Polut telkien taakse
Saarikoski mainitsee kirjassaan, että 2020-luvun naisvangit ovat hyvinvointivaltion katvealueiden asiantuntijoita (Saarikoski 2023, 358).
1800-luvun naisvangit elivät ja kuolivat yhteiskunnassa, joka ei hyvinvointia tarjonnut. Meidän näkökulmastamme koko sadan vuoden takainen Suomi oli hyvinvointivaltion katvealuetta, karua erämaata, josta yhteiskunnan turvaverkot puuttuivat täysin – ellei sitten vaivaishoitoa lasketa sellaiseksi. Vankilassa istuneet naiset eivät olleet kyenneet rakentamaan arkeaan syyllistymättä rikoksiin, ja tämän vuoksi he olivat väestön enemmistölle ”toisia”, marginalisoituja ja poikkeavia. Selviytyjinä heitä on toki mahdollista pitää, olivathan he sentään elossa.
Moni asia edellä kirjoitetussa tuntuu pitävän paikkansa myös nykyvankien kohdalla.
”Millaiset polut johtavat telkien taakse?” kysytään Naisvangit-kirjan takakannessa. Kuten nykyvankien tapauksessa, myös 1800-luvun naisten kohdalla vastaus näyttää kytkeytyvän juuri turvattomuuten sekä kokemukseen siitä, että vaihtoehtoja ei ole.
Selvin esimerkki ovat naiset, jotka istuivat vankilassa laittoman sikiönlähdetyksen tai lapsenmurhan vuoksi. Avioton lapsi oli häpeä, taloudellinen taakka, jonka kantaminen jäi useimmiten naisen harteille. Moni epätoivoinen äiti synnytti salassa ja surmasi lapsensa, koska ei kokenut voivansa muutakaan tehdä.
1800-luvun alussa lapsenmurhasta seurasi kuolemanrangaistus, joka muunnettiin elinkautiseksi pakkotyöksi. Yleensä tuomio suoritettiin Lappeenrannan kehruuhuoneessa. Vuosisadan lopulle tultaessa rangaistuskäytäntö oli muuttunut niin, että lapsenmurhasta tuomittiin 2–10 vuodeksi kuritushuonevankeuteen. (Vuorela 2021, 162, 313.) Suorituspaikkana oli Hämeelinnaan 1880-luvun alussa avattu naisvankila.
Entä ne vangit, jotka istuivat kolmatta varkaustuomiotaan tai joille kertyi erilaisia tuomioita paloviinan myynnistä paritukseen? He olivat uusintarikollisia – toisin kuin esimerkiksi lapsensa surmanneet naiset keskimäärin. On vaikeaa selvittää tyhjentävästi miksi nämä naiset olivat rikoskierteessä. Turvattomuus, näköalattomuus ja köyhyys lienevät omalta osaltaan ohjanneet heidänkin valintojaan.
Helena ja poikkeavan elämän malli?
Helena jäi vuonna 1884 Helsingissä kiinni parituksesta ja sai kolmen vuoden kuritushuonetuomion.
Tätä ennenkin hänen elämänsä oli ollut rauhatonta: Helenalla oli tuomiot näpistyksestä ja kunnianloukkauksesta, hän oli synnyttänyt kaksi aviotonta lasta ja menettänyt heistä toisen, hän oli avioitunut juopumuksesta ja näpistyksestä tuomitun miehen kanssa, pariskunta oli mitä ilmeisimmin ajautunut huonoihin väleihin keskenään, Helena oli hakannut miehen halolla sairaalakuntoon ja lopulta muuttanut omilleen.
Emme voi haastatella Helenaa. Kuitenkin on mahdollista selvittää, miltä hänen lapsuutensa ja nuoruutensa lähteiden valossa näyttävät. Käy ilmi, että Helena, joka oli syntynyt vuonna 1847, oli lapväärttiläisen torppariperheen lapsista toiseksi nuorin. Hän menetti isänsä ollessaan 6-vuotias ja äitinsä olleessaan vajaa parikymppinen. Tässä ei ole sinänsä mitään kummallista, sillä moni nuori nainen oli menettänyt kummatkin vanhempansa.
Vaikuttaa kuitenkin siltä, että torpan väen elämä ei täysin noudattanut aikalaisten normeja. Vain osa Helenan vanhemmista sisaruksista näyttää lähteneen maailmalle leipäänsä tienaamaan, kuten torpparinlasten oletettiin tekevän.
Muut asuivat kotitorpassa, vaikka olivat jo aikuisia. Greta-sisko sai aviottoman pojan, Maria-sisko puolestaan kaksi aviotonta tytärtä, ja Wilhelmina-sisko ripitettiin peräti viidestä avioliiton ulkopuolella syntyneestä lapsesta. August-veli kuoli 37-vuotiaana, humalassa ollessaan. Humalatilan vuoksi kirkkolaki salli hänelle vain niin sanotun hiljaisen hautaamisen, jota aikalaiset pitivät äärimmäisen häpeällisenä.
Tämä oli myös Helenan maailma aina siihen saakka, kunnes hän muutti muualle, ensin Vanajaan ja sitten Helsinkiin.
On silti mahdotonta sanoa, tavoittaako rippikirjamerkintöjen varaan rakennettu kertomus Helenasta ja hänen perheestään jotain olennaista vai ei. Emme tiedä, omaksuiko hän vanhemmilta sisaruksiltaan normeista poikkeavan, melkeinpä alakulttuurisen elämäntavan samaan tapaan kuin osa Naisvangit-kirjaan haastatelluista naisista kokee läheisiltään omaksuneensa. Emme tiedä, edesauttoiko juuri se hänen luisumistaan rikosten polulle. Jää arvoitukseksi, mitä ja miten Helena itse olisi tästä kaikesta kertonut.
Kaikki asiat eivät muutu
Naisvangit-kirjassa puhutaan paljon vuonna 2020 käyttöön otetusta Hämeenlinnan uudesta naisvankilasta, sen herättämistä toiveista ja siinä havaituista puutteista. Kirjassa kerrotaan myös vankilan edeltäjistä, joista uudempi avattiin vuonna 1872 ja vanhempi 1882. Jälkimmäisessä Helenakin suoritti parituksesta saamaansa tuomiota. Vielä kauempana menneisyydessä häämöttävät Lappeenrannan ja Turun kehruuhuoneet, mutta niihin saakka kirjassa ei mennä.
Yhtäläisyyksiä kuitenkin löytyy.
Naisvangeissa kerrotaan Anna-nimisen vangin saamista kurinpitomerkinnöistä. Hän muun muassa saapui ruokailuun asiattomasti pukeutuneena, turmeli valtion omaisuutta kaventamalla työhousujaan, käyttäytyi sopimattomasti lääkärin vastaanotolla, puhui ja nauroi kirkonmenojen aikana, piti hallussaan luvatonta tavaraa, sekaantui vankien keskinäiseen välienselvittelyyn (Saarikoski 2023, 133–136).
Lukiessani hämmennyin. Olin samoihin aikoihin tutkinut Lappeenrannan kehruuhuoneella 1870-luvulla tehtyjä kurinpitomerkintöjä, ja minusta tuntui, että housuja lukuun ottamatta yllä olevat asiat olisi yhtä hyvin voitu merkitä muistiin 150 vuotta sitten. Ihan jokainen.
Vaikka vankilan tarkoitus ja vankilan arki ovat muuttuneet sitten 1800-luvun, ne tuntuvat edelleen tuottavan hyvin samankaltaisia konflikteja, samankaltaisia yrityksiä pitää kiinni omasta autonomiasta.
Anna istuu eristyksessä
Mieleeni tuli toinen Anna, oululaistyttö, joka täytti 18 vuotta istuessaan kehruuhuoneella.
Nuoresta iästään huolimatta Anna oli ehtinyt syyllistyä jo toisen kerran murtovarkauteen ja suoritti kahden vuoden tuomiota. Telkien takana hän oli vankilan johdon mielestä siinä määrin ”tottelematon” ja ”ylimielinen”, että joutui keväällä 1878 rangaistukseksi eristykseen määräämättömäksi ajaksi. Vielä kahdeksan päivää eristyksessä oltuaankin Anna oli ”ylimielinen”, joten rangaistusta terästettiin kahden vuorokauden pimeässä istumisella.
Eristysreissunsa jälkeen Anna pysyi rauhallisena miltei puoli vuotta, mutta marraskuussa 1878 hänen kohdalleen tuli uusi merkintä ”huonosta käytöksestä”. Anna joutui jälleen eristykseen ja sai pysyä siellä kuukauden päivät. Tämän jälkeen seuraavat rikkomukset tapahtuivat kevätpuolella 1879, jolloin Annalla oli kaksi selkkausta vartijan kanssa. Kurinpitomerkintöjen mukaan hän oli ”ylimielinen vartijaa kohtaan” ja ”herjasi vartijaa”. Eristys kutsui jälleen, osa siitä pimeässä.
Viimeinen merkintä on tehty heinä-elokuussa 1879. Siitä käy ilmi, että Anna istui tuomionsa viimeiset viikot eristyksessä. Syynä oli ”sopimaton käytös luokassa ja ruokasalissa”.
Olisi mielenkiintoista tietää, kokiko Anna ansaitsevansa kurinpitotoimet vai näyttäytyivätkö ne hänelle samankaltaisena mielivaltana kuin valtaa pitävien toimet usein Naisvangeissa esitellyille vangeille. Ymmärsikö Anna, mitä toiset milloinkin tarkoittivat ”ylimielisellä”? Entä mikä on totuus kohtaamisista vartijan kanssa?
Ikävä kyllä vain vankilan johdon näkemys on säilynyt. Ei Annan.
Mitä jää käteen?
Menneisyyden naisvankeja tutkivalle nykyajan naisvangeista kertova kirja on kiinnostavaa luettavaa. Kertomukset nykyvankien ja -vankiloiden arjesta saattavat herättää ajattelemaan myös menneisyyden vankeja uusista näkökulmista.
Rinnastuksia nykyajan ja menneisyyden välille on kuitenkin aina rakennettava varoen. Vaikka kummassakin ajassa esiintyisi samoja tai samoilta näyttäviä ilmiöitä, on syytä pitää mielessä, että menneisyyden Suomi on lopulta meille vieras maa ja vieras kulttuuri. Samoilta näyttävien asioiden takana saattaa piillä erilaisia syitä, erilaisia ajattelutapoja. Tai sitten ei. Asia pitää joka tapauksessa huolellisesti selvittää.
—
Lähteet ja kirjallisuus:
Saarikoski, Sonja: Naisvangit (Siltala 2023).
Vuorela, Miikka: Autonomian ajan rikos ja rangaistus oikeustilaston valossa (Helsingin yliopisto 2021).
Helenaa koskevat tiedot ovat peräisin vankiluetteloista, Lapväärtin kirkonkirja-aineistosta ja digitoiduista sanomalehdistä.
Annaa koskevat tiedot ovat peräisin Lappeenrannan kehruuhuoneen asiakirjoista.
Kommentit