Pelastakaa talot! Purkuvimmaa purkamassa. Olen kuullut kirjan kehityskaaresta arkkitehtuurin yksikön kahvipöydässä ja sattunut myös mukaan keskusteluun, jossa teoksen lopullista nimeä pohdittiin. Kirjan kirjoittajat Iida Kalakoski ja Riina Sirén ovat kollegoitani. Ihailen Iidan ja Riinan tinkimätöntä työtä rakennusperinnön ja sen hoidon parissa. He sanoittavat ja tekevät niin julkisessa kuin akateemisessakin keskustelussa vaivattomasti näkyväksi arvoja, normeja ja kulttuureita, jotka ylläpitävät kestämätöntä suhdetta rakennettuun ympäristöön.
Työskentelen itse rakennussuunnittelun parissa. Rakennussuunnittelu myös on monesti syypää siihen, ettei rakennusperintöä nähdä tarpeelliseksi hoitaa. Aina voi tehdä uutta ja uljasta, vanha voidaan purkaa edistyksen tieltä. Asetelma on vallitsevaan maailmanjärjestykseen vakiintunut mutta perin pohjin huonokuntoinen, parhaat päivänsä nähnyt. Korjauskelvoton. Purettavissa!
Rakennussuunnittelu myös on monesti syypää siihen, ettei rakennusperintöä nähdä tarpeelliseksi hoitaa. Aina voi tehdä uutta ja uljasta, vanha voidaan purkaa edistyksen tieltä. Asetelma on vallitsevaan maailmanjärjestykseen vakiintunut mutta perin pohjin huonokuntoinen, parhaat päivänsä nähnyt. Korjauskelvoton. Purettavissa!
Koen opettajana suurta vastuuta tulevien arkkitehtien ammatinkuvan muotoutumisesta. Miten nykyisten kestämättömien maailmankuvien, ammatillisten identiteettien ja käytäntöjen siirtyminen eteenpäin saadaan katkaistua? Minkälaisiin ideologisiin kudelmiin ajatus uuden ”paremmuudesta” kytkeytyy, mikä saa meidät uskomaan, että rajallisella maapallolla on rajattomasti resursseja? Miksi mennyttä katsotaan kaiholla, kun samalla se halutaan purkaa, eikä siitä myöskään osata oppia?
Lähdin etsimään kysymyksiini vastauksia Iidan ja Riinan kirjasta. Tartuin teokseen intoa puhkuen. Lopulta luin sen yhdessä päivässä. Laskiessani kirjaa kädestäni päässäni kaikui vain; ”Niinpä!”. Ei mikään arkipäiväinen tapaus. Siitä on aikaa, kun (tieto)kirjasta on jäänyt tällainen olo. Oiva pamfletti kerrassaan, monestakin syystä.
Kirja pureutuu purkamiseen liittyviin tunteisiin, ilmiön (kulttuuri)historiallisiin kytköksiin, purkamisen kieleen, peittelyyn ja hyvittelyyn, purkamisen performatiivisuuteen ja sen materiaalisiin seurauksiin, menneiden muistelun ja purkamisen muodostamaan kudelmaan sekä lopulta vielä toimeen tarttumiseen.
Kirjan katsaus purkuvimmaan ei ole vain laaja vaan myös syvä. Kirja näyttää pieneltä ja vaarattomalta, kuten kaikella vallankumouksellisella on tapana. Purkuvimma puretaan osiin huolellisesti, pala palalta. Kirja pureutuu purkamiseen liittyviin tunteisiin, ilmiön (kulttuuri)historiallisiin kytköksiin, purkamisen kieleen, peittelyyn ja hyvittelyyn, purkamisen performatiivisuuteen ja sen materiaalisiin seurauksiin, menneiden muistelun ja purkamisen muodostamaan kudelmaan sekä lopulta vielä toimeen tarttumiseen. Tyhjensivät pajatson.
Mitä purkuvimmasta voisi säästää?
Lähetin Iidalle viestin ja kerroin lukeneeni kirjan. Iida kysyi, haluaisinko kirjoittaa siitä pienen jutun. Haastattelumuotoisen. Tartuin ehdotukseen ilomielin, mutta samalla pohdin, mitä kysyttävää minulla enää olisi. Päätin lähestyä asiaa mielleyhtymien kautta, sillä kirja toi mieleeni monta muutakin ajankohtaista teosta, joissa valtakulttuuri pakotetaan katsomaan peiliin.
Kirjan viimeisessä luvussa ”huolesta toimintaan” pohditaan kehityksen määritelmää ja siteerataan Hanna Kuuselan kirjaa Syytös: Muuan akateeminen komitragedia (2024): ”Rakentaminen voi tapahtua myös kritiikin avulla. Tehokkain rakentamisen keino voi olla osoittaa, mikä ei toimi. Samoin parasta kehitystä voi olla se, että asioita ei muuteta”. Kutkuttavaa, pysähdytään tähän.
Pakkohan se on kysyä. Iida ja Riina;
Mitä purkuvimmasta voisi säästää?
I: No tamperelaisena mä ajattelen niin, että osa Tampereen karismaa on se isolla pensselillä tekeminen ja semmonen, ettei jäädä vatvomaan. Ja tietynlainen konstailematon energia. Mä ajattelen, että kyllä sen voi säästää ilman, että tuhoaa kaiken sen tieltä [naurua]. Mun mielestä on paikkoja ja tilanteita, joissa voi toimia rämäpäisesti ilman, että purkaa tieltä. Tai vaikka joskus äärimmäisessä tilanteessa pitää sit purkaa tieltäkin, niin sitten harkitusti. Se tuli ensimmäisenä mieleen. Säästää sen vimman.
R: Toi oli niin tyhjentävästi sanottu, että mä en pysty jatkamaan.
Vimman säästäminen on paitsi herkullinen ajatus, myös suora tie seuraavaa kysymystä kohti.
Minkälaisia utopioita rakennetussa ympäristössä tarvitaan?
Arkkitehtuuriin kuuluu olennaisesti vimma. Vimma kuvitella, visioida, kehittää, parantaa. Ei välttämättä tule ajatelleeksi, että iso osa arkkitehtuurista on puhdasta vimmaa. Mielikuvia, luonnoksia, ajatuksia, kilpailuehdotuksia. Suunnitelmia, jotka eivät koskaan ole muuttuneet fyysisiksi tiloiksi, paikoiksi tai materiaaleiksi. Utopioita.
Kirjan toiseksi viimeinen luku käsittelee muistelua. Sitä, miten ihmiset muistelevat menetettyä ja haluavat nähdä siitä kuvia, nostalgisoida, ehkä jopa rypeä. Pohdin lukiessani, onko menneisyyskin eräänlainen arkkitehtuurin utopia. Kaunis, menetetty maailma.
Jonkinlaiset utopiat ovat myös synnyttäneet tarpeen purkaa: vanhan on tehtävä tilaa visiolle paremmasta. Utopia on mielikuva maailmasta, jota ei vielä ole, mutta joka muuttuu todeksi teko teolta. Siitä tulee itseään toteuttava ennustus. Autoa ohjatessa pitäisi katsoa sinne, minne on menossa: horisonttiin, ei suoraan eteen. Samalla tapaa pitää rakennettua ympäristöä kehittäessä katsoa kohti toivottua tulevaisuutta. Arkkitehtuurin parissa puhutaankin paljon skenaarioajattelusta ja sen merkityksestä. Tulevaisuusajattelun vallankäytöstä. Kun purkuvimmaa puretaan, lienee siis tarpeen pohtia:
Minkälaisia utopioita rakennetussa ympäristössä tarvitaan?
I: Okei nää ei oo kauheen helppoja kysymyksiä. Mut tartutaan ensin tohon muisteluun! Sä oot oikeessa, että ne ihannekuvat menneestä on silleen utooppisia, että sellasta ei oo koskaan ollutkaan. Valokuvien kautta katseltuna saatetaan ajatella, että kaikki kauniit rakennukset oli olemassa yhtä aikaa, että ne oli kaikki yhtä aikaa hyvässä kunnossa ja loisteliaassa käytössä, jotenkin hyvien, sivistyneiden ihmisten ympäristöjä.
Kaupunki on aina ollu täynnä ristiriitaisuuksia, ja siellä on aina ollu joku purkamisen alla, joku rappion tilassa ja joku vasta rakenteilla.
Sitten kuitenkin kaupunki on aina ollu täynnä ristiriitaisuuksia, ja siellä on aina ollu joku purkamisen alla, joku rappion tilassa ja joku vasta rakenteilla. Ja siellä on ollu kaikenlaisia elämänmuotoja. Et ehkä se on se hankalakin puoli siinä. Vaikka purettujen muistelu saattaa parhaimmillaan ikäänku havahduttaa säästämään, niin kyllä se jollain tavalla on sukua tämmöselle arkkitehtuurikapinalle, semmoselle illuusiolle jostain kauniista, harmonisesta kaupunkiympäristöstä. Mut sitten toisaalta tavoitetilat on hyviä. Ja jos utopia tarkottaa tavoitetilaa, niin sithän me tarvitaan kaikenlaisia utopioita tasa-arvoisemmasta ja ehkä viihtyisämmästä ja…
R: Lempeämmästä?
I: Lempeämmästä kaupungista, tai rakennetusta ympäristöstä laajemmin. Joo.
R: Sitä mä mietin, kun utopian käsitteeseenhän ei liity se, että ketkä sen kokee tai näkee, niin meillähän on aina jokaisella tietynlaisia omia, mahdollisesti vaatimattomiakin kokemuksia siitä, et mikä se utooppinen toivetila on. Ja silloin harvoin, kun joku kovaan ääneen omansa ilmaisee, tai kun suuremmat joukot näkee sen saman utopian, niin sillon se vasta pääsee ääneen. […] Meidän tutkimusryhmän keskiössä on tää Future Oriented Heritage, mut silti tää utopia on pysyny yllättävän käyttämättömänä sanana meidän puheessa. Niin kiitos kun annoit tän, koska tää ehkä nyt käynnistää jotain uutta!
I: Toisaalta kirjottaa pamfletin tai pamflettina toisten pitämän kirjan, niin onhan meillä jonkunlainen utopia sillon mielessä…
R: Totta! Niin, no, jos ajattelee, minkälaista utopiaa me tällä tavoitellaan, niin ainakin sellasta, missä tunnustettaisiin toistemme kokemukset sitä rakennettua ympäristöä kohtaan, ja niitä erilaisia arvoja ja tuntemuksia ja tunteita.
I: Ja sit ehkä jos utopia on nimenomaan mielikuva jostain, kuvitelma paremmasta, niin me sit lopulta päädyttiin siihen, että kirjassa ei oo kuvia just siksi, että me annettiin sitä kuvittelun vapautta. Totta kai me annetaan voimakkaita kuvia, kun me viitataan johonkin tiettyihin tapauksiin. Mutta se, että jätettiin sitä semmosta kuvittelun ja ajattelun vapautta olemalla raamittamatta liikaa. Mielikuva purkuaiheisesta kirjasta olis voinut olla runsaasti kuvitettu ja jotenkin semmonen tapauksia surkutteleva ja mässäilevä kirja, mut sit me päädyttiin tekemään se toisin. Ehkä me siinä myös annettiin semmosta kuvittelun vapautta. Mä nyt vähän väännän sitä sun utopia-sanaa meille sopivammaksi.
E: Niin saa tehdä, sitä varten kieli on.
R: Mut sit se, että millaisia utopioita voisi tarvita.. Joo, kyllä mun mielestä sellasia, et suuremman joukon äänet ja kokemukset tulis läpi.
I: Niin ja sit siitä toimenpidevalikosta oon puhunut, se on ehkä tympeen tekninen sana, mut ehkä tossa myös haastamaan, että mitä kaikkee muuta rakennetussa ympäristössä voi tehdä siinä spektrin kirjolla. Jos jätettäisiinkin purkamatta ja rakentamatta uutta. Niin mitä kaikkee sillä olemassa olevalla vois tehdä! Siihen me ei vielä tässä mennä, mut sitä kohti me tähdätään seuraaviin tietokirjoihin.
R: Joo, hyvä, just näin. Eli pitäis nähdä utooppisesti se, että mitä kaikkee sen olemassa olevan kanssa voi tehdä. Ehkä se utopia on rakennetun ympäristön mielikuvittelua yhdessä!
Rakennettu ympäristö tarvii eri-ikäistä, eri kuntoista, eri hintaista rakennuskantaa, jotta mahdollisimman monet voi siellä toimia. Että siinäkään vimmassa, mistä edellisessä kysymyksessä puhuttiin, ei pitäis tähdätä siihen, että kaikki olis kerralla valmista, hohdokasta kiiltävää Liebeskindiä, vaan silti siellä rinnalla pitäis olla mahdollisuus sen pizzerian toimia, kirppiksen toimia ja päivätoiminnan toimia.
I: Ja sit jos me ajatellaan, että on tehty paljon hyvää tutkimusta, jossa on jo tunnistettu, miten säilyttäminen on ekologisempaa, niin se on meillä tässä vaan sivuvirtana. Vaikka se vihreä tulevaisuus onkin yks utopia, mihin tällä tähdätään. Ja toisaalta ehkä myös jossain määrin ajateltiin, että ollaan aika hyvin aiemmassa työssämme tutkijoina ja opettajina kaluttu se rakennusten säilyttämisen ja korjaamisen kulttuurihistoriallinen arvo. En tarkota et loppuun, siitä jatketaan. Mutta että se, mikä tässä kirjassa tulee esiin, on just se jokaisen mahdollisuus tulkita ja rakennettu ympäristö semmosena mahdollisuuksien kenttänä. Että se luo puitteita inhimilliselle toiminnalle. Ja se ei useinkaan oo semmonen rakennussuojeluargumentti, mitä käytetään. Ne on yleensä ne kulttuuriset tai ekologiset argumentit, joilla sitä perustellaan. Mutta sit se semmonen, olisko se jotain sosiaalista ja yhteistä ajattelua, sitä pitäis olla enemmän.
Myös sitä, että rakennettu ympäristö tarvii eri-ikäistä, eri kuntoista, eri hintaista rakennuskantaa, jotta mahdollisimman monet voi siellä toimia. Että siinäkään vimmassa, mistä edellisessä kysymyksessä puhuttiin, ei pitäis tähdätä siihen, että kaikki olis kerralla valmista, hohdokasta kiiltävää Liebeskindiä, vaan silti siellä rinnalla pitäis olla mahdollisuus sen pizzerian toimia, kirppiksen toimia ja päivätoiminnan toimia. Joo. Eli semmonen, onks se yks utopia?
R: Että kaikille on sijaa.
I: Kaikille paikkoja on. Siitä on se yks biisikin [naurua].
Miten puretaan vaihtoehdottomuuden tunne?
Tässä kohtaa olen salaa tyytyväinen. Keskustelu johdatti jälleen itse itsensä seuraavaa kysymystä kohti. Iidan ja Riinan kuvaamat utopiat, rakennetun ympäristön vaihtoehtoiset tulevaisuudet, sekä kirjan avaamat moninaiset näkökulmat purkuvimman tarkasteluun muodostavat vahvan kontrastin purkamisen kieli -luvussakin esiin nostetulle purkamisen vääjäämättömyyden ajatukselle ja retoriikalle: rakennus on purkukuntoinen, korjauskelvoton, aikansa elänyt, käyttöikänsä päässä, ruma, tehoton, kulunut, vanhanaikainen. Ja siksi sen on aika mennä.
Fossiilikapitalistisen maailmanjärjestyksen ja sitä toisintavien kulttuurien kritiikki keskittyy usein nimenomaan kuvittelun puutteeseen ja vaihtoehdottomuuden tunteeseen. Ettei hahmoteta maailmaa, joka ylittää nykyiset arvot, kulttuurit ja normit.
Fossiilikapitalistisen maailmanjärjestyksen ja sitä toisintavien kulttuurien kritiikki keskittyy usein nimenomaan kuvittelun puutteeseen ja vaihtoehdottomuuden tunteeseen. Ettei hahmoteta maailmaa, joka ylittää nykyiset arvot, kulttuurit ja normit. Aihetta käsitellään laajasti kriittisen tutkimuksen kentällä, ja viimeaikaisista kotimaisista kirjoista esimerkiksi Riina Tanskasen ja Samu Kuopan Kapitalismin suuri illuusio (2025) avaa ilmiötä moniulotteisesti, yleistajuisesti ja paikoin erittäin hersyvästi.
Iida ja Riina,
Miten puretaan vaihtoehdottomuuden tunne?
R: Ihanaa purku-sanan käyttöä.
I: No ensinnäkin just noin. Tunnistamalla. Toihan on yks aika kyseenalaistamaton ja vastaanpanematon ajatus, että uudistaaksemme systeemejä, meidän pitää ensin pistää talot päreiksi. Saatetaan käyttää semmosii kielikuvia, että ”seinillä ei oo väliä, kunhan substanssi kehittyy”, tai näin. Niin sit ehkä se on just se, mikä me haluttiin tässä tunnistaa. Me ollaan viemässä tätä nyt eteenpäin semmosessa artikkelissa, jossa me tutkitaan, miten purkukuntoinen-sanaa käytetään mediassa. Kuka sitä lausuu ja..
R: Mihin perustetaan…
I: Ja millä asiantuntemuksella semmonen sanotaan. Alustavana tuloksena on se, että ei ne ole mitään asiantuntijoita, jotka sen leiman antaa. Mut se on niin vastaanpanematon sana, jotenkin niin ehdoton ja lohduton, että siihen uskotaan. Ja mun mielestä se leimaa laajemminkin tätä purkukeskustelua. Et on pakko purkaa et voidaan tehdä sitä, tätä tai tota. Tarjota kohtuuhintaista asumista, tai kehittää dynaamista kaupunkia, luoda terveydenhuollon järjestelmiä uudelleen tai mitä ikinä.
R: Tehostaa tai luoda elinvoimaa… Joo. Mut siis miten puretaan vaihtoehdottomuuden tunne? Tunnistamalla ja sen jälkeen yhteistyöllä, keskustelemalla.
I: Tunnistamalla, kyseenalaistamalla. Ja sit aidosti vertaamalla niitä vaihtoehtoja reilusti. Nythän tehdään kaikenlaisia laskelmia ja sit kun valitaan laskelmiin lähtökohtia, niin vaikka ikäänku lasketaan jotakin, niin paljonhan lopputulokseen vaikuttaa se, minkälaiset lähtötiedot valitaan tai minkälaista laskentamallia käytetään. Kukaan ei välttämättä suorastaan valehtele tai johdattele, mut silti, saattaa olla pientä tarkoitushakuisuutta siinä, mitä muuttujia otetaan mukaan. Niin mun mielestä tarvittais vaikka hiilijalanjälkilaskennoissa ja muissa, jonkunlaista aidosti ja rehellisesti kehitettyä yhteistä mittaristoa, kieltä ja vuoropuhelua.
R: Just tuo. Tarvitaan sitä, että kysytään ehkä muiltakin kuin vaikka sen oman käytävän ihmisiltä, että mitä asioita tähän vois liittyä. Tunnistetaan muidenkin asiantuntemus asiassa. En voi olla liikaa painottamatta sitä keskustelua.
I: Tähän liittyy paljon sellasta, että ollaan liiallisen abstraktion varassa. Että ollaan tehty vaikkapa tämmösiä palveluverkkotarkasteluja, joita tehdään irrallaan siitä fyysisestä ympäristöstä, rakennuksista. Piirretään harpilla pylpyröitä… No, ehkä tää on vähän kärjistävä ajatus, mut kuitenkin niin, että rakennuksista päätetään ilman, että rakennuksia otetaan aidosti huomioon. Niin juuri se, että joku palveluverkkotarkastelija olisi vaikkapa niiden eri käytävän ihmisten kanssa tekemisissä.
E: Niinhän se on, että keskustelu alkaa siitä, että ei ole mahdollisuutta toiseuttaa muita mielipiteitä sillä, että niistä pysyy kaukana. Keskustelu tekee vääjäämätöntä siitä, että muiden näkemykset tulee kuulluksi.
Vaihtoehdottomuuden tunne puretaan antamalla vaihtoehdoille mahdollisuus tulla esiin, että ne halutaan aidosti nähdä ja kuulla.
Vielä viimeinen kysymys. Iida ja Riina:
Mitä haluaisitte sanoa aiheesta seuraavaksi?
I: Kun tätä kirjaa ensin suunniteltiin pitkään ja sit kirjoitettiin jonkin aikaa tuntu, että ei menny viikkoa ilman, että ois tullut uutta aineistoa. Jotain uusia tapauksia tai jotain uutta käsitettä vastaan. Mut tuntui itsestä tärkeeltä saada piste tälle. Saada tää pakettiin. Päästä osaksi sitä keskustelua! Siinä mielessä tää on vain yks puheenvuoro tässä ajassa, jossa tän aiheen ympärillä tapahtuu tosi paljon. Jossain kohtaa Riina tais sanoa, että eiköhän tää purkaminen nyt oo käsitelty siinä mielessä, että me halutaan seuraavaks siirtyä ratkaisuihin. Seuraava kirja ja seuraavat tutkimukset liittyy siihen.
Meitä kiinnostaa korjaaminen, ja purkaminen oli se vihollinen, johon haluttiin tutustua.
R: Nii. No ehkä sekin, että eikös me lähtökohtaisesti otettu tää aihe käsittelyyn siksi, koska meitä kiinnostaa korjaaminen, ja purkaminen oli se vihollinen, johon haluttiin tutustua. Että ehkä meillä on koko ajan ollu toinen teema taustalla. Purkaminen on ollu aihe, jonka kautta me ollaan sitä meidän rakasta teemaa, eli korjaamista, tutkittu.
I: Ja säilyttämistä.
R: Just näin. Ja niihin me seuraavaksi sukelletaan. Sekä tieteellisessä tutkimuksessa että mahdollisesti populäärimmässäkin muodossa.
I: Meillähän on kirjan synopsis ja sisällysluettelo jo valmiina.
E: Tekemistä vaille valmis?
I: Tekemistä vaille valmis. Mutta se voi nyt jo joutua muiden hankkeiden vuoksi vähän odottamaan itseään.
