois silti huoli viestinnän epäonnistumisesta. Ottakaa yhteyttä ja kertokaa, mitä olette tutkimassa ja miten innostavaa se on. Huutakaa vaikka Heureka! Tämä pätee myös muihin toimittajiin kuin minuun.

Ennen yliopistokirjeenvaihtajaksi nimitystäni työskentelin 25 vuotta kulttuuritoimittajana. Aina kun haastattelin taiteilijaa, elokuvantekijää, kirjailijaa, muusikkoa, joka oli innoissaan työstään ja ilmaisustaan, se into tarttui myös minuun toimittajana. Parhaissa tapauksissa sama into näkyi ja kuului vielä lopputuotteestakin, jutusta. Tätä maalia kohti pyrin edelleen sekä ajattelussani että kirjoittamisessa. Tahdon hurmaantua. Mikä parasta, Tampereen yliopistossa tähän maaliin pääseminen ei ole lainkaan vaikeaa.

Into ja hurmaantuminen eivät tieteellistä ajattelua syö, päinvastoin, ne vahvistavat sitä. Tämän todistaa jo se, että kaikki haastattelemani Tampereen yliopiston tieteentekijät ovat poikkeuksetta olleet niin innoissaan tutkimusprojekteistaan ja -tuloksistaan, että se into on aina tarttunut minuunkin ja enimmäkseen myös juttuihini. Minuun saa todella helposti yhteyden. Sähköpostini on markus.maattanen@aamulehti.fi, jokaisessa Aamulehden jutussani on Juttuvinkki kirjeenvaihtajalle -boksi, minut löytää helposti myös Facebookista ja Twitteristä (@MarkusMaattanen). Tampereen yliopiston keskuskampuksella työskentelen vähintään muutaman päivän viikossa huoneessa C257, ottakaa yhteyttä, tulkaa käymään ja ilmaiskaa innostuksenne!

 

Kommentit

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *