Historiasta löytyy lukuisia esimerkkejä tilanteista, joissa hyvää tarkoittavat teot ovat johtaneet odottamattomiin ja jopa haitallisiin seurauksiin. Viime vuosina osa tutkijoista on pysähtynyt pohtimaan, voisiko sama ilmiö koskea myös mielenterveyteen liittyvää valistusviestintää.
Onko mahdollista, että 2000-luvulla voimistunut mielenterveysvalistus on huomaamatta lisännyt pahoinvoinnin kokemuksia väestössä ja lisännyt terveydenhuoltojärjestelmän kuormaa?
Keskustelua on ollut näkyvästi avaamassa psykologi Lucy Foulkes Oxfordin yliopistosta. Pohdinnan ytimessä on ajankohtainen kysymys: millaista on laadukas ja vastuullinen mielenterveysvalistus? Nykyinen mielenterveyspuhe on laajaa ja runsasta, mutta samalla usein yksipuolista sekä huonosti kohdennettua.
Mielenterveysvalistuksen voimistuva trendi
Hyvän mielenterveyden tavoittelulla on pitkät historialliset juuret. Jo muinaisessa Egyptissä ja antiikin Kreikassa korostettiin elämän tasapainoa ja harmoniaa. Puhtaus ilmeni sekä peseytymiseen liittyvinä käytäntöinä ja käsityksinä ilman ja elinympäristön vaikutuksesta terveyteen (Bergdolt, 2008). Modernisoituvan ja kaupungistuvan länsimaailman tarpeisiin syntynyt mentaalihygienialiike nosti ennaltaehkäisyn keskeiseksi terveyspoliittiseksi ihanteeksi jo 1900-luvun alussa. Tätä perinnettä vahvisti entisestään Maailman terveysjärjestö WHO toisen maailmansodan jälkeen (Wu, 2021).
Ennaltaehkäisyä on perusteltu taloudellisesti, tieteellisesti ja inhimillisesti: on parempi edistää hyvää terveyttä ja ehkäistä häiriöiden puhkeamista kuin hoitaa ongelmia vasta niiden vaikeuduttua.
Viimeisten 10–20 vuoden aikana mielenterveydestä puhuminen on kasvanut aivan uuteen mittakaavaan.
Viimeisten 10–20 vuoden aikana mielenterveydestä puhuminen on kuitenkin kasvanut aivan uuteen mittakaavaan. Aihe on vahvasti esillä mediassa, sosiaalisessa mediassa, kouluissa ja työpaikoilla. Julkisuuden henkilöt kertovat avoimesti mielenterveyden haasteistaan ja diagnoosin saamisen merkityksestä. Taustalla vaikuttavat lukuisat toimijat, kuten säätiöt, järjestöt ja asiantuntijatahot. Suomessa esimerkkinä toimii Mieli ry:n Mielinauha-kampanja, ja kansainvälisesti vastaavia ovat muun muassa Time to Change ja Every Mind Matters Isossa-Britanniassa sekä Make it OK Yhdysvalloissa. Joka vuosi vietämme toukokuisin mielenterveyskuukautta ja lokakuussa mielenterveysviikkoa (Foulkes & Andrews, 2023).
Kampanjoiden keskeisenä tavoitteena on lisätä tietoisuutta mielenterveydestä ja mielenterveyden häiriöistä, vähentää stigmaa, tuoda esiin häiriöiden yleisyyttä ja kannustaa hakemaan apua matalalla kynnyksellä. Valistusviestintä ulottuu laajasti yhteiskunnan rakenteisiin neuvoloista kouluihin ja työpaikoille. Suomessa virallinen mielenterveysstrategia ja Terapiat etulinjaan -hanke tukevat ennaltaehkäisyn ja varhaisen hoitoon pääsyn kehityssuuntaa. Mielenterveyden häiriöistä on tullut näkyviä ja osin arkipäiväisiä.
Lisääntyneet diagnoosit ja mielenterveyskriisi
Valistusviestinnän rinnalla mielenterveyden häiriöiden diagnosointi on lisääntynyt merkittävästi viime vuosikymmenten aikana (Lancet Psychiatry, 2024). Kehitystä kuvataan usein mielenterveyskriisinä, käsitteellä, joka kattaa sekä pahoinvoinnin lisääntymisen että epäselvyyden sen syistä ja ratkaisuista. Erityisesti nuorten keskuudessa ahdistuneisuuden, masennusoireiden, syömishäiriöiden ja ADHD:n raportointi on kasvanut voimakkaasti.
Niissä maissa, joissa mielenterveysvalistusta on tehostettu, mielenterveyden häiriöiden raportoitu esiintyvyys on kasvanut. Yksi houkutteleva selitys on, että lisääntynyt tietoisuus tekee aiemmin piiloon jääneistä ongelmista näkyvämpiä. Tämä on todennäköisesti osa totuutta, mutta kokonaiskuva on monimutkaisempi.
Samalla esiin nousee mielenkiintoinen paradoksi. Niissä maissa, joissa mielenterveysvalistusta on tehostettu, mielenterveyden häiriöiden raportoitu esiintyvyys on kasvanut. Yksi houkutteleva selitys on, että lisääntynyt tietoisuus tekee aiemmin piiloon jääneistä ongelmista näkyvämpiä. Tämä on todennäköisesti osa totuutta, mutta kokonaiskuva on monimutkaisempi. Todellisuudessa emme vielä tarkasti tiedä, mitkä tekijät selittävät nousevia diagnoosikäyriä. Kuten Foulkes ja muut huomauttavat, diagnoosien lisääntyminen ei välttämättä kuvasta todellista epidemiologista muutosta tai häiriöiden parempaa tunnistamista (Foulkes & Andrews, 2023). Lisäksi viime vuosikymmenten aikana monien psykiatristen häiriöiden oirekriteerit ovat lieventyneet ja diagnostiikkaa määrällisesti monimuotoistunut, mikä on laajentanut diagnosoinnin piiriä ja herättänyt huolta medikalisaatiosta ja ylidiagnostiikasta (Frances 2014). Yhtä lailla olisi kuitenkin yksinkertaistavaa väittää, että kasvu johtuisi suoraan valistusviestinnän synnyttämästä, kulttuurisesti vahvistuneesta oirekeskeisestä puhetavasta. Todennäköisesti totuus sijoittuu näiden selitysten välimaastoon.
Taustalla ongelman kompleksisuus
Lähtökohtaisesti ongelma on tieteellinen. Emme vieläkään ymmärrä riittävän hyvin, mistä mielenterveyden häiriöissä on kyse. Emmekä tiedä tarkasti, miksi ne syntyvät. Tämä luo keskustelulle vaikeasti hahmotettavan pohjan. Keskustelua ei helpota psykiatrisen diagnostiikan tila, joka on edelleen oirepohjaista ja havainnointiin perustuvaa (Stegenga, 2018), ja jonka suurin heikkous on validiteetin puute. Toisin sanoen, emme edelleenkään tiedä, missä määrin häiriökuvaukset pitävät sellaisenaan paikkaansa. Myös siitä käydään jatkuvaa debattia, mitkä tilat ovat mielenterveydenhäiriöitä, kuuluvat sairausluokituksen piiriin, tai mitkä niiden diagnostiset kriteerit tulisi olla.
Toinen ongelma on systeeminen. Päivitysten yhteydessä diagnostiikan kriteerejä on enemmän löyhennetty kuin kiristetty, jonka kautta useampi voi päästä hoidon pariin. Diagnostiikan merkitys on ajautunut hoitosysteemin ja etuisuuksien saamisen keskiöön, joten diagnoosin saamisella on myös käytännön merkitystä (Paris, 2015).
Osa ongelmasta liittyy kulttuuriseen muutokseen. Psykiatrinen ja terapeuttinen kieli on siirtynyt asiantuntijakonteksteista arkikieleen. Ahdistus-sana voi nykyään tarkoittaa yhtä lailla jännitystä, epämukavuutta tai pelkoa. Trauma viittaa monenlaisiin vastoinkäymisiin, ja OCD:llä kuvataan toisinaan lähinnä järjestelmällisyyttä.
Osa ongelmasta liittyy kulttuuriseen muutokseen. Psykiatrinen ja terapeuttinen kieli on siirtynyt asiantuntijakonteksteista arkikieleen. Ahdistus-sana voi nykyään tarkoittaa yhtä lailla jännitystä, epämukavuutta tai pelkoa. Trauma viittaa monenlaisiin vastoinkäymisiin, ja OCD:llä kuvataan toisinaan lähinnä järjestelmällisyyttä. Australialainen tutkija Nick Haslam kutsuu ilmiötä käsitteelliseksi laajentumiseksi (concept creep), jossa termejä käytetään yhä kevyemmin (Haslam, 2016). Foulkes huomauttaa, että tällainen kielen laventuminen hämärtää rajaa vakavien häiriöiden ja normaalin inhimillisen vaihtelun välillä. Tämä käsitteellinen inflaatio tekee nuorten ja aikuisten kokemuksista yhtä aikaa näkyvämpiä ja vaikeammin eroteltavia (Foulkes, 2023).
Saman tyylisestä havainnosta kertoo New York State -yliopistossa pitkään opettanut neurologian tutkija Wendy Suzuki, joka havaitsi viimeisen 10 vuoden aikana muutokseen omien opiskelijoidensa käyttäytymisessä. Yhä useammin opiskelijat vetosivat ahdistuneisuuteen voidakseen välttää ahdistusta herättäviä tilanteita, kuten esiintymistä ryhmän edessä tai määräaikojen noudattamista. Ilmiö on tuttu myös suomalaisissa yliopistoissa. Suzuki kirjoitti havaintojensa pohjalta kirjan Good Anxiety: Harnessing the Power of the Most Misunderstood Emotion, jonka hän omisti opiskelijoilleen. Kirjassa Suzuki korostaa, että vaikka ahdistus voi pahimmillaan olla invalidisoivaa, se on myös olennainen osa hyvää elämää. Ilman ahdistusta emme kehity, opi emmekä kykene kohtaamaan haastavia tilanteita. Kirja pohtii, olemmeko alkaneet väärinymmärtää ahdistuksen merkityksen osana ihmisyyttä.
Kysymys nuorten ja nuorten aikuisten resilienssistä on noussut viime vuosina vilkkaan keskustelun kohteeksi. Esimerkiksi Helsingin Sanomat on käsitellyt aihetta, ja yhdysvaltalaiset sosiaalipsykologit Jean Twenge ja Jonathan Haidt ovat pohtineet, olemmeko kasvattaneet sukupolven, jonka kyky selviytyä vastoinkäymisistä on aiempaa heikompi. Samalla on pohdittu, ovatko nykyiset uhkakuvat, kuten ilmastonmuutos, poliittinen polarisaatio ja työurien näköalattomuus, aidosti lannistavampia kuin ennen, vai onko kyse siitä, että elinympäristön kuormittavuuteen kiinnitetään nykyään herkemmin kuin ennen Foulkes (2021). Toisaalta huomio on voinut yksinkertaisesti siirtyä yhä enemmän yksilön tunnekokemuksiin ja niiden sanoittamiseen, kuten Haslam (2016) ja Liisa Keltikangas-Järvinen ovat tuoneet esiin. Jälleen kerran, todennäköisesti kyse on näiden tekijöiden yhteisvaikutuksesta.
Esiintyvyyden inflaatiohypoteesi
Lucy Foulkes ja Jack Andrews ovat esittäneet niin sanotun esiintyvyyden inflaatiohypoteesin, joka voi osaltaan selittää havaittua kehitystä ja ohjaa meitä pohtimaan valistusviestinnän mahdollisia haittavaikutuksia. Hypoteesin mukaan mielenterveyden valistusviestintä voi paradoksaalisesti lisätä niiden ihmisten määrää, jotka kokevat itsensä oireileviksi voimistuneen itsetarkastelun ja itsediagnosoinnin kautta.
Hypoteesi perustuu itseään vahvistavaan kehään, jonka käynnistää valistusviestintä. Sen ydinviestinä on, että mielenterveyden häiriöt ovat yleisiä ja että apua tulisi hakea matalalla kynnyksellä. Tämä voi parhaimmillaan auttaa tunnistamaan hoitoa tarvitsevia yksilöitä ja siten vähentää alidiagnostiikkaa. Samalla kuitenkin sama viesti voi toisilla lisätä omien tuntemusten ylitulkintaa ja vahvistaa kokemusta oireilusta, vaikka kyseessä olisikin tavanomaisista tunnetiloista tai elämänvaiheista (Foulkes & Andrews, 2023). Ilmiötä voi vahvistaa myös ammattilaisen toiminta: mitä enemmän oireita aktiivisesti kysytään ja seulotaan, sitä enemmän niitä myös löydetään, mikä puolestaan voi luoda vaikutelman seulonnan jatkuvasta tarpeesta ja ylläpitää diagnostiikan kasvua.
Ilmiötä voi vahvistaa myös ammattilaisen toiminta: mitä enemmän oireita aktiivisesti kysytään ja seulotaan, sitä enemmän niitä myös löydetään, mikä puolestaan voi luoda vaikutelman seulonnan jatkuvasta tarpeesta ja ylläpitää diagnostiikan kasvua.
Viestinnän seurauksena terveydenhuoltoon hakeutuu yhä useammin erityisesti lievästi oireilevia. Tämä kuormittaa palvelujärjestelmiä, kun yhä useampi kokee tarvitsevansa apua siksi, että oma olo tuntuu pahalta. Järjestelmä puolestaan reagoi kasvavaan kysyntään vaatimalla lisää ennaltaehkäisevää mielenterveysvalistusta, mikä jälleen vahvistaa itseään ruokkivaa kehää. Näin osa hoidosta hyötyvistä tunnistetaan aiempaa paremmin, mutta samalla kasvaa riski ylidiagnostiikasta. Kuten nuorisopsykiatri Riittakerttu Kaltiala toteaa Lääkärilehdessä nuorten ahdistusta koskevassa keskustelussa, ”keskeinen ongelma ei ole enää tunnistamatta jääminen, vaan ylitunnistaminen ja huolestuminen tunteiden normaalista vaihtelusta.”
Valistusviestinnän eettiset haasteet
Lucy Foulkes korostaa, että mielenterveysvalistuksen eettinen ulottuvuus jää usein tunnistamatta. Ensimmäinen ongelma liittyy hoitoon pääsyn ja valistusviestinnän epäsuhtaiseen kehitykseen. Mielenterveyspalveluihin kohdennettuja resursseja on monin paikoin systemaattisesti leikattu samaan aikaan, kun valistusta on lisätty. Hoitojonojen pidentyessä herää eettinen kysymys: onko oikein herättää yksilössä huoli ja kannustaa avun hakemiseen tilanteessa, jossa apua ei tosiasiallisesti ole riittävästi tarjolla?
Toinen eettinen ulottuvuus liittyy valistusviestinnän riskiin lisätä ylipatologisointia. On tärkeää muistaa, että ali- ja ylidiagnostiikka voivat esiintyä samanaikaisesti. Ylitulkinnan kohdalla Foulkes nostaa esiin kaksi eettistä dilemmaa. Ensinnäkin, ylidiagnostiikkaan liittyy itseään toteuttavan ennusteen riski: tutkimusnäyttö viittaa siihen, että epämiellyttäviin tuntemuksiin kohdistuva tarkka huomio ja niiden luokittelu voivat voimistaa niitä entisestään. Tästä syystä esimerkiksi koulujen mindfulness-hetkiä on viime vuosina alettu arvioida kriittisemmin myös Suomessa.
Monien oireiden taustalla voi olla rakenteellisia ja yhteiskunnallisia tekijöitä, kuten köyhyys, kuormittavat koulutusjärjestelmät, liiallinen älypuhelinten käyttö ja kiusaaminen.
Toiseksi valistusviestintä kohdistuu usein yksilöön, vaikka monien oireiden taustalla voi olla rakenteellisia ja yhteiskunnallisia tekijöitä, kuten köyhyys, kuormittavat koulutusjärjestelmät, liiallinen älypuhelinten käyttö ja kiusaaminen. Kun huomio keskittyy yksilön oirekuvaan, vaarana on, että laajemmat, pahoinvointia tuottavat yhteiskunnalliset ongelmat jäävät varjoon.
Kolmanneksi Foulkes nostaa esiin huolen siitä, että lievemmän oirehdinnan korostuminen voi syrjäyttää vakavasti sairastuneiden tarpeet. Huomio ja resurssit kohdistuvat lievempään oirehdintaan, samalla kun vaikeasti oireilevien ääni jää heikommaksi. Myös stigmanpurku on painottunut ennen kaikkea lievempiin häiriöihin kuten ahdistuneisuuteen, masentuneisuuteen ja ADHD:hen, kun taas vakavammat mieliala- tai syömishäiriöt ovat jääneet vähemmälle huomiolle.
Neljänneksi Foulkes muistuttaa, että paradoksaalisesti valistusviestintä voi päätyä vahingoittamaan juuri niitä, joita sen on tarkoitus auttaa. Kun puheet ylipatologisoimisen vaaroista ja häiriöiden yleisyydestä yleistyvät, syntyy helposti vähättelevä asenne, jonka mukaan myös ne nuoret (ja aikuiset), jotka todella kamppailevat mielenterveyden häiriöiden kanssa, ovat vain väärintulkinneet tunteensa.
Kohti tasapainoisempaa, kohdennetumpaa ja vastuullisempaa valistusta
Lucy Foulkes ei vastusta mielenterveysvalistusta, päinvastoin. Alla neljä kohtaa, mihin meidän pitäisi myös Suomessa kohdentaa huomiota:
- Parempi perusta mielenterveydenviestintä tutkimukseen
Foulkesin mukaansa keskeinen ongelma on se, että valistuksen vaikutuksista on saatavilla liian vähän systemaattista tutkimustietoa, ja siksi oletetaan, että enemmän puhetta johtaa automaattisesti parempiin tuloksiin. Tarvitaan syvempää ymmärrystä siitä, miten valistuskampanjat voivat tulevaisuudessa minimoida mahdollista ylitulkinnan riskiä (Foulkes & Andrews, 2023).
- Panostus parempaan kohdentamiseen
Laajalle yleisölle tarkoitettu ja kaikille oppilaille yhtenäisesti toteutettu mielenterveysvalistus tulisi Foulksin mukaan lopettaa kouluissa. Sen sijaan valistusta tulisi tarjota kohdennetummin niille, jotka siitä todennäköisesti hyötyvät yksilökohtaisena tai pienryhmämuotoisena tukena.
- Liiallisen yksinkertaistamisen ja ylidiagnostiikkaan johtavien tulkintojen välttäminen:
Valistusviestinnän tulisi kantaa vastuunsa siitä, ettei se yksinkertaista monimutkaisia ilmiöitä liiaksi ja vahvista ylidiagnostiikan riskejä. Viestinnän tavoitteena tulisi olla auttaa ihmisiä erottamaan toisistaan normaali inhimillinen vaihtelu ja selkeät mielenterveyden häiriöt. Mikäli rajaa ei pidetä näkyvillä, valistus voi tahtomattaan vahvistaa haavoittuvuusnarratiivia, jossa yksilö tulkitsee itsensä herkästi hauraammaksi kuin onkaan. Käytännössä tämä tarkoittaa täsmällisen, tarkkarajaisen kielen käyttämistä.
- Arvioida kriittisesti viestintää, joka voi olla tahattomasti haitallista
Viestinnän tulisi vähentää stigmaa ilman, että se liioittelee ongelmien yleisyyttä. Oireiden tunnistamisen rinnalle olisi nostettava rinnakkainen narratiivi, joka korostaa negatiivisten tunteiden normaaliuutta ja elämään kuuluvan sotkuisuuden hyväksymistä. Tämä tarkoittaa toimijuuden, resilienssin ja arjen selviytymiskeinojen vahvistamista ilman, että todellisia ongelmia vähätellään.
Viestinnän tulisi vähentää stigmaa ilman, että se liioittelee ongelmien yleisyyttä. Oireiden tunnistamisen rinnalle olisi nostettava rinnakkainen narratiivi, joka korostaa negatiivisten tunteiden normaaliuutta ja elämään kuuluvan sotkuisuuden hyväksymistä.
Yksi käytännön keino olisi sisällyttää valistusviestintään nocebo-opetusta. Siinä selitetään, että mielenterveyden häiriöitä koskeva tieto voi saada ihmiset tulkitsemaan tavallisia kokemuksia häiriön oireiksi, ja kannustetaan arvioimaan oireille myös vaihtoehtoisia selityksiä. Tavoitteena on tasapainottaa mielenterveysviestintää sekä vähentää perusteettoman itsediagnosoinnin ja oireiden ylitulkinnan riskiä.
Tällainen uusi painotus ei vähennä mielenterveyden edistämisen merkitystä. Se tekisi valistuksesta parempaa ja pitkäjänteisempää sekä yksilöiden että yhteiskunnan näkökulmasta. Määrä ei yksin takaa laatua.
FT Mia Pohtola on tutkijatohtori Oulun yliopistossa, ja hän on erikoistunut psykiatrian ja mielenterveyden historiaan. Hän väitteli Helsingin yliopistosta tutkimuksellaan Losing the Soul of American Psychiatry: The Profession’s Identity Crisis in the Late 1960s and Early 1970s, jossa hän tarkasteli psykiatrian ammatillisen identiteetin muutoksia ja kriisejä Yhdysvalloissa. Pohtola on keskittynyt erityisesti psykiatrian diagnostiikan rooliin, alan kehitykseen sekä mielenterveyteen liittyviin laajempiin kulttuurisiin ja historiallisiin ajattelutapojen muutoksiin.
Pohtola toimii myös projektisuunnittelijana CLUE Working Groupissa. Hänen tutkimusintresseihinsä kuuluvat psykiatrian ja mielenterveyden historian lisäksi sairauden ja terveyden käsityksen muutokset sekä se, miten historialliset ajattelutavat ovat vaikuttaneet tapoihin määritellä mielenterveyden ilmiöitä.
Diagnoosivyöry: kuinka ADHD, masennus ja trauma valloittivat maailman kysyy, miksi yhä useampia elämän vaikeuksia tarkastellaan diagnoosien kautta. Kirja tarkastelee rinnakkain eri psykiatristen diagnoosien kehityshistoriaa ja sitä, miten käsitykset normaalista ja poikkeavasta ovat muuttuneet ajan myötä. Kirjan keskeinen ajatus on, ettei kehitykselle ole yhtä selitystä: diagnoosikriteerit ja tapamme puhua mielenterveydestä ovat muuttuneet, mutta samalla myös elinympäristömme voi tuottaa aiempaa enemmän pahoinvointia. Diagnoosit voivat auttaa ymmärtämään kokemuksia ja saamaan tarvitsemaansa apua, mutta ne ovat ennen kaikkea työkaluja – eivät lopullisia määritelmiä siitä, keitä me olemme. Atenan kustantaman kirjan ovat kirjoittaneet historiantutkija, FT Mia Pohtola, historiantutkija ja kriminologian dosentti, FT Katariina Parhi, sekä tietokirjailija ja toimittaja Pekka Vahvanen.
Lähteitä:
Bergdolt, Klaus. Wellbeing: A Cultural History of Living, Polity, 2008.
Draganidis, A, et al. Social media delivered mental health campaigns and public service announcements: A systematic literature review of public engagement and help-seeking behaviours, Social Science & Medicine, Volume 359, 2024.
Foulkes, Lucy. Losing Our Minds: What Mental Illness Really Is – and What It Isn’t, Bodley Head, 2021.
Foulkes, Lucy. The adolescent mental health mess, Blog, 4.1.2024.
Foulkes, Lucy. Mental-health lessons in schools sound like a great idea. The trouble is, they don’t work, The Guardian, 20.5.2025.
Foulkes, Lucy & Andrews, Jack L. “Are mental health awareness efforts contributing to the rise in reported mental health problems? A call to test the prevalence inflation hypothesis,” New Ideas in Psychology, Volume 69, 2023.
Frances, Allen. Saving Normal: An Insider’s Revolt Against Out-Of-Control Psychiatric Diagnosis, DSM-5, Big Pharma, and the Medicalization of Ordinary Life, WilliamMorrow & Company, 2014.
Hahto, Kaisa. Äänettömien puolestapuhuja, Helsingin Sanomat, 23.9.2025.
Haidt, Jonathan. The Anxious Generation: How the Great Rewiring of Childhood Is Causing an Epidemic of Mental Illness, Penguin Press, 2024.
Haslam, N. Concept creep: Psychology’s expanding concepts of harm and pathology. Psychological Inquiry, 27(1), 1–17, 2016.
Helsingin kaupunki. Tuntuuko pahalta? Et ole yksin, apua ja tietoa on tarjolla. 12.11. 2024.
Häkkinen, Laura & Raevuori, Anu. Lasten ja nuorten syömishäiriöt lisääntyneet ja oireilu vaikeutunut korona-aikana, Duodecim, 2022.
Kela. Mielenterveysongelmat veivät jo yli 100 000 suomalaista pitkälle sairauspoissaololle vuonna 2023. 19.1.2024.
Keltikangas-Järvinen, Liisa. Itsekkyyden aika: Miten yltiöyksilöllinen kulttuurimme sai meidät voimaan pahoin. WSOY, 2026.
Lukiolaistyttöjen somen käyttö lisää ahdistusta ja yksinäisyyden tunnetta, Helsingin yliopiston tiedote, 7.6.2024.
Marcotulli D, Foulkes L, and Strigaris A. Editorial Perspective: How spreading mental health information can be (un-)helpful – a dynamic systems approach, Journal of Child Psychology and Psychiatry (2025. ; 0(0):1-10.. doi:10.1111/jcpp.70055
McCarthy, Michael. “Director of top research organization for mental health criticizes DSM for lack of validity” BMJ, May 8, 2013; 346:f2954
McGorry, Patrick D et al. “The Lancet Psychiatry Commission on youth mental health,” Lancet Psychiatry, Volume 11, Issue 9, (2024): 731 – 774.
Mutanen, A. Mikä on normaalia, Helsingin Sanomat, 24.2.2025.
Mutanen A. Vanhempien helikopterointi vahingoittaa nuoria, Helsingin Sanomat, 1.8.2025.
Ollikainen, Jade. ”6 tunnettua suomalaista kertoo, miltä tuntuu, kun mieli hajoaa – ’Aluksi pelotti, että paljastun’” Ilta-Sanomat, 3.12.2022.
Oravakangas, Maria. ”Vain elämää: Lauri Haav sai diagnoosin” Ilta-Sanomat, 25.11.2025.
Paris, Joel. Overdiagnosis in Psychiatry: How Modern Psychiatry Lost Its Way While Creating a Diagnosis for Almost All of Life’s Misfortunes, Oxford University Press, 2015.
Sandra, Dasha A. et al. ”Inform and do no harm: Nocebo education reduces false self-diagnosis caused by mental health awareness. Psychological Medicine. 2025;55:e330
Stegenga, Jacob. Care and Cure: An Introduction to Philosophy of Medicine, Chicago University Press, 2018.
Suzuki, W. Good Anxiety: Harnessing the Power of the Most Misunderstood Emotion, Atria Books, 2021.
Tanskanen, Jani. Kulttuurin diagnostisoituminen : psykiatristen ja neuropsykiatristen diagnoosien ilmentymiä kotimaisessa nykykirjallisuudessa, 2025.
Tikkinen KAO, Rutanen J, Frances A, et al. Public, health professional and legislator perspectives on the concept of psychiatric disease: a population-based survey. BMJ Open 2019;9:e024265. doi: 10.1136/bmjopen-2018-024265
Toikkanen, Ulla. Miksi nuoria ahdistaa? Suomen Lääkärilehti, 2024.
Työterveyslaitos. Työelämä ja mielenterveys.
THL. Lasten ja nuorten ADHD-diagnoosit yleistyvät edelleen – alueelliset erot yhä suuria, mutta sukupuolierot kaventumassa. 11.3.2025.
Twenge, Jean. iGen: Why Today’s Super-Connected Kids Are Growing Up Less Rebellious, More Tolerant, Less Happy – and Completely Unprepared for Adulthood – and What That Means for the Rest of Us, Atria books, 2018.
Wikström, Heidi. Kevään viimeisenä päivänä, Suomen Lääkärilehti, 4.6.2025.
Wu, Harry. Mad by the Millions: Mental Disorders and the Early Years of the World Health Organization, MIT Press, 2021.
