Pelätty vaivaistalo

Edvin opiskeli 1910-luvulla Helsingin teollisuuskoulussa valmistuakseen rakennusmestariksi. Opintojensa loppusuoralla hän sairastui polioon ja halvaantui. Kun kotipitäjässä odotellut morsian päätti purkaa kihlauksen, nuoren miehen elämä romahti. Eräänä iltana Edvin kuljetutti itsensä saunaan ja ampui siellä itsensä. Sukulaiset kertoivat, että ennen epätoivoista tekoaan nuori mies oli todennut yksikantaan: ”Vaivaistaloon minä en lähde.” Edvin tiesi mistä puhui, sillä hän oli asunut lapsuutensa pitäjän vaivaistalolla, jonka johtajina hänen vanhempansa niihin aikoihin työskentelivät.

Mikä vaivaistalo oli?

Vaivaistalo, toiselta nimeltään köyhäintalo, oli 1800-luvun köyhäinhoidon monumentti niin Englannissa, Tanskassa, Ruotsissa kuin Suomessakin. Suomessa varhaisimmat köyhäintalot perustettiin 1860- ja 1870-luvuilla Turkuun, Mikkelin maalaiskuntaan, Helsinkiin ja Kuopioon, mutta varsinaisesti laitosverkosto sai alkunsa 1880-luvulla. Sen syntyyn vaikutti vuonna 1879 annettu uusi vaivaishoitoasetus, jonka tarkoituksena oli hillitä kuntien köyhäinhoitomenojen kasvua.

Vaivaishoitoasetuksen mukaan kunnat olivat velvollisia avustamaan vain työkyvyttömiä köyhiä eli käytännössä lapsia, vanhuksia, vammaisia ja sairaita, joilla ei ollut elättäjää. Muille anojille vastikkeetonta köyhäinapua ei annettu, sillä jokaisen työkykyisen aikuisen oli kyettävä ansaitsemaan itse elantonsa. Heitä varten kuntien oli perustettava työlaitoksia, joissa ylläpidon sai työntekoa vastaan.

Tässä vaiheessa valtiovalta nosti esiin köyhäintalot kompaktina ratkaisuna, jonka avulla kunnat pystyisivät täyttämään vaivaishoitoasetuksessa mainitut velvoitteet. Ajatuksena oli myös, että ruotu- ja elätehoidon kaltaiset vanhat köyhäinavun muodot jäisivät vähitellen historiaan. Varsinkin elätehoitoon liittyneet tilaisuudet, joissa köyhät annettiin hoidettaviksi pienintä rahallista korvausta pyytäville, olivat alkaneet herättää pahennusta, sillä ”vaivaishuutokauppoja” pidettiin ihmisarvoa loukkaavina.

Köyhäintaloihin koottaisiin sekä työkyvyttömät että työkykyiset köyhät – ensin mainituille köyhäintalo olisi hoivalaitos, jälkimmäisille puolestaan työlaitos. Avunsaajien keskittäminen saman katon alle tulisi halvaksi etenkin, kun työkykyiset hoidokit suorittaisivat laitoksen toimintaan liittyvät taloudenhoito- ja maataloustyöt. Kun lisäksi ajatus laitokseen joutumisesta ja sen johtajan määräysvaltaan alistumisesta luultavasti karkottaisi kokonaan osan avunanojista, kuntien köyhäinhoitomenot pienenisivät ajan mittaan tätäkin kautta. Kunnat omaksuivat tällaisen myyntipuheen verrattain innokkaasti, ja vuoteen 1905 mennessä perustettiin yli 130 köyhäintaloa.

vanha talo
Nurmijärven vanha vaivaistalo edusti oman aikansa laitosrakentamista. 1910-luvun loppupuolella tai 1920-luvun alussa otetussa kuvassa poseeraa johtajapariskunta Ada ja Hugo Nyholm. Kuva: Nurmijärven museon kuvakokoelma.

Köyhäintalo toimi kunnan veronmaksajien varoilla, joiden käyttöä valvoi kunnallislautakunta tai erillinen vaivaishoitohallitus. Käytännössä laitokset sijaitsivat kunnallisen itsehallinnon reuna-alueella, sillä myös valtiovalta kontrolloi köyhäintalojen toimintaa. Tätä valvontatehtävää varten perustettiin senaatin alaisuuteen vaivaishoidontarkastajan virka vuonna 1888, ja myöhemmin koneistoa täydennettiin kolmella vaivaishoidonneuvojalla.

Valtion köyhäinhoitoviranomaiset pyrkivät myötävaikuttamaan siihen, että kunnat valitsisivat köyhäintalojensa johtoon päteviä henkilöitä. Tällaisia olivat viranomaisten käsityksen mukaan sivistyneet naiset, jolla ei ollut perhettä ja joiden oli mahdollista antautua tehtäväänsä koko ”äidillisellä tarmollaan”. Kutsumuksen lisäksi alalle aikovilta vaadittiin tietoja taloudenhoidosta, sairaanhoidosta, mielisairaanhoidosta, lastenhoidosta ja kirjanpidosta. Kunnat olivat innokkaita palkkaamaan etenkin pienempiin laitoksiin naisjohtajia, sillä nämä olivat halpaa työvoimaa. Suuremmissa kaupunkiköyhäintaloissa oli yleensä miesjohtaja eivätkä johtajapariskunnatkaan olleet harvinaisia.

Köyhäintalojen kausi kesti noin neljä vuosikymmentä, joiden aikana kävi selväksi, että laitoksista ei syntynyt säästöä. Ylläpitokustannukset olivat korkeat ja köyhäintaloihin oli usein palkattava ulkopuolista työvoimaa, sillä valtaosa hoidokeista oli vanhoja ja sairaita. Kun laitokset kuitenkin oli kerran perustettu, niistä ei yleensä kannattanut hankkiutua eroonkaan – vain toimintamuodot muuttuivat hiljalleen lainsäädännön uudistuessa.

Vuoden 1922 köyhäinhoitolaki merkitsi askelta takaisin kohti köyhien avohuoltoa. Köyhäintalot lakkautettiin kaikille hoidokeille tarkoitettuna yhteisinä laitoksina ja niistä tuli kunnalliskoteja, joiden asukkaiksi jäivät varattomat vanhukset ja osa mielisairaista. 1950-luvun lopulta lähtien kunnalliskoteihin otettiin myös itse maksavia hoidettavia, mikä väljensi laitoksen kytköstä vaivaistalojen kauteen. Vähitellen kunnalliskodeista ryhdyttiinkin käyttämään neutraalimpaa nimitystä vanhainkoti.

Miksi Edvin pelkäsi köyhäintaloa?

Edvinin vanhemmat valittiin erään uusimaalaisen köyhäintalon johtajiksi vuonna 1897, pojan ollessa viisivuotias. On todennäköistä, että mikäli Edvin ei olisi päätynyt itsemurhaan ja mikäli kukaan sukulaisista ei olisi ollut halukas ottamaan vammautunutta nuorta miestä luokseen, hänet olisi sijoitettu tähän nimenomaiseen laitokseen. Vanhempiensa hoidettavaksi Edvin ei kuitenkaan olisi tällöin päätynyt, sillä hänen isänsä oli kuollut vuonna 1907 ja äiti luopunut johtajan toimestaan vuonna 1914, noin vuosi ennen Edvinin sairastumista.

rokottaminen
Ennen rokotteen kehittämistä polio oli pelätty virustauti, jota esiintyi epidemioina erityisesti syyskesällä. Tartunta oli useimmiten oireeton tai muistutti flunssaa, mutta pienellä osalla potilaista poliovirus pääsi keskushermostoon ja aiheutti halvausoireita. Vuonna 1949 otetussa kuvassa on menossa jonkin muu rokotus, sillä poliorokotukset aloitettiin Suomessa vasta vuonna 1957. Kuva: U.A. Saarinen / Museovirasto, Journalistinen kuva-arkisto.

Ei ole mahdotonta kuvitella, että pelkkä ajatus laitoselämän yksitoikkoisuudesta ahdisti nuorta Edviniä. Köyhäintalon arki pyöri kurinalaistamisen ympärillä. Tämä johtui ennen kaikkea valtion viranomaisten käsityksestä, jonka mukaan laitoksessa oleskelevat työkykyiset köyhät olivat moraalittomia laiskureita. Säännöt ja aikataulut tähtäsivät ennen kaikkea ”laiskureiden” koulimiseen kunnon kansalaisiksi.

Pyrkimys kurinalaistamiseen näkyi jo köyhäintalojen ulkoisissa puitteissa. Edvinin vanhempien johtamassa köyhäintalossa oli puinen päärakennus, jossa oli johtajan asunnon lisäksi keittiö, ruokasali sekä hoidokkien asuinhuoneita. Toisessa rakennuksessa oli sairasosasto ja kolmannessa seitsemän lukollista koppia ”houruja” eli mielisairaita hoidokkeja varten. Erilliset rakennukset ja niiden sisällä toteutettu huonejako mahdollistivat hoidokkien luokittelun: köyhäintaloissa miehet oli erotettava naisista, lapset aikuisista ja terveet sairaista, jotta järjestys säilyisi ja jotta nuoremmat hoidokit eivät omaksuisi vanhemmilta pahoja tapoja.

Erottelu ei yleensä miellyttänyt hoidokkeja, sillä se pirstoi heidän totutun elinpiirinsä. Samankaltainen vaikutus oli laitoksen päiväjärjestyksellä, joka saneli, milloin oli noustava ylös, peseydyttävä, tultava aterialle, tehtävä työtä tai käytävä nukkumaan. Laitoksen työt olivat sinänsä tuttuja useimmille hoidokeille: miehet tekivät pelto- ja metsätöitä ja naiset huolehtivat ruuanlaitosta, siivoamisesta ja karjanhoidosta kuten missä tahansa maalaistalossa. Uutta oli kuitenkin se, että päiväjärjestyksen osa-alueet tai niiden rytmitys saattoivat poiketa hoidokkien aiemmasta elämästä sekä ennen kaikkea se, että arjesta muodostui monotoninen jatkumo. Elämän yksitoikkoisuutta lisäsi ruokajärjestys, jossa peruna, leipä ja silakka vuorottelivat keiton, puuron ja vellin kanssa viikosta ja vuodesta toiseen.

vanha ryhmäkuva
Vuonna 1927 Nurmijärven köyhäintalon väkeä kerääntyi ryhmäkuvaan laitoksen pihamaalle. Kuvan ottaminen katkaisi arkiset askareet, hevonen seisoo pihassa valjastettuna, kuorma kärryissään. Kuva: Nurmijärven museon kuva-arkisto.

Yksitoikkoisuuden lisäksi Edvin lienee kavahtanut sitä, että halvaantuneena hän olisi todennäköisesti tarvinnut jatkuvasti toisten apua mutta sitä ei välttämättä ollut saatavilla. Kunnanlääkärit saattoivat toki vierailla köyhäintaloissa, ja – kuten edellä on esitetty – laitosten johdossa olevilta naisilta edellytettiin jonkinlaista sairaanhoitotaitoa, mutta kiireisen arjen keskellä liikuntakyvyttömät ja heikot hoidokit jäivät silti helposti vaille huomiota. Mikäli köyhäintalon siisteys jätti toivomisen varaa, huonoimmassa asemassa olivat yleensä sänkypotilaat. Surkeimmissa tapauksissa he makasivat päivätolkulla omissa eritteissään syöpäläisten kiusaamina.

Edvinin vanhempien johtamassa köyhäintalossa ainakin sinne sijoitettujen mielisairaiden hoito oli kehnolla tolalla. Kun eräs vaivaishoidonneuvojista tarkasti laitoksen vuonna 1911, hän joutui toteamaan, että mielisairaiden valvonta oli uskottu naiselle, joka toimi päivisin myös laitoksen leipurina ja pyykkärinä. Yönsä nainen nukkui päärakennuksessa pienen lapsensa luona, joten oli varsin selvää, että häneltä ei liiennyt aikaa mielisairaille. Seuraavana vuonna samainen neuvoja raportoikin, että yksi maatalouspuolen työntekijöistä oli omin lupineen avannut Amanda K. -nimisen mielisairaan kopin oven ja päästänyt sisään tämän sukulaiset, jotta nämä voisivat väkisin juottaa naiselle ”tietäjältä” saamaansa ”parannusjuomaa” – siitä huolimatta, että johtajatar, Edvinin äiti, ei tällaista väkivaltaa ollut hyväksynyt.

Kolmas Edvinin ratkaisuun mahdollisesti vaikuttanut seikka oli köyhäintaloihin liittynyt häpeän kulttuuri. Sukulaisten mukaan sekä Edvin että hänen nuoremmat sisaruksensa pyrkivät kouluttautumaan ja kohoamaan sitä kautta ylöspäin sosiaalisessa hierarkiassa. Ilmeisesti pelkästään se seikka, että vanhemmat olivat olleet työssä köyhäinhoitolaitoksessa, hävetti heitä. Miten tällaisella elämänkatsomuksella varustettu nuorukainen olisi voinut taipua köyhäintalon hoidokiksi, kun suuri osa aikalaisista piti laitoksia ”kurjaloina”, joissa toisten armoleivän varaan joutuneet (tai jättäytyneet) hylkiöt elivät lian ja luteiden keskellä?

Tuottivatko köyhäintalot vain huonoja kokemuksia?

Edvinin tarina on surullinen ja uusintaa meidän päiviimme saakka säilynyttä käsitystä köyhäintalosta murheen tyyssijoina. ”Vaivaistaloon minä en lähde” lienee lause, jota kuulee myös nykyään. On kuitenkin hyvä tiedostaa, että sata vuotta sittenkään puhdas inho ei ollut ainoa tapa suhtautua kunnalliseen laitoshoitoon. Asenteissa on mahdollista hahmottaa erilaisia sävyjä, koska kysymys on instituutiosta, joiden taso vaihteli pitäjästä toiseen ja kehittyi ajan kuluessa.

vanha rakennus
Nurmijärven uusi, ajanmukainen kunnalliskoti valmistui 1920-luvun lopussa. Kuva: Ove Glader / Nurmijärven museon kuva-arkisto.

Vaikuttaa siltä, että 1900-luvun puolella laitoshoito saattoi tuottaa hoidokeille myös positiivisia kokemuksia. On todennäköistä, että myönteiset kokemukset lisääntyivät 1920-luvulta lähtien, kun laitosten painopistealueeksi nousi vanhusten huolto ja valtiovalta käynnisti kunnalliskotien johtajiksi aikoville naisille suunnatun systemaattisen koulutuksen. Kurinpitotarpeesta nouseva aikatauluttaminen sai hiljalleen väistyä varsinaisen hoivan tieltä, hoidokkien ruokavalio monipuolistui ja uudenlaiset puhtaanapitomenetelmät valtasivat alaa. Muisteluaineistosta nouseekin esiin tarinoita vanhuksista, jotka olivat ensin vastustelleet ”vaivaistaloon” joutumista mutta muuttaneet mieltään todettuaan laitoksen olot mukiinmeneviksi. Osa jopa harmitteli, ettei ollut tullut aiemmin.

Laitoksen vastakohdaksi asettuivat tällöin vanhusten alkeelliset kotiolot, joista eräs kertojista totesi seuraavaa: ”Kun [vanhukset] ovat olleet vähän aikaa, hämmästyvät, että näinkö hyvä täällä on olla. Kotona voi olla vaikeaa, kun ei ole mitään mukavuuksia, voi olla ulkovessa ja puulämmitys”. Toinen mainitsi, että vanhukset saattoivat jopa viihtyä kunnalliskodissa, koska ”siellä sai sentään ruuan ja puhtauden”. Kolmas totesi käyneensä katsomassa tuttaviaan laitoksessa ja todenneensa näiden olevan tyytyväisiä, sillä ”siellä oli hyvä puhtaus ja aika hyvä ruoka, ja muuten sitten se hoito semmonen ystävällinen”. Lopulta tarinat palautuvat siis kysymykseen riittävästä ravinnosta, riittävästä puhtaudesta, riittävästä vapaudesta sekä riittävän ammattitaitoisesta ja empaattisesta huolenpidosta.

 

Lähteet:

Anna Vainikaisen haastattelu, 1980, haastattelijana Päivi Pasanen. Kansanperinteen Arkisto.

Edvinin (nimi muutettu) sukulaisen haastattelu, 2007, haastattelijana Johanna Annola. Nauha haastattelijan hallussa.

Eenilä, Jukka 1971 (toim): Ruotiukkoja ja huutolaisia: muistelmia entisajan vaivaishoidosta. Helsinki: Tammi.

Kuntien köyhäinhoitoa koskeva kirjeenvaihto, Vaivaishoidontarkastajan arkisto, Kansallisarkisto.

Maija Pennasen haastattelu, 1974, haastattelijana Marjatta Happonen. Kansanperinteen Arkisto.

Nestori Viitasen haastattelu, 1967, haastattelijana Marjaliisa Wainio. Kansanperinteen Arkisto.

Paavo Nikkilän haastattelu, 1978, haastattelijana Hannele Manninen. Kansanperinteen Arkisto.

Vaivaishoidonneuvojat 1908: Suomen vaivaistalojen matrikkeli. Helsinki: Suomalaisen Kansan Kirjapaino.

 

Kirjallisuutta:

Annola, Johanna 2013: Valtiovalta köyhäintalon johtajattaren ammatin rakentajana. Janus 2013, 21 (2), 192–205.

Annola, Johanna 2015: Joulupidot Kissankulmassa ja inhimillisen vanhustyön haaste. Tietysti.fi.

Jaakkola, Jouko et al. 1994: Armeliaisuus, yhteisöapu, sosiaaliturva: suomalaisen sosiaalisen turvan historia. Helsinki: Sosiaaliturvan keskusliitto.

Pulma, Panu 1994: Valtio, vaivaiset ja kuntien itsehallinto: Gustaf Adolf Helsingius valtion ja kuntien välisen suhteen muokkaajana. Teoksessa Seppo Tiihonen (toim.) Virkanyrkit ja muita hallintohistorian tutkielmia. Helsinki: Painatuskeskus, 99–126.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tietosivu poliosta.

Kommentit

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi