Uutiset ja sosiaalinen media on täyttynyt pahan olon purkamisena muihin, opiskelijoiden ahdistuksen ja uupumisen viesteistä. Sama asia on näkynyt tutkimuksissa, jonkin verran opintojen keskeyttämisinä, tiimien riitelynä ja syyllistämisinä, opiskelijaterveydenhuollon ruuhkautumisena. Samanaikaisesti Euroopan itälaidalla käytävä sota on lisännyt pelkoa sodan laajenemisesta tai jopa ydinsodan mahdollisuudesta.
Sunrise Avenuen songwriter Samu Haber laulaa ”Pelon edessä ei saa luovuttaa”. Se on hyvä muistutus. Me päätämme, minkä identiteetin valitsemme, mutta pelon edessä ei saa luovuttaa. Pelon edessä tarvitsemme toisiamme, korkeakouluyhteisöä.
Olen viime aikoina pohtinut ammattikorkeakoulun identiteettiä. Yksi ammattikorkeakoulun synnyttäjistä oli ministeri Christoffer Taxell. Ammattikorkeakoulut syntyivät työelämän tarpeeseen ja koulutustason nostoon. Tämän päivän korkeakouluidentiteettimme rakentuu systeemisestä konstellaatiosta. Siihen kuuluvat edelleen kolme keskeistä tekijää: työelämä, yhdessä tekeminen eli pedagogiikka ja opiskelijat. Yhdessä korkeakouluyhteisön kanssa tartumme ratkaisemaan monimutkaisia ongelmia, synnyttämme innovaatioita sekä haastamme itsemme ja yhteiskunnan parempaan huomiseen.
Tänäkin päivänä me Tampereen ammattikorkeakoulussa tartumme hulluihin ja mahdottomilta tuntuviin haasteisiin, yhdessä opiskelijoiden kanssa. Mainitsen vain yhden. Saimme kesällä hankkeen, jossa pyritään ratkaisemaan maailman suurinta jäteongelmaa. Sen synnyttää entistä kertakäyttöisempi muoti. Tutkimme mahdollisuutta purkaa vaatteen raaka-aineet osiin, jotta vaatekuituja voitaisiin hyödyntää uudelleen. Pelastamme maailmaa tuleville sukupolville.
Elämään kuuluvat erehtyminen ja keskeneräisyys. Erityisen tärkeää oman polun hakeminen on nuoruudessa. Nuoruuden keskeinen kehitystehtävä on identiteetin etsiminen – siis eksyminen ja kokeilu. Se vie aikaa. On siis oltava mahdollisuus muuttaa mieltään, valita uudelleen. On myös lupa olla tietämättä, mitä elämältään haluaa.
Hyvä lukija, sotia on ollut aina. Ydinsodan pelkoa on eletty jo toisen maailmansodan aikaisesta Hiroshiman pommituksesta alkaen. Yksinäisyyttä ja eristäytyneisyyttä on suomalaisen mielenmaisemassa, harvaan asutussa maassa, riittänyt jokaisella pellonpientareella.
Toiset pärjäävät aina paremmin kuin toiset. Mutta meidän yhteinen tehtävämme on kantaa niitä, jotka eivät jaksa. Kaikki sukupolvet ovat uskoneet, että tulevaisuudella on tarjota jotain hyvää. Masentuneista nuorista suurin osa toipuu kokonaan. Erilaisten haasteiden keskellä meillä on kyky selviytyä ja toipua ihmeellisen hyvin. Avainsana on yhdessä!
Haastakaamme toisiamme, vaatikaamme itseltämme huippujuttuja, iloitkaamme yhdessä, oivaltakaamme ratkaisuja ongelmiin, mutta ennen kaikkea tukekaamme ja kannustakaamme toisiamme!
Kirjoittaja: Tapio Kujala, rehtori
Kommentit