Vuoden 2008 finanssikriisi ajoi maailmantalouden syvään taantumaan. Koko maailman yhteenlaskettu bruttokansantuotteen vuosimuutos laski useita prosenttiyksikköjä ja kotitalouksien varallisuudesta haihtui triljoonia euroja. Finanssikriisi heikensi koko maailmantalouden kehitystä seuraavan vuosikymmenen ajan.
Suomen kansantaloudelle finanssikriisin aikaansaama isku oli poikkeuksellisen voimakas, sillä taantumaa seurasi Nokian romahdus maailman johtavana matkapuhelinvalmistajana, joka jätti merkittävän loven Suomen bruttokansantuotteeseen ja ulkomaan vientiin. Suomen talous on vuoden 2008 jälkeen ollut pitkäaikaisessa nollakasvun tilassa, joka on johtanut pysyviin julkisen sektorin alijäämiin.
Suomessa finanssikriisin jälkeistä talouspolitiikkaa ovat määrittäneet reformit, joissa talouskasvua on pyritty vauhdittamaan veronkevennyksin ja työehtoja heikentämällä, samalla kun kestävyysvajetta on yritetty korjata ennen kaikkea leikkausten avulla. Veronalennusten ja julkisen sektorin kestävyysvajeen yhdistäminen samaan politiikanteon kokonaisuuteen on välittömiä vaikutuksia tarkastellen ristiriitainen yhdistelmä, sillä kestävyysvaje johtuu yksinkertaisesti julkisen sektorin menojen ja tulojen epäsuhdasta pitkällä aikavälillä. Veronalennuksia on kuitenkin perusteltu niiden dynaamisilla ja talouskasvua edistävillä vaikutuksilla, joista on tullut eräs keskeinen intellektuaalinen perustelu Suomessa harjoitetulle talouspolitiikalle.
Samaan linjaan on kuulunut ajatus siitä, että Suomen taloudellisen kehityksen riippakivenä on pohjimmiltaan liian suuri julkinen sektori, niinpä hyvinvointivaltion, valtiojohtoisten investointiohjelmien ja kysyntää elvyttävän vastasyklisen talouspolitiikan keinovalikoimaa on vältetty.
Suomen valitseman kasvustrategian näytöt eivät kuitenkaan ole tähän mennessä olleet mairittelevia. Pitkän nollakasvun jakson jälkeen Suomen kansantalous on edelleen yksi euroalueen heikommin kasvavista talouksista. Vaikka talouspoliittisen linjan tulokset ovat jääneet vaatimattomiksi, nykyinen hallitus on sitoutunut jatkamaan veronalennuksiin ja menokuriin nojaavaa strategiaa entistä vahvemmin.
Dynaamiset vaikutukset – talouden taikaseinä
Pääministeri Petteri Orpon hallitus päätti kevään 2025 puoliväliriihessä poikkeuksellisen suurista veronalennuksista, jotka kohdistuvat erityisesti korkeimpien tulodesiilien ansiotuloverotukseen. Veronalennuksia on perusteltu dynaamisilla vaikutuksilla, joka tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että veroalennusten tulisi lisätä taloudellista toimeliaisuutta parantamalla investoimisen ja työnteon kannusteita. Seurauksena veronalennukset olisivat ainakin osin itserahoittavia ja talouskasvua edistäviä. Suomen talouspolitiikan ohjauksen kannalta keskeiset talousennusteet laativa valtiovarainministeriö on korostanut juuri dynaamisten vaikutusten merkitystä veronalennusten perusteluna.
Perusesimerkki dynaamisista vaikutuksista on Lafferin käyrä, joka kuvaa verotulojen ja veroasteen välistä suhdetta (Mankiw 1997, 166-168). Lafferin käyrä käytännössä sanoo, että tietyn veroasteen ylittämisen jälkeen valtion verotulot kääntyvät laskuun, koska taloudellinen aktiivisuus vähenee kannusteiden heikennyttyä. Raakana teoreettisena konstruktiona malli on triviaali ja toteaa vain itsestään selvän väitteen– verotulot maksimoiva veroaste on nollan ja sadan prosentin välissä.
Kevään 2025 puoliväliriihessä suurituloisille kohdistettujen veronalennusten osalta on viitattu erityisesti tanskalaisten ekonomistien julkaisemaan työpaperiin, jonka perusteella veronkevennysten aikaansaama suurituloisten myönteinen urakehitys takaisi verokevennysten itserahoittavuuden pitkällä aikavälillä. Satunnaiselta vaikuttava poiminta kirjallisuudesta on päätynyt veronalennusten perusteluksi luultavasti siksi, että laajemman tutkimuskirjallisuuden valossa veroalennusten dynaamiset vaikutukset näyttävät kyseenalaisilta: esimerkiksi Valtioneuvoston selvitystoiminnan hiljattain julkaisema meta-analyysi päätyy toteamaan, että empiirisillä koeasetelmilla saatu tutkimusnäyttö Pohjoismaista viittaa siihen, että viime vuosina toteutetuilla verouudistuksilla on ollut parhaassa tapauksessa maltillinen vaikutus tehdyn työn määrään.
Laajemman tutkimuskirjallisuuden valossa veroalennusten dynaamiset vaikutukset näyttävät kyseenalaisilta.
Yhteisöverotuksen alentamista on niin ikään perusteltu dynaamisilla vaikutuksilla. Veronalennusten tulisi lisätä investointiastetta ja parantaa Suomen asemaa kansainvälisessä verokilpailussa. Valtiovarainministeriön (VM) vappuaattona julkaisemat laskelmat yhteisöveron alennuksen dynaamisista vaikutuksista ovat olleet kiivaan keskustelun kohteena. VM:n arvion mukaan veronalennusten dynaamisten vaikutusten ansiosta hallituksen viimeaikainen päätös laskea yhteisövero 20 prosentista 18 prosenttiin tulisi rahoittamaan itsensä 60 prosenttisesti. Laskelma nojasi saksalaisprofessori Sebastian Gechertin tutkimukseen, jossa käytiin läpi yli 40 yhteisöveron keventämistä koskevaa tutkimusta. Gechert tarkasti VM:n tekemät laskelmat Yleisradion esittämän pyynnön perusteella ja totesi, että väitteet 60 prosentin itserahoittavuusasteesta eivät perustu tutkimuksen päähavaintoon, jonka mukaan itserahoittavuusaste on lähellä nollaa.
Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen raportti viime vuosikymmenellä toteutetuista yhteisöverotuksen alennuksista ei sekään tarjoa uskottavaa perustaa Suomeen kaavailluille yhteisöveron alennuksille. Tutkimusraportin mukaan Suomessa toteutetut yhteisöveron kevennykset eivät ole odotusten mukaisesti vaikuttaneet yritysten investointeihin. Samoin tuore tutkimus yritysverotuksen vaikutuksista pitkän aikavälin talouskehitykseen viittaa siihen, että yritysverotuksen alentamisella ei ole pitkän aikavälin kasvuvaikutuksia. Suomessa vaikutukset voivat jäädä olemattomiksi, sillä viime vuosikymmenellä toteutettujen yhteisöveron alennusten jälkeen Suomen yhteisövero on jo valmiiksi Euroopan unionin keskitason alapuolella.
Hystereesi – unohtunut ilmiö
Verotuksen dynaamisia vaikutuksia on talouspolitiikan arvioissa puitu maailman sivu, mutta vaikuttaa siltä, että monet julkisen sektorin leikkauksia koskevat seuraukset eivät saa yhtä paljon huomiota. Sosiaali- ja terveysministeriön tekemien laskelmien mukaan hallituksen päätökset tulevat lisäämään pienituloisten määrää Suomessa 100 000:lla hengellä. Onkin perusteltua kysyä, millaisia dynaamisia vaikutuksia on sillä, kun julkisen sektorin leikkaukset yhdistettynä heikkoon taloussuhdanteeseen kohdistuvat suoraan vähävaraisten ihmisten jokapäiväiseen toimeentuloon ja elämänlaatuun? Johtavatko ne työn tarjonnan lisääntymiseen vai yksinomaan työkyvyn ja koulutusmahdollisuuksien heikkenemiseen?
Eräs aiheeseen olennaisesti liittyvä käsite on hystereesi. Tämä viittaa tilanteeseen, jossa heikon taloussuhdanteen takia työttömäksi joutuneen ihmisen on vaikea työllistyä heikentyneen työkyvyn tai työnantajien silmiin erottuvan työttömyysstigman vuoksi (Mitchell et al. 2019, 284). Aiheesta on julkaistu runsaasti ilmiön olemassaoloa tukevaa empiiristä ja teoreettista tutkimusnäyttöä (Lainá 2021; Tervala 2020). Kiinnostavaa kyllä, Suomen valtionvarainministeriön ja Euroopan unionin komission laatimissa ennusteissa käytetyt makrotaloudelliset mallit tavan takaa jättävät hystereesivaikutuksen huomiotta ja nojaavat oletukseen markkinoiden itsesääntelyn kautta syntyvästä tasapainosta.
Suomen valtionvarainministeriön ja Euroopan unionin komission laatimissa ennusteissa käytetyt makrotaloudelliset mallit tavan takaa jättävät hystereesivaikutuksen huomiotta ja nojaavat oletukseen markkinoiden itsesääntelyn kautta syntyvästä tasapainosta.
Hystereesin kaltainen vaikutus on myös Verdoornin lakina tunnetulla ilmiöllä, jossa lyhytaikaiset suhdannevaihtelut johtavat myös pitkän aikavälin taloudellisen kehityksen heikentymiseen, koska heikon suhdanteen aikana yritykset investoivat vähemmän pääomakantaan ja tuottavuutta parantaviin teknologioihin (McCombie et al. 2002).
Uuden talousajattelun keskus (UTAK) julkaisi hiljattain tutkimusraportin, jossa julkisen sektorin leikkausten kansantaloudellisia vaikutuksia käsitellään Euroopan unionin käyttämällä mallilla, johon on mallinnettu mukaan hystereesivaikutus. Raportin mukaan hystereesin huomioiminen vaikuttaa olennaisesti velkakestävyysanalyysin tuloksiin ja julkisen sektorin leikkauksilla voi pitkällä aikavälillä olla julkisen alijäämän kannalta paradoksaalinen vaikutus– leikkaukset eivät välttämättä vähennä vaan lisäävät julkista alijäämää. Vaihtoehtona leikkauksille raportti esittää miljardiluokan julkista investointiohjelmaa, joka kohdistetaan julkisen infrastruktuurin, yksityisten investointien ja koulutuksen tukemiseen.
Talouspolitiikan koulukuntia – näkymätön vai näkyvä käsi?
Silminnähden ristiriitaiselta vaikuttavien seurausten taustalta voidaan tunnistaa muutamia ideaalityyppejä, jonka kautta talouspolitiikkaa on mahdollista tarkastella. Markkinoiden itsesääntelyä korostavat ajattelutavat, kuten markkinaliberalismi ja tähän olennaisesti liittyvä uusklassinen talousteoria, olettavat, että julkinen kulutus vain lapioi avannosta vettä toiseen ja pitkällä aikavälillä markkinat hakeutuvat itse luonnolliseen tasapainotilaan (esim. Mankiw 2012, 568). Ajattelutavan taustalla on hyvin tunnettu näkymättömän käden metafora, jonka mukaan omaa etua tavoitteleva toiminta markkinoilla johtaa pohjimmiltaan kollektiivisesti parhaaseen lopputulokseen. Tällöin julkinen sektori voi parhaassa tapauksessa muuttaa markkinoilla syntyvää tulonjakoa, mutta pitkän aikavälin taloudellinen kehitys riippuu markkinatalouden sisäisistä tekijöistä. Näistä lähtökohdista tarkasteltuna julkiset interventiot talouteen, oli kyse sitten veroista tai suhdannepolitiikasta, näyttävät lähtökohtaisesti ongelmallisilta, eikä julkisen sektorin toimilla saavuteta kuin korkeintaan väliaikaisia piristysruiskeita talouden kehitykseen. Markkinoiden spontaania pitkän aikavälin tasapainottumista koskevat oletukset on rakennettu sisään myös Euroopan unionin ja Suomen valtiovarainministeriön käyttämiin makrotaloudellisiin malleihin.
Onko kapitalistinen talous siis pohjimmiltaan se lääkärinlausunnoista tuttu perusterve potilas, jonka ruumiin prosessit pystyvät ylläpitämään itseään ilman lääketieteellisiä interventioita? Toisen keskeisen koulukunnan – keynesiläinen taloustieteen – mukaan näin ei ole – kapitalismin itsesääntely ei itsessään ole riittävä optimaalisen taloudellisen kehityksen takaava tekijä, vaan tarinamme potilas tarvitsee näkymättömän käden lisäksi valtion näkyvää kättä suorittamaan jatkuvia lääkinnällisiä interventioita.
Keynesiläisen teorian mukaan talous on nimittäin aina erilaisissa lyhyen aikavälin tasapainoissa, joilla on väistämättä vaikutus myös pitkän aikavälin taloudelliseen kehitykseen (Shaikh 2016, 4). Olisikin vain puhdasta sattumaa, jos markkinoilla realisoituisi aina riittävä määrä kokonaiskysyntää korkean työllisyyden ja optimaalisten kysyntäolosuhteiden ylläpitämiseksi. Niinpä julkisen sektorin kulutuksella voi sen tulonjaollisten ja myönteisten sosiaalisten vaikutusten lisäksi olla myös talouden kasvua edistävä vaikutus.
Markkinaliberalismi on teoreettinen idealisaatio eikä vastaa tosimaailmaa
Taloustieteilijä Anwar Shaikh (2016) käsittelee mittavassa empiiristä ja teoreettista tutkimusta yhdistävässä teoksessaan Capitalism: Competition, Conflict and Crises kapitalismia jatkuvien antagonismien luonnehtimana järjestelmänä, jossa kapitalismi ei koskaan lepää staattisessa tasapainotilassa vaan alati heiluvat markkinasuhdanteet, yhteiskunnalliset ristiriidat ja markkinakilpailun dynamiikka tuottavat turbulentin talouden kehityksen, jossa mikään ei takaa, että markkinoiden itsesääntelyn kautta tapahtuva kehitys olisi sosiaalisesti kestävää. Shaikh pitääkin markkinaliberalismia teoreettisena idealisaationa, jossa markkinatalous ymmärretään lähtökohtaisesti optimaalisena sosiaalisena järjestelmänä ja johon erilaiset reaalimaailmassa ilmenevät poikkeukset lopulta pitkin hampain sovitetaan. Tällaisella teoreettisella idealisaatiolla on myös ideologinen tehtävä esittää sääntelemätön kapitalismi ihanteellisena sosiaalisena järjestelmänä (mts. 17).
Käytännön talouspolitiikka on harvoin puhtaasti vain yhden ideaalityypin varaan rakentuvaa, ja sisältää useimmiten elementtejä eri lähestymistavoista. Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuskirjallisuudessa erilaisia tapoja organisoida talouspolitiikka on kutsuttu muun muassa kasvustrategioiksi tai kasautumisregiimeiksi (Kumpulainen & Leinonen 2023).
Valittu kasvustrategia määräytyy sen mukaan, miten eri yhteiskuntaryhmien intressit onnistutaan kokoamaan hallitsevan poliittisen projektin osaksi. Pohjoismaiselle kasvumallille on ollut tyypillistä hyvinvointivaltio, tulonsiirrot ja vahvat työvoiman asemaa turvaavat ammattiliitot, jotka ovat pitäneet palkkakehityksen työn tuottavuuskehityksen tahdissa. Tyyppiesimerkki vastakkaisesta kehityssuunnasta on Yhdysvalloissa 1970-luvun jälkeen Ronald Reaganin johdolla ammattiyhdistysliikettä ja hyvinvointivaltiota vastaan harjoitettu politiikka, jonka seurauksena työn tuottavuuden ja palkkatason trendit erkanivat toisistaan yritysten voittoasteiden ja ylimpien tulodesiilien eduksi (Shaikh 2016, 60). Orpon hallituksen toteuttama veronalennusten ja menoleikkausten yhdistelmä heijastelee vastaavaa suuntaa: palkansaajien asemaa heikentävien toimien lisäksi veronkevennykset tulevat hyödyttämään eniten suurituloisia, kun taas leikkaukset lisäävät pienituloisuutta ja tuloeroja.
Pelataan sitä omaa peliä?
Suomessa harjoitetun talouspolitiikan näytöt viimeiseltä yli 15 vuoden kattavalta ajanjaksolta ovat heikot, kuten todettua maan talouskasvu on ollut Euroopan unionin häntäpäässä ja keskeiset talouspoliittiset tavoitteet ovat jääneet saavuttamatta. Sen sijaan, että Suomessa harjoitettuja keinoja arvioitaisiin kriittisesti, nykyinen hallitusohjelma jatkaa vanhan keinovalikoiman ajamista entistä suuremmalla teholla.
Dynaamiset vaikutukset ovat olemassa olevan tutkimuksen valossa kyseenalainen lääke. Suomessa tehtyihin yhteisöverotoimiin voidaan myös reagoida tekemällä vastaavia toimia verrokkimaissa, jotka kilpailevat samoista investoinneista. Irlanti on usein esitetty tapausesimerkkinä maasta, joka on onnistunut omaa verotustaan madaltamalla hankkimaan maahan investointeja ja kasvattamaan maan bruttokansantuotetta. Irlannin talousihmeen todellinen luonne tosin paljastuu, kun verrataan toisiinsa kahden taloudellisen indikaattorin – bruttokansantuotteen (BKT) ja bruttokansantulon (BKTL:n) suhdetta – Irlannin BKT:n suhde BKTL:n on nimittäin yksi maailman korkeimmista. Korkea luku tarkoittaa sitä, että suuri osa Irlantiin kirjatuista voitoista jatkaa matkaansa maan ulkopuolelle. Alentamalla yhteisöverotusta maasta ei siis ole tullut teollisen arvonluonnin ja kukoistavan talouden ihmemaata vaan ylikansallisten pääomien turvasatama, jonka kautta muun muassa yhdysvaltalaiset datajätit kierrättävät liikevoittonsa. Lisäksi on selvää, että jokainen Euroopan valtio ei voi voittaa samalla strategialla ja toimia samassa veroparatiisin ekologisessa lokerossa.
Markkinaliberalismin oppeja on ovelasti puolustettu välttämättömyyden retoriikalla, muistammehan, kuinka Juha Sipilä tokaisi vuonna 2015 pitämässä televisiopuheessa: “Näin emme voi jatkaa. Rahat loppuvat.”. Tässä kirjoituksessa kuvattu talouspoliittisten mahdollisuuksien kirjo kuitenkin avartaa pohtimaan, että Suomen valitsema tie ei ole pakon, vaan yhteiskunnassa vaikuttavien poliittisten kamppailujen lopputulos. Suomen talouden vahvuuksina kansainvälisissä vertailuissa on pidetty pohjoismaisille hyvinvointivaltioille tyypillisiä korkeaa koulutustasoa, tehokasta hallintoa ja hyvin kehittynyttä infrastruktuuria. On tunnettu tosiasia, että Pohjoismaat sijoittuvat eri inhimillistä kehitystä mittaavilla mittareilla maailman kärkeen. Tasa-arvo ja taloudellinen menestys ovat tukeneet toisiaan. Tasa-arvoinen koulutus mahdollistaa yhteiskunnan lahjakkuusreservin hyödyntämisen tehokkaammin, kun laadukas koulutus on saavutettavissa rahan sijaan osaamisella. Samalla panostukset tutkimukseen ja koulutukseen ovat pitäneet Pohjoismaat innovaatioita per capita tarkastelevilla mittareilla maailman kärjessä. Veroasteen alentaminen yhdistettynä julkisen sektorin leikkauksiin vie Suomea kuitenkin jatkuvasti kauemmaksi Pohjoismaisen hyvinvointivaltion ideaalista.
Panostukset tutkimukseen ja koulutukseen ovat pitäneet Pohjoismaat innovaatioita per capita tarkastelevilla mittareilla maailman kärjessä. Veroasteen alentaminen yhdistettynä julkisen sektorin leikkauksiin vie Suomea kuitenkin jatkuvasti kauemmaksi Pohjoismaisen hyvinvointivaltion ideaalista.
Siirtymä kohti markkinaliberalismia merkitsee myös talouden irtaantumista demokraattisten instituutioiden kautta tapahtuvasta sääntelystä ja ohjauksesta. Nykypäivän globaalin tai suomalaisen kapitalismin haasteena ei enää ole toisen maailmansodan jälkeisen ajanjakson tapaan yksinomaan materiaalisesti riittävän elintason turvaaminen, vaan käynnissä oleva ekologinen kriisi pakottaa tarkastelemaan talouden perusteita uudelleen. Taloudellisia investointeja on ohjattava jatkossa ekologisesti kestävän tuotannon ja elämäntavan mahdollistamiseksi. Konkreettisesti tämä voi tarkoittaa esimerkiksi energiajärjestelmän sähköistämistä, fossiilisista polttoaineista luopumista ja energiatehokkuuden parantamista. On ilmeistä, että nämä tavoitteet eivät suuressa mittakaavassa tapahdu markkinoiden näkymättömän käden ohjaamana vaan vaativat tuekseen demokraattisten instituutioiden näkyvää kättä.
Kiitämme Jussi Systää kommenteista.
Lähteet
Mankiw, Gregory. (1997). Principles of Macroeconomics. Lontoo: Macmillan, 166-168
Maccombie, John; Pugno; Maurizio; Soro, Bruno. (2002). Productivity Growth and Economic Performance -Essays on Verdoorn’s Lontoo: Law Palgrave Macmillan.
Mitchell, William; Wray, Randall; Watts, Martin. (2019). Macroeconomics. London: Bloomsbury Academic.
Tervala, Juha. (2020). Koronanepidemian arvioidut talousvaikutukset eri vaihtoehdoissa. Kansantaloudelline aikakausikirja 116:2.
Lainà, Patrizio. (2021). Koronaelvytyksen hystereesivaikutus. Kansantaloudellinen aikakauskirja 117:2.
Mankiw, Gregory. (2012). Macroeconomics 6. painos. New York: Worth Publishers, 568
Shaikh, Anwar. (2016). Capitalism: Competition, Conflict, Crises. Oxford: Oxford University Press.
Kumpulainen, J., & Leinonen, P. (2023). Valtioteoreettisia tulokulmia kapitalismin ekologiseen sääntelyyn. Tutkimus & kritiikki, 3(1), 19–41. https://doi.org/10.55294/tk.119451
