Päivä alkaa vaihtua iltaan, mutta liian moni koulutehtävä, joka piti saada tänään valmiiksi odottaa edelleen palauttamista. Olen kyllä saanut jotain tehtyä, mutta tavoitteisiini verrattuna en ole saanut juuri mitään aikaiseksi. Tuntuu, että aika on jälleen kerran huomaamattani hävinnyt johonkin, ja tekemättömien tehtävien aiheuttama stressi painaa edelleen niskassa, vaikka olin tällä kertaa ajatellut suunnitelleeni päivän aikataulun fiksusti. Opiskeluasioita stressatessani muuhun hyvinvointiini liittyvät asiat ovat jääneet vähälle huomiolle, ja olen jälleen kerran päntännyt tentteihin pikanuudelien voimalla, kun ruoanlaitolle ei ole jäänyt aikaa. Tuskastun omaan saamattomuuteeni. Miksi yritykseni opiskella itsenäisesti päättyvät aina näin?
Yliopisto-opiskelun aloitus on muuttanut merkittävästi sitä arkea, jota olen tottunut elämään. Se on kuitenkin merkittävä muutos myös pelkästä opiskelun näkökulmasta: yhtäkkiä pitää osata opiskella paljon entistä enemmän omatoimisesti, ja viikosta on varattu vapaapäiviä sille, ettei käydä luennoilla vaan tehdään tehtäviä itsenäisesti. Oman opiskelun ohjaaminen on kuitenkin todella vaikeaa. Kärsivällisyyteni on ollut monta kertaa koetuksella tämän syksyn aikana, kun itsekurini ei koskaan tunnu riittävän siihen, että saisin tasapainotettua arjessani opiskelun, levon, kavereiden näkemisen ja kotityöt (joita on muutenkin nyt paljon enemmän, kun asuu omillaan). Kun tämän lisäksi vielä haluaisi keretä harrastamaan jotain, osallistumaan opiskelijatapahtumiin sekä ehkä käymään joskus töissäkin, oman arjen pyörittäminen alkaa toisinaan tuntua lähes mahdottomalta yhtälöltä.
Samalla tiedostan kuitenkin, että tämänhetkinen elämäntilanteeni ei ole helppo: olen aloittanut uudet opinnot täysin uudella paikkakunnalla sekä muuttanut ensimmäistä kertaa omilleni. Olen jatkuvasti tekemisissä minulle uusien ihmisten kanssa, sekä yritän opetella yhteisen asumisen järjestelyä kahden kämppiksen kanssa. Suurin osa läheisistä kavereistani asuu kaukana Tampereelta, ja vietän enemmän aikaa erossa perheestäni kuin koskaan aiemmin. Kaiken lisäksi olen päätynyt opiskelemaan suoraan lukiosta hektisen ja uuvuttavan abivuoden jälkeen, ja vietin koko viime kesän töissä. Näitä asioita miettiessäni en oikeastaan ihmettele, miksi tehokkuuteni ei ole ollut huipussaan tämän syksyn aikana. Olenkin pyrkinyt myös olemaan itselleni armollinen ja hyväksymään sen, että tällä hetkellä elämäni on melko kuormittavaa, ja se vaikuttaa väistämättäkin siihen, kuinka paljon jaksan tehdä asioita.
Samalla oman jaksamisen rajallisuus kuitenkin myös ärsyttää. Itseä ja omia saavutuksia tulee usein vertailtua muihin, ja opiskelukavereiden ja muiden tuttavien kertoessa tekemisistään tuntuu joskus siltä, että pitäisi itsekin jaksaa tehdä enemmän kaikkea. Asiaa ei auta sekään, että yhteiskunnassa ihannoidaan yleisesti tehokkuutta, ja vähemmän aikaansaavia ihmisiä pidetään usein epäaktiivisina tai jopa laiskoina. Tämän lisäksi asetan myös itselleni usein vaativia tavoitteita. Olen pärjännyt aina aiemmin hyvin koulussa, ja yliopiston alettua minun on toisinaan ollut vaikeaa hyväksyä sitä, etten aina pärjää opiskeluissani samantasoisesti kuin aiemmilla kouluasteilla tai jaksa panostaa vapaa-ajallani harrastuksiin yhtä paljon kuin ennen.
Itsemyötätunnon lisäksi olisi myös tärkeää osata tasapainotella lempeyden sekä itsekurin välillä. Missä vaiheessa on parempi antaa itsensä levätä, milloin taas pitäisi osata keskittyä koulutehtäviin vaikkei juuri sillä hetkellä meinaisikaan jaksaa? Nämä ovat haasteita, jonka kanssa kamppailen edelleen ja jotka tulevat todennäköisesti aiheuttamaan minulle päänvaivaa jatkossakin. Ehkä selkeiden rajojen asettaminen itselle vaatiikin toisaalta aluksi harjoitusta. Harva on siinä automaattisesti täydellinen, joten ehkä tässäkin asiassa on vain oltava itselle armollinen. Kyllä se vielä ajan kanssa helpottuu.
Rauhallista joulua kaikille toivottaen,
Lotta
Kommentit