Päivät alkavat hämärtymään jo ennen viittä. Näkymä ikkunasta on harmaa. Asunto on kuin pakastin. Nämä havainnot merkitsevät vain yhtä asiaa: syksy on täydessä vauhdissa. Toinen periodi alkoi viikolla 43. Se toi mukanaan uudet kurssit ja uudet tapahtumat. Ennen kuin fokus kohdistuu täysin tulevaan, on hyvä reflektoida ensimmäistä periodia ja sen aikana opittuja asioita kuten oppimispäiväkirjassa konsanaan. Tässä postauksessa pohdin ”Vuorovaikutuksen teoriat”-kurssin sisältöjen läsnäoloa jokapäiväisessä elämässä ja viestinnän teoreettisen puolen tärkeyttä.
”Vuorovaikutuksen teoriat” kuuluu viestinnän monitieteisen tutkinto-ohjelman yhteisiin opintoihin ja se on viestinnän peruskurssi. Nimestä voikin päätellä, mitä kurssilla käsitellään. Opiskeltavat teoriat liittyvät esiintymiseen ja vaikuttamiseen, interpersonaaliseen viestintään, ryhmä- ja organisaatioviestintään, kulttuurien väliseen viestintään sekä teknologiavälitteiseen viestintään eli melkein kaikkiin viestinnän tasoihin. Saatat pohtia: ”Miten vuorovaikutuksesta on teorioita? Sehän on vain sanoja ja eleitä.” Kun vuorovaikutusta lähdetään paloittelemaan ja tutkitaan sen muodostumista, kehittymistä ja loppumista, olisi ihme, jos siitä ei olisi teorioita.
Esiintymisen ja vaikuttamisen teorioista henkilökohtainen suosikkini oli Sherifin sosiaalisen arvioinnin teoria (eng. social judgement theory). Sherifin ajatus asenteesta jatkumona, joka on jaettu hyväksynnän ja hylkäyksen vaihteluväliin sekä sitoutumattomuuden alueeseen, on lähestyttävämpi kuin käsitys asenteesta yhtenä, muuttumattomana väitteenä. Teoria on käytännöllinen erityisesti nykypäivän melko vaikeasti navigoitavassa ja tulehtuneessa julkisessa keskustelussa. Omia mielipiteitä halutaan luonnollisesti vaalia, jolloin asian merkityksellisyys itselle kasvaa. Tällöin hylkäyksen vaihteluväli levenee eli useampaan kuultuun väitteeseen suhtaudutaan kielteisesti. Siten myös kontrasti, eli väitteen arvioiminen kauemmaksi omasta asenteesta, ja bumerangi-efekti, eli oman asenteen liikkuminen poispäin kuullusta väitteestä, tulevat todennäköisemmiksi. Lopputuloksena on vahva opinioituminen ja näkemyksien polarisaatio. Näin on käynyt esimerkiksi joidenkin maiden, kuten Yhdysvaltojen, politiikassa sekä rokotevastaisten ja -kannattajien välisessä keskustelussa.
Pearcen ja Cronenin koordinoidun merkityksen hallinnan teoria (eng. coordinated management of meaning, CMM) on suosikkini sekä interpersonaalisen viestinnän teorioista että tulkitsevista teorioista. CMM:ssä on jotain kaunista ja pelottavaa. Teorian mukaan vuorovaikutuksen osapuolet luovat yhdessä vuorovaikutuksellaan sosiaalista todellisuutta. Luomus muokkaa heitä ja he kokevat vuorovaikutuksensa seuraukset eläessään siinä. Jos siis viestit ja vuorovaikutat negatiivisella tavalla, muista, että toimintasi osuu jossain vaiheessa omaan nilkkaasi. Toisin sanoen, ei kannata esimerkiksi huutaa riitatilanteessa, haukkua toista tai muutenkaan levittää negatiivista energiaa. CMM motivoi ainakin minua mahdollisimman lempeään, rakastavaan ja edistävään vuorovaikutukseen.
En osaa valita vain yhtä lempiteoriaa ryhmä- ja organisaatioviestinnästä, joten keskityn käytännöllisimpään teoriaan, joka on mielestäni Hirokawan ja Gouranin päätöksenteon funktionaalinen teoria (eng. functional perspective on group decision making). Todennäköisyys hyvän päätöksen tekemiselle kasvaa, jos ryhmä analysoi ratkaistavaa ongelmaa, asettaa kriteerit hyvälle päätökselle, miettii useita vaihtoehtoja sekä punnitsee vaihtoehtojen hyötyjä ja haittoja. Olen nähnyt tämän teorian useasti käytännössä esimerkiksi ryhmätöissä ja arkisissa tilanteissa, kuten opiskelukavereideni päättäessä, mihin menemme lounaalle. Teoria sai minut ymmärtämään, kuinka tärkeää vaihtoehtojen kehitteleminen on päätöksenteossa. Jos vaihtoehtoja ei mietitä, todennäköisyys parhaimman mahdollisen lopputuloksen löytämiseen laskee.
Teknologiavälitteisen ja kulttuurien välisen viestinnän teorioiden merkitys elämässä kasvaa jatkuvasti. Erityisen tärkeä teoria on Kramaraen vaiennettujen ryhmien teoria (eng. muted group theory). Kramarae kehitti teorian alun perin feministisestä näkökulmasta, mutta sitä voidaan soveltaa myös esimerkiksi valtaväestön ja vähemmistöjen tai eri etnisten ryhmien väliseen viestintään. Teoria argumentoi, että kieli on miesten (tai muun voimakkaamman ryhmän) luoma. Vaiennetut ryhmät, kuten naiset, rodullistetut ja vähemmistöt, joutuvat muuttamaan viestintäänsä julkisissa tilanteissa, jotta se huomioitaisiin. Äänenkorkeutta on muutettava, ei saa olla liian pomotteleva ja niin edelleen. Vaikutukset ovat Sapir–Whorf-hypoteesin mukaisia: itsensä ilmaiseminen epäluonnollisella tavalla tai jopa täysi vaientaminen saa yksilön kyseenalaistamaan ajatuksiaan ja kokemuksiaan, mikä johtaa uusin ongelmiin. Teoria nostaa hyvin esiin kieleen liittyviä etuoikeuksia ja kielen osallisuutta yhteiskunnan valta-asetelmissa. Lisäksi teoria sivuaa mielipiteen- ja sananvapauden tärkeyttä.
On mielenkiintoista havainnoida viestintä- ja vuorovaikutustilanteita teoreettisesta näkökulmasta, kun ennen tilanteet ovat olleet vain sanoja ja eleitä. Nyt mukana on muun muassa kasvotyötä, spiraalimaista inversiota ja sosiaalista läpäisyä. Tarvitsemme teorioita, sillä ne järjestelevät ja kokoavat irrallisia havaintoja samalla konkretisoiden ilmiöitä. Mitä syvällisemmin ymmärrämme vuorovaikutusta ja sen vaiheita, sitä paremmin voimme havainnoida ja muuttaa toimintaamme. Uusi teoreettinen perspektiivi mahdollistaa vuorovaikutuksen mielekkäämmän rakentamisen, ylläpitämisen ja lopettamisen, ja siksi teoreettinen tietämys on tärkeä osa vuorovaikutusosaamista.
Tsemppiä toiseen periodiin!
-Ida
Kommentit