Oma digipedagoginen suunnitelmani lähti elämästä: suurpiirteistä, omakohtaista, ennalta arvaamatonta ja välillä vähän haahuilevaa. Olenkin vähän kuin mukamas itseohjautuva opiskelija: luin ohjeita kiireessä, ajatus ei oikein ollut kirkas ja raapustin kokoon jotakin. Sitten tuli ohjaustapaaminen ja sain palautetta ja ohjausta. Blim!
Tämä on oikeastaan mukavaa. Koin olleeni hakoteillä mutta nyt ajatus on kirkkaampi: koska itse pidän joustamisesta, voin toteuttaa samaa periaatetta tässäkin hankkeessa. En kehitä yhtä ainoata kurssia vaan ota palasen sieltä, toisen täältä sekä sovellan ja kehitän palasia käynnissä olevilla kursseilla. Hahmottelinkin suunnitelmassani, että en halua uudistaa koko kurssia tai omaa digiajattelua vaan poimia täsmätyökaluja tarkoituksenmukaisesti, ei digi edellä.
Reseptini on seuraava: osio 2 syksyllä TTI- ja TUTA&TIJO-ryhmien kanssa, osiot 3-5 ARK- ja TST-ryhmien kanssa. En suunnittele nyt tämän enempää vaan tartun tehtävään sitten spontaanisti ja ”ennalta arvaamatta”. Tämä on minun elämääni, toimin monesti parhaiten tekemällä ratkaisuja nopeasti. Niin, ja niiden ratkaisujen toteuttamiseen tarvitsen sitä elektroniikkaa. Aion mennä niin sanotusti pää edellä ja oppia erehtymällä ja onnistumalla. Sehän lienee sallittua?
Tero Tuohimaa
Tekstissäsi on mukavaa itsereflektiota ja avaat hienosti omia lähtökohtiasi opetuksen suunnittelulle. Olet rohkea, kun uskallat kokeilla asioita opetuksessasi ilman liian tarkkaa suunnitelmaa. Liian yksityiskohtainen suunnittelu kun saattaa estää myös opiskelijoiden osallistamisen. Kuten kerroit tekeväsikin, on hyvä, että tehtävillä on tietyt reunaehdot, mutta on hyvä antaa tiettyjä vapauksia myös opiskelijoille, esim. he voivat päättää mitä ohjelmaa käyttävät ja millä tavalla. Yritys ja erehdys/onnistuminen/oppiminen on täysin sallittua ja jopa suotavaa. 🙂 Tsemppiä reseptin kokeiluun!
Tanja Tervonen
17.11.2019 19:18