Parittaja Helena
38-vuotias Helena istui tammikuussa 1886 Hämeenlinnan naisvankilassa. Hän oli saanut kolmen vuoden tuomion parituksesta.
Helena oli syntynyt Lapväärtissä, muuttanut Helsinkiin piiaksi ja saanut siellä aviottoman tyttären. 1870-luvun lopussa hän meni naimisiin tapettitehtaan työmiehen kanssa. Avioliitto osoittautui levottomaksi. Pian vihillä käymisen jälkeen Helena syyllistyi näpistykseen, ja keväällä 1881 hän löi miestään halolla niin, että tämä jouduttiin viemään sairaalaan sidottavaksi.
Alkuvuodesta 1883 Helena anoi raastuvanoikeudessa ”pesäneroa” miehestään ja näyttääkin tämän jälkeen asuneen omassa taloudessaan, yhdessä tyttärensä kanssa. Helenan koti sijaitsi Miekkakalan korttelissa, osoitteessa Ludviginkatu 2, ja siellä hän myös jäi kiinni ”säädyttömyydestä ja haureuden pitämisestä asunnossaan”.
Helenan toimeentuloa ajatellen asunto oli hyvällä paikalla, olihan lähietäisyydellä sotilaskasarmi, jossa todennäköisesti riitti asiakkaita. Mitään loisteliasta bordellia Helena tuskin kuitenkaan piti: tuohon aikaan Ludviginkadun rakennukset olivat vaatimattomia puutaloja, jotka oli sullottu ahtaasti kallioisille tonteille.
Amanda, moninkertainen varas
Kahdeksan vuotta myöhemmin, keväällä 1904, Hämeenlinnan naisvankilassa kärsi tuomiotaan 37-vuotias Amanda. Hän oli syyllistynyt törkeään varkauteen.
Tuomio ei ollut Amandan ensimmäinen: hän oli jäänyt ensimmäisen kerran kiinni varastamisesta 16-vuotiaana, pian ripille pääsynsä jälkeen. Tuolloin Amanda oli vielä kirjoilla syntymäpitäjässään, Teerijärvellä, mutta muutti myöhemmin Vaasaan.
Vaasassa Amandan elämään kuuluivat rikokset ja niistä saadut sakko- ja vankeusrangaistukset. Hän löi hajalle ikkunoita, heitteli ihmisiä kivillä ja esiintyi juopuneena. Hän varasti Klemetsön vaivaistalosta vaatteita, Itäiseltä Pitkältäkadulta ajurin hevosloimen sekä Häggströmin olutliikkeestä työläismiehelle kuuluneen korin, jossa oli ruokaa ja tupakkaa.
Hämeenlinnan naisvankila tuli Amandalle tutuksi, sillä hän istui siellä ainakin vuosina 1894–1897, 1900–1901 ja 1903–1905. Amanda kuoli Vaasassa marraskuussa 1905, pari kuukautta sen jälkeen, kun oli palannut viimeiseksi jääneeltä vankilatuomioltaan.
Kirjeet Emma Mäkiselle
Sekä Helena että Amanda olivat olleet tekemisissä helsinkiläisen Emma Mäkisen ja hänen turvakotinsa kanssa. Helenan alaikäinen tytär otettiin Mäkisen lastenkotiin viimeistään siinä vaiheessa, kun Helena joutui vankilaan. Amanda puolestaan vietti jonkin aikaa turvakodissa mutta ei sopeutunut sinne.
Telkien takana Emma Mäkinen muistui kummankin vangin mieleen. Helena kirjoitti Mäkiselle tammikuussa 1886 kyselläkseen tyttärensä vointia, Amanda tarttui kynään toukokuussa 1904 ilmoittaakseen turvakodin johtajattarelle, että oli päätynyt vankilaan.
Naisten kirjeet sisältävät myös kuvauksia heidän hengellisestä elämästään. Helena kirjoitti, että Jumala oli avannut hänen silmänsä näkemään syntivelan, joka oli ”tuhannen leiviskä painava” ja suuri kuin ”tähäret taivaalla ja santa meren rannalla”. Helenan kirjeessä kuuluu kaikuja niin Ilmestyskirjasta kuin ensimmäisestä Mooseksen kirjastakin.
Amanda kertoi, että ”Jumalan valon ensimmäiset säteet sarastivat ensimmäisenä adventtisunnuntaina” ja että tuon ”ihanan päivän” jälkeen hän oli etsinyt ahkerasti lisää valoa lukemalla Emma Mäkiseltä saamaansa Raamattua. Kuin vakuudeksi Amanda siteerasi viestissään Uuden testamentin Heprealaiskirjettä:
Jota [Herra] rakastaa sitä hän kurittaa ja Herra näki että minua täytyy kurittaa rautavitsalla vielä yhden kerran että taipuisin Jumalan kaikkivaltiaan käden alle, sillä parasta on [että] hän antaa kärsivällisyyttä kärsiä ansaitun rangaistuksen ja toivon iankaikkisesta elämästä.
Kääntymistarinoita vankilasta
Amandan ja Helenan kirjeitä voidaan lukea kääntymistarinoina. On todennäköistä, että naiset olivat omaksuneet tämän narratiivin juuri Emma Mäkiseltä – olihan ajatus kääntymisestä synnin tieltä uuteen elämään Kristuksessa keskeinen paitsi turvakodin toiminnassa myös vapaakirkollisissa piireissä yleisemmin. Erityisen vaikuttavina pidettiin juuri huonomaineisten kääntymistarinoita, sillä niissä harppaus pimeydestä valoon oli niin suuri (Jansdotter 2004).
Kääntymistarinoiden ytimen muodosti ajatus siitä, että ihminen kykeni parannukseen vain Jumalan avulla. Avainasemassa oli kääntymisen kokemus, hetki, jona ihminen havahtui omaan syntisyytensä ja avasi sydämensä Jumalalle. Juuri tätä hetkeä Amanda ja Helena kuvasivat kirjeissään. Mutta miksi naiset halusivat kertoa tämän kaiken Emma Mäkiselle?
Hoivaava valta
Historiantutkija Pirjo Markkola on luonnehtinut Emma Mäkisen kaltaisten hyväntekijöiden ja heidän auttamiensa naisten välistä asetelmaa hoivaavaksi vallaksi.
Hyväntekijät antoivat naisille materiaalista apua mutta olettivat näiden vastineeksi taipuvan määräysvaltaansa. Arjen tasolla tämä tarkoitti turvakodin sääntöihin mukautumista, laajemmin sitä, että autettavat omaksuivat auttajiensa käsityksen oikeanlaisesta elämästä. Juuri ajatus auttajan tarjoaman elämäntavan paremmuudesta sisälsi valta-asetelman (Markkola 2002).
Toisaalta auttajan ja autettavan suhteeseen liittyi myös tietynlainen läheisyys, joka toimi vallan vastapainona. Naiset saattoivat haastaa valta-asetelman paitsi uhmaamalla laitoksen sääntöjä myös kieltäytymällä heille tarjotusta pelastuksesta Kristuksessa. Suhteen läheisyyden vuoksi tämä sekä huolestutti että loukkasi auttajaa (Jansdotter 2004).
Antautuminen
Amanda oli ottanut vallan omiin käsiinsä, kääntänyt selkänsä Emma Mäkisen avulle ja palannut entisille poluilleen, jotka olivat lopulta johtaneet vankilaan. Itsenäiset ratkaisut olivat vieneet myös Helenan telkien taa.
Kirjeissään naiset myönsivät eläneensä väärin ja luovuttivat näin ollen anastamansa vallan takaisin johtajattarelle. Tämän lisäksi he myönsivät, että Emma Mäkinen oli ollut oikeassa myös pelastuksen suhteen. Se oli tarpeellinen. Välttämätön. Kääntymistarina teki naisten antautumisesta täydellisen.
On mahdollista, että Amanda ja Helena antautuivat lopulta hoivaavalle vallalle, koska tarvitsivat vankilassa nöyrän naisen identiteettiä, jonka rakentamisessa ja vahvistamisessa Emma Mäkisestä oli apua. Nöyrän naisen identiteetti helpotti todennäköisesti sopeutumista vankilan kurinalaiseen arkeen. Sopeutuvainen käytös taas saattoi parhaassa tapauksessa johtaa tuomion lyhenemiseen. Oli siis järkevää olla nöyrä, alkaen kirjeistä, jotka päätyivät aina myös vankilan johdon luettaviksi.
On myös mahdollista, että vangit olivat todella tulleet hengelliseen herätykseen ja hakivat kirjeissään vahvistusta kokemukselleen.
—
Lähteet ja kirjallisuus:
Kirjekatkelmat: Emma Mäkisen turvakodin arkisto, Kansallisarkisto. Muut Helenaa ja Amandaa koskevat tiedot ovat peräisin vankiluetteloista, kirkonkirja-aineistosta, henkikirja-aineistosta ja digitoiduista sanomalehdistä.
Annola, Johanna (2021) Naisvankien kirjeet 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Suomessa. Teoksessa Matias Kaihovirta & Tiina Lintunen (toim.), Työväki ja seksi. Aatteet, normit ja kokemukset. Väki Voimakas 34. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura.
Jansdotter, Anna (2004) Ansikte mot ansikte. Räddningsarbete bland prostituerade kvinnor i Sverige 1850–1920. Symposion, Tukholma.
Markkola, Pirjo (2002) Synti ja siveys. Naiset, uskonto ja sosiaalinen työ Suomessa 1860–1920. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Kommentit