Frank Kermoden (1966) klassisen kirjan otsikko The Sense of an Ending tiivistää hyvin kauan vallinneen käsityksen siitä, että kertomuksissa tärkeintä on lopetus, se miten tapahtumat päättyvät. Kertomuksia onkin usein tarkasteltu Aristoteleen draaman teorian näkökulmasta ja toistettu kaarta alku, keskikohta ja lopetus. Totta, draaman esitys ja tapahtumat päättyvät selkeästi ja hyvässä draamassa myös vakuuttavasti. Vitsi on toinen kertomuksen laji, jossa vaikutus on kiinni lopun iskevyydestä.
Mutta päteekö tämä lopun keskeisyys kaikkiin kertomuksiin ja miten on erityisesti poliittisen kertomuksen laita? Runousopissaan Aristoteles (1997, 166) luonnehtii draaman loppua sanomalla, että se ”kehittyy jonkin toisen seurauksena […] eikä sen jälkeen enää tule mitään.” Politiikasta tiedämme, että tekojen seuraukset ovat arvaamattomia – ja päättymättömiä, kuten filosofi Hannah Arendt (1958, 190–191) on todennut.
Poliittiselle kertomukselle voi olla tärkeää jättää asiat auki ja lähettää lukijat toteuttamaan esitettyä agendaa.
Haastettu ja dramatisoitu alku
Myös alku on Aristoteleen teoriassa selkeä: se ”ei ole välttämätön seuraus jostakin, vaan josta muut asiat kehkeytyvät tai syntyvät”. Moderni romaani on aikaa sitten menettänyt uskonsa tähän alun ehdottomuuteen. Toisen maailmansodan historioiden aloituksia tutkinut Philippe Carrard (2008) huomasi, että monet teokset alkoivat kuvaamalla ensin tapahtumia, jotka lopulta johtivat sodan syntyyn. Toiset alkoivat in medias res, tapahtumista syyskuun 1. päivänä 1939, mutta hyppäsivät hetken päästä taaksepäin ottaakseen edeltävät tapahtumat mukaan kertomukseen. Romaanin taiteessa alun kyseenalaistaminen on viety paljon pitemmälle. Kuten Brian Richardson (2008, 113–117) huomauttaa, yleensä on helppo sanoa, mistä romaanin teksti alkaa, mutta tapahtumien alusta voidaan tarjota loputon määrä eri versioita. Kaikella on toisin sanoen aina edeltäjänsä, alku on suhteellinen. Juuri tämä alun suhteellisuus tekee sen valinnasta poliittisen ja poliittisen kertomuksen aluista erityisen tärkeitä.
Toimittaja Anu Nousiaisen laaja, kertova artikkeli Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä 3. helmikuuta 2024 on otsikoitu ytimekkäästi ”7. lokakuuta 2023”. Alku on siis korostetun tarkasti merkitty. Artikkeli on kirjoitettu kertovan journalismin tyyliin, käyttämällä lyhyitä lauseita ja näennäisen neutraalia kieltä. Artikkelin verkkoversio alkaa karttakuvalla Gazan ja Israelin rajasta. Kuvan päällä on teksti: ”Lokakuun 7. päivä vuonna 2023”. Seuraavaksi näytetään elävä videokuvaa Hamasin hyökkäyksestä Be’erin kibbutsiin. Videon päällä kulkee tiivistetty kuvaus tapahtumista: ”Hamas räjäytti reiän Gazan raja-aitaan ja lähti etenemään Be’erin kibbutsia kohti. Varhain aamulla Be’erin kibbutsin keltainen portti aukesi ja sisään juoksi kaksi maastopukuista miestä. Siitä alkoi verilöyly”. Videolla näytetään, kuinka paikalle tullutta autoa tulitetaan ja kuljettaja ammutaan.
Lähes paratiisimainen maalaismaiseman kuvaus sisältää monia Israelin suuren kertomuksen elementtejä. Asukkaat ovat saaneet erämaan kukoistamaan, hedelmiä ja kukkia riittää ihailtavaksi.
Tämän väkivaltaisen avauksen jälkeen siirrymme toisaalle, hitaasti etenevään näyttämökertomukseen kibbutsin rauhallisesta elämästä. Meille esitellään 70-vuotias Ofra Keidar, jolla ”oli tapana herätä ennen auringonnousua ja lähteä pitkälle kävelylle”.
Kibbutsia kiersi korkea verkko- ja piikkilanka-aita, mutta takaportti oli hänen talonsa takana hautausmaan kohdalla.
Oli varhainen lauantaiaamu 7. lokakuuta 2023, kun Keidar avasi Be’erin kibbutsin aidassa olevan portin. Hän kääntyi vasemmalle, länteen. Hänellä oli päässään sininen lippa. Sellainen, joita näkee tenniksen pelaajilla.
Meille näytetään helposti samaistuttava, ystävällinen vanha ihminen, joka on elänyt kibbutsilla koko elämänsä. Tässä näyttämökertomuksessa vallitsee suuri rauha ja harmonia. Pieni yksityiskohta, sininen lippa, toimii sekä todellisuusefektin luojana että myöhemmin Keidarin menehtymisen merkkinä. Lähes paratiisimainen maalaismaiseman kuvaus sisältää monia Israelin suuren kertomuksen elementtejä. Asukkaat ovat saaneet erämaan kukoistamaan, hedelmiä ja kukkia riittää ihailtavaksi:
Kapea pikkutie myötäilee aluksi kibbutsin pohjoisreunaa. Maisema on avara ja tasainen. On viljapeltoja ja niiden lomassa laajoja hedelmätarhoja. Sitruunoita, klementiinejä, appelsiineja. Pitkät suorat rivit oliivipuita.
Täällä, Israelissa Negevin autiomaan läntisellä reunalla, Ofra Keidar oli elänyt koko elämänsä.
Pelloilta tie kaartaa kauemmas kibbutsista halki kumpuilevan hiekkamaan. Lähistöllä on niittyjä ja metsikkö, jossa talvisin kukkivat kirkkaanpunaisina kymmenet tuhannet anemonet. Näky on niin hämmästyttävä, että sitä tullaan katsomaan Tel Avivista ja Jerusalemista asti.
Toisella puolella maastopukuiset, nimettömät murhaajat, toisella puolen rauhallisia, mukavia ihmisiä. Meidät on kutsuttu katsomaan tapahtumia sympaattisen Ofra Keidarin viereltä, hänen elämäänsä ja työtään arvostaen, kauhistumaan hänen turhasta kuolemastaan. Kaikki tässä alussa kirjoitettu on varmaankin totta, mutta itse kertomus on syvästi ongelmallinen. Huomiota kiinnittää alun voimakas dramatisointi, päivämäärän ja tarkan kellonajan korostamisen kautta. Dramaattisen alun kehyksessä palestiinalaiset asemoidaan kasvottomiksi murhaajiksi, jotka väkivalloin tunkeutuvat Be’erin pastoraalisen kukoistavaan rauhaan, ja jotka nähdään vain turvakameran etäännyttävän katseen kautta.
Dramaattisen alun kehyksessä palestiinalaiset asemoidaan kasvottomiksi murhaajiksi, jotka väkivalloin tunkeutuvat Be’erin pastoraalisen kukoistavaan rauhaan, ja jotka nähdään vain turvakameran etäännyttävän katseen kautta.
Robert Entman (1993) on puhunut journalismissa vaikuttavasta kehystämisen strategiasta. Kehystämisessä tapahtumista tai ongelmista poimitaan joitakin elementtejä, korostetaan niitä ja näytetään sitten koko ongelma tämän valikoivan kehystyksen kautta. Nousiaisen artikkeli kehystää tapahtumat ja konfliktin yhden päivän, lokakuun seitsemännen kurkistusaukosta. Siitä hän näkee hyökkäävän Hamasin ja rauhallisesti viljelevät, Ofra Keidarin kaltaiset juutalaiset. Hyökkääjän ja uhrin roolit on jaettu heti artikkelin alkuhetkillä. Tiheä kuvaus, elävät yksityiskohdat ja aistirikas kieli kutsuvat lukijaa uppoutumaan siihen maisemaan ja elämään, jota Ofra Keidar ja muut kibbutsilaiset viettivät. Tässä kehyksessä on mielekästä toistaa sitä, että Israelilla on ”oikeus puolustautua”. Onko myös palestiinalaisilla oikeus puolustaa itseään?
Artikkelin aiheena on vuosikymmeniä jatkunut konflikti, mutta toinen osapuoli, Benjamin Netanjahun oikeistohallitus ja Länsirannan jatkuvasti laajenevat ja palestiinalaisten maita anastavat siirtokunnat puuttuvat ongelman kehyksestä.
Artikkelissa ei tietenkään esiinny lempeää palestiinalaista isoäitiä, joka olisi elänyt koko elämänsä pakolaisleireillä, yrittänyt pitää lapsensa ja lapsenlapsensa ruokittuna ja poissa vaikeuksista, vain kuollakseen Israelin armeijan pommituksissa tai Israelin armeijan räjäyttäessä kotitalon Länsirannalla. Artikkelin aiheena on vuosikymmeniä jatkunut konflikti, mutta toinen osapuoli, Benjamin Netanjahun oikeistohallitus ja Länsirannan jatkuvasti laajenevat ja palestiinalaisten maita anastavat siirtokunnat puuttuvat ongelman kehyksestä. Ofra Keidar ei siis ole Netanjahun politiikan uhri.
Edistyksellinen kibbutsi – raaka Hamas
Artikkeli etenee kibbutsin historiaan ja korostaa sitä edistyksellisenä paikana, jolla on ollut maineikkaita, edistyksellisiä edistyksellisiin vierailijoita:
Teatteriohjaaja Ritva Siikala on sanonut, että hän halusi kibbutsilla hyvittää isien pahat teot. Suomihan oli sodassa aluksi natsien liittolainen.
Joistakin vapaaehtoisista tuli hyvin kuuluisia: Kielitieteilijä Noam Chomskysta kuoriutui ankara Israelin arvostelija. Senaattori Bernie Sanders tavoitteli Yhdysvaltain vasemmiston ääniä demokraattien esivaaleissa vuonna 2016.
Edistyksellisen ja vasemmistolaisen imagon rakentaminen Be’erin ylle kutsuu uusia ihmisiä liittoutumaan kibbutsin ja Israelin puolelle. Syvimmälle tämä menneisyydestä voimansa saava asemointi pääsee seuraavassa otteessa:
Eräs vapaaehtoinen, nuori suomalainen nainen, vietti Be’erissä talven 1983–1984. Hän muistaa ruokalan keittiöstä hiljaisen ja hieman omituisen vanhan herran. Tämän käteen oli tatuoitu numeroita. Kävi ilmi, että mies oli selvinnyt natsien keskitysleiriltä.
Artikkelin kirjoittaja ilmaisee ujon peitetysti, että on itsekin viettänyt nuoruusaikaansa kibbutsilla. Miten nämä tunnesiteet ja kokemukset vaikuttavat hänen artikkeliinsa? Mutta ei, mitään eettistä pohdintaa asiasta ei seuraa. Hieman kuin Vladimir Proppin (1968) tutkimuksessa venäläisistä ihmesaduista, mies kibbutsin keittiöstä saa lähettäjän roolin: tämä keskitysleiriltä selvinnyt vanha mies oikeuttaa ja lähettää Anu Nousiaisen puolustamaan kibbutsia ja Israelia kaikkia hyökkääjiä vastaan. Ritva Siikala ja vanha mies todistavat, että kirjoittaja on hyvällä asialla. Tämä on yksi esimerkki tavoista, joilla artikkeli tukeutuu Israelin valtion vallitsevaan kertomukseen ja tukee sitä.
Artikkelin julkaisemisen aikaan Gazassa oli jo meneillään tuhoamissota. Tässä sodassa Israelin hallitus ja Israelin armeija olivat keskeisiä toimijoita. HS:n artikkeli sen sijaan etualaistaa natsien keskitysleirit ja Suomen sodanaikaisen liittolaisuuden Saksan kanssa.
Artikkelin julkaisemisen aikaan Gazassa oli jo meneillään tuhoamissota. Tässä sodassa Israelin hallitus ja Israelin armeija olivat keskeisiä toimijoita. HS:n artikkeli sen sijaan etualaistaa natsien keskitysleirit ja Suomen sodanaikaisen liittolaisuuden Saksan kanssa. Artikkeli päättyy pitkään Hamasin hyökkäykseen liittyneen väkivallan ja sen uhrien aistikylläiseen kuvaukseen, kissaa unohtamatta.
Kehystys ja tuotanto Israelin ehdoilla
Alun kehystyksestä puuttuu siis kokonaan Israelin hallituksen ja armeijan rooli. Jatkuva kriisi Länsirannalla, siirtokuntalaisten ja Israelin armeijan harjoittama väkivalta maita anastettaessa ja koteja tuhottaessa tai Gazan kuristava saarto eivät nouse sekoittamaan artikkelin tarjoamaa kirkasta moraliteettia. Artikkelin kuvausten tuotantoehdot kaipaavat kuitenkin tarkastelua. Videot Hamasin hyökkäyksestä levisivät nopeasti tapahtumien jälkeen – Israelin turvallisuusviranomaisten siunaamana ja tukemana. Artikkelin alku ja lopun veriset kuvaukset väkivallan seurauksista kerrotaan ikään kuin samana päivänä paikalla olleen todistajan silmin. Armeija ja sen informaatiopalvelu ovat siis huolehtineet siitä, että kibbutsilaisten uhriksi joutumisesta saadaan riittävästi värikylläistä, journalistista aineistoa.
Artikkelin julkaisemisen aikoihin toimittajilta estettiin pääsy Gazaan ja siellä entuudestaan olleita toimittajia tuhottiin. Israelin valtio pyrkii siis kontrolloimaan sitä, kenen kärsimys, kenen kuolema ja kokemus voidaan esittää koskettavasti länsimaiden mediassa.
Artikkelin julkaisemisen aikoihin toimittajilta estettiin pääsy Gazaan ja siellä entuudestaan olleita toimittajia tuhottiin. Israelin valtio pyrkii siis kontrolloimaan sitä, kenen kärsimys, kenen kuolema ja kokemus voidaan esittää koskettavasti länsimaiden mediassa. Etäiset kuvat Gazan raunioista eivät vie kenenkään ystävällisen ihmisen lähelle. Tästä säätelystä HS:n artikkeli ei puhu, se vain ottaa annetun auliisti vastaan.
Analyyttinen artikkeli kyseenalaistaisi tapahtumien alun ja kysynyt: mitä tapahtui, jotta tähän tilanteeseen tultiin? Olisiko poliittinen ratkaisu ollut mahdollinen? Kysymysten esittäminen ei olisi poistanut Hamasin hyökkäyksen tuomittavuutta ja raakalaismaisuutta. Mutta edeltävien tapahtumien tarkastelu ei olisi vapauttanut Benjamin Netanjahua ja hänen edeltäjiään osallisuudesta tapahtumiin, poistanut heitä kehyksestä. Se mikä on pitkään yhdistänyt Netanjahua ja Hamasia on ollut poliittisten ratkaisujen hylkääminen ja usko sotilaalliseen voimaan.
Luonnollistettu alku – piilotettu politiikka
Kirjallisuuden tutkija A.D. Nuttal (1992) on esittänyt, että romaanien alku on joko luonnollinen tai keinotekoinen. Hän kuitenkin huomasi, että tämä erottelu ei lopulta toimi kovin hyvin. Mutta kun muutamme termit verbimuotoon, ne ovat edelleen mielekkäitä.
Voi perustellusti sanoa, että HS:n artikkeli pyrkii luonnollistamaan valitsemansa alun sulkemalla vaihtoehdot pois. Mitkä alut olisivat olleet ratkaisevia palestiinalaisten näkökulmasta? Tilannetta kuvaavia rakenteellisia faktoja ei esitetä, tarvitaan lähinnä vain lukijan eläytymistä valittuun kokemukseen.
Voi perustellusti sanoa, että HS:n artikkeli pyrkii luonnollistamaan valitsemansa alun sulkemalla vaihtoehdot pois. Mitkä alut olisivat olleet ratkaisevia palestiinalaisten näkökulmasta? Tilannetta kuvaavia rakenteellisia faktoja ei esitetä, tarvitaan lähinnä vain lukijan eläytymistä valittuun kokemukseen (Mäkelä 2018). Artikkelin alku kertoo jo sen, miten se tulee päättymään ja lopun hurmeinen kuoleman kuvaus vain voimistaa alun sanomaa. Sen sijaan, että poliittista konfliktia kuvaava artikkeli yrittäisi ottaa etäisyyttä konfliktin osapuoliin, se toistaa toisen puolen näkemykset. Kuolemat nostetaan, taas kerran, politikoinnin välineeksi. Siksi tämä on vaarallinen kertomus, joka on rakennettu Israelin valtion ja sen turvallisuuspalveluiden ehdoilla.
Kirjallisuus
Arendt, H. (1958). The Human Condition. University of Chicago Press.
Aristoteles. (2000). Runousoppi. In S. Knuuttila, I. Niiniluoto, & H. Thesleff (Eds.), Aristoteles IX. Retoriikka. Runousoppi (pp. 159–171). Gaudeamus.
Kermode, Frank ([1966] 2000). The Sense of an Ending. Oxford University Press.
Mäkelä, Maria (2018). Lessons from the Dangers of Narrative Project: Toward a Story-Critical Narratology. Tekstualia, 1(4), 175–186.
Nuttal, A. D. (1992). Openings: Narrative Beginnings from the Epic to the Novel. Oxford University Press.
Richardson, Brian (toim.). (2008). Narrative beginnings. Theories and practices. University of Nebraska Press.
