Infektiosta politiikkaan*

”Globalisaatio 1.0, joka alkoi vuoden 1492 tienoilla, muutti maailman suuresta keskikokoiseksi. Globalisaatio 2.0, jonka aikana syntyivät suuret monikansalliset yritykset, muutti maailman keskikokoisesta pieneksi. Vuoden 2 000 tienoilla globalisaatio 3.0 muutti maailman pienestä pikkuriikkisseksi”.
Näihin Thomas Friedmanin sanoihin viitaten taloustieteen nobelisti Matthew Jackson (2019) piirtää kuvaa muuttuneesta maailmasta ja siitä, miten maailma tulvii olohuoneisiin ja iholle. Nykyisessä maailmassa emme voi enää elää eristyksissä, emmekä välttää kysymyksiä, jotka koskevat koko ihmiskuntaa. Mutta miten saada oikeaa ja luotettavaa tietoa? Miten hallita ja ohjata yhteiskunnan kehitystä?

Tieto, luulo ja politiikka?

Tiedotusvälineiden tuottaessa informaatiota tuutin täydeltä, tuntuu kuin koko maailma tulvisi olohuoneeseen ja iholle. Selvitäkseni siitä, minulla tulisi olla valmiudet arvioida informaatiota. Korona -viruksen kaltaisissa tilanteissa, minun tulisi olla selvillä tuntemattoman taudin luonteesta, sen leviämiseen vaikuttavista tekijöistä ja siitä, miten sitä vastaan on mahdollista suojautua. Se tuntuu kuitenkin lähes mahdottomalta tehtävältä, varsinkin kun asiantuntijatkin ovat epävarmoja; ennusteet ja mallit taudin leviämisestä, perustuvat oletuksiin, joissa on jos -sana poikineen.  Pahimmillaan ajaudutaan siihen, että niin poliitikot kuin kansalaisetkin ajautuvat asiantuntijoiden, mielipiteiden ja huhujen ohjailtavaksi. Ministerit lukevat kädet täristen asiantuntijoidensa kirjoittamia papereita ja toimittajan sormet hapuilevat havainnekuvaa viruksen leviämisestä tietämättä, miten monta ”jossia” sen oletuksiin sisältyy.

Suurten yhteiskunnallisten murrosten yhteydessä ratkaisevaksi asiaksi nouseekin se, miten epävarmuutta hallitaan ja miten sille saadaan kansan tuki. Yksi vaihtoehto on se, että asiantuntijat arvioivat tilanteen ja poliitikot määrittävät mitä tehdään? Toinen vaihtoehto olisi se, että viritetään ensin laaja yhteiskunnallinen keskustelu ja keskustelun perusteella valitaan se vaihtoehto, joka saa enemmistön tuen.

Ensimmäinen vaihtoehto on tehokas ja sen lopputulokset riippuvat pitkälti siitä, miten hyvin eliitti ja poliittinen johto tuntevat yhteiskunnan tilan ja väestön tarpeet. Toinen vaihtoehto, yhteiskunnan ohjaaminen demokraattisen dialogin avulla, on tavallaan hitaampi, sillä jo keskustelun mahdollistaminen edellyttää monipuolista tietoa, tiedon jakamista mikä vie aikaa ja tupakkaa.

 

Epävarmuuden hallinta

Kun Suomen hallitus muotoili omaa koronavirus -politiikkaansa, oli kyse pikemminkin ensimmäisestä kuin toisesta vaihtoehdosta. Niin tilannearvio kuin poliittiset toimenpiteetkin (kansalaisten ohjeistus, liikkuvuuden rajoittaminen, instituutioiden käyttäytymisen ohjeistaminen, jne.) perustuivat hallitusta lähellä olevien asiantuntijaorganisaatioiden tilannearvioon. Poliittista keskustelua käytiin lähinnä vain eduskuntaryhmien kesken. Kansalaiskeskustelu jäi tehtyjen valintojen arvioimiseen.

Tämän politiikan tuloksena syntyi ”rajoitediskurssi”. Nyt hallituspuolueet ja oppositio, asiantuntijat ja media kilpailevat keskenään vain siitä millaisia ja miten järeitä rajoituksia otetaan käyttöön. Rajoitediskurssista tuli dominoiva ja itse itseään ruokkiva mantra, mikä ei ole mahdollistanut keskustelua vaihtoehtoisista toimintatavoista. Ne, jotka muistuttavat kansalaisten ihmisoikeuksista, vapausoikeuksista, itsemääräämisoikeuksista ja yhtäläisen kohtelun näkökulmasta, saavat otsaansa Kainin merkin.

Vaikka tieto Korona -viruksesta ja sen hallinnan mahdollisuuksista olivat hataralla pohjalla, politiikan logiikkaan kuuluu, että poliitikon tulee kyetä tekemään päätöksiä. Mitä vakavammasta ongelmasta on kyse, sitä suurempaa vastuuta vieritetään poliitikon harteille. Kun suomalaiset vielä luottavat instituutioihin, julkisviranomaisiin ja siihen, että tutkimustietoa käytetään poliittisten vaihtoehtojen perusteluissa, on se ollut omiaan ruokkimaan tunnetta siitä, että homma on hanskassa ja epävarmuus hallinnassa.

Mutta entä jos todellisuus onkin oikukkaampi kuin tarjotut mallit ja käytettävissä olevat resurssit mahdollistavat? Onko silloin realistista edes ajatella, että ne hallitaan?

 

Ministeri seisoo sillalla ja tarkkailee tiesulkuja

Korona -politiikassaan hallitus ja eduskunta ovat halunneet kunnostautua määrätietoisina, nopeina, ja kipeisiinkin ratkaisuihin kykenevinä toimijoina. Poliittinen johto tuntuu olevan vakuuttunut valintojensa oikeutuksesta, jopa siinä määrin, että ne ovat valmiit pakottamaan kansalaisia antamiinsa pelisääntöihin. Nniskuroivien kohdalla ollaan valmiita kurinpitotoimiin.

Ihmisten fyysinen etääntyminen voi ollakin tarpeen varsinkin viruksen leviämisvaiheessa, mutta silti tämä etääntyminen ja etäännyttäminen herättää kysymyksiä, jotka koskevat ihmisoikeuksia, itsemääräämisoikeutta ja ihmisen integriteettia. Epidemilogisen näkemyksen vallitessa ystävyys, huolenpito, sosiaalinen tuki ja solidaarisuus saivat kyytiä. Tuloksena on se, että Suomessa ministeri seisoo ylväänä yössä ja tarkkailee poliisien ja sotilaiden asettamia tiesulkuja, mutta Barcelonassa ihmiset kokoontuvat iltaisin taputtamaan terveydenhuollon työntekijöille kiitokseksi siitä uupumattomasta työstä, mitä nämä tekevät.

Maailman terveysjärjestö (WHO) on julistanut koronaviruksen “kansainvälisesti huolestuttavaksi kansanterveydelliseksi hätätilanteeksi”, ja monet maat ovat seuranneet esimerkkiä, mutta tulisiko tähän kriisiin ja sen hallintaan olla muitakin näkökulmia. Taloustieteilijät, etujärjestöjen edustajat ja ne, jotka ovat menettäneet tulonsa, työpaikkansa ja liiketoimintansa ovat heränneet, mutta ovat alakynnessä siihen nähden, mitä infektiotautien asiantuntijat ja poliitikot hokevat. Sosiaalipoliitikot ovat vaienneet ja vaiennettu, vaikka päätä leikataan. Valta on annettu ajatuksille, joiden mukaan jokainen naapuri on potentiaalinen ruttopesäke.

Hämmästyttävää on myös se sokeus, jolla meille uskotellaan infektiotautien leviämistä koskeviin ennusteisiin perustuvaa politiikkaa, vaikka ennustemalleissa on lähtötietona käytetty maita, joissa ei ole edes alkeellisia kansanterveys- ja sosiaaliturvajärjestelmiä ja joiden väestörakenteet, väestötiheys ja elintavat poikkeavat olennaisesti Suomesta. Vertailumaiden hygieniaolot ovat olemattomat ja sen lisäksi maiden sisäiset sosiaaliset jaot ja demokratiavajeet pahentavat ihmisten ahdinkoa. Miksi meille siis syötetään tätä epävarmojen ennusteiden potaskaa?

Olisiko aika kääntää vinyyliä?

Edellä kuvatun ”rajoitediskurssin” jälkeen kysyn: Onko minulla oikeus odottaa, että hallitus ja asiantuntijat tekisivät töitä kokonaisvaltaisen ja inhimillisen vaihtoehdon hyväksi ja kutsuisivat kansalaisjärjestöjä talkoisiin? Aloittaessamme työn voisimme lukea Albert Camusin ”Rutto” (1947) ja Jose Saramagon ”Sokeus” (1995) kirjat, jotka ovat oivallisia kertomuksia ruton eristämän kaupungin dilemmasta ja ihmisen taistelusta pahuutta vastaan.

Neve Gordonia ja Catherine Rottenbergia mukaillen olen muotoillut muutamia konkreettisia poliittisia toimia:

  • Nyt olisi taattava kaikille välttämätön toimeentulo (perustulo) ja jäädytettävä asuntolainojen ja vuokrien taso. Köyhyysrajan alla oleville ihmisille sekä työpaikkansa menettäjille, kodittomille, keikkatalouden työntekijöille, työttömille ja pienyrityksille olisi pikaisesti luotava toimeentuloturva.
  • Koronakriisin toivoisi herättävän poliittiset päätöksentekijät ja muutkin toimijat tekoihin SOTE -uudistuksen toteuttamiseen. Nyt olisi luotava ratkaisu, joka turvaa yhtäläiset oikeudet sosiaali- ja terveyspalveluihin oli sitten etelä tai pohjoissuomalainen, maahanmuuttaja tai kantasuomalainen. Kukaan ei saa jäädä hoitamatta pelon tai köyhyyden vuoksi.
  • On investoitava tulevaisuuteen ja luotettava kansalaisiin. Samalla kun yhteiskunnan voimat puristetaan koronan voittamiseen, on luotava perusteet sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävälle kehitykselle. Kriisin keskellä on investoitava kodittomiin, naisten turvakoteihin ja ruokapankkeihin sekä tarjottava apua pakolaisille mutta hyvinvointivaltio ei voi rakentua köyhäinapuohjelmien ja armeliaisuuden, vaan sosiaalisten ja ihmisoikeuksien varaan.

* Kiitokset blogiluonnoksen kommentoinnista Arto Laitiselle ja Aino-Kaisa Koistiselle

Lähteitä

Camus, A. (1947) Rutto. Keuruu: Otava

Gordon N.  & Rottenberg  C(2020) The coronavirus conundrum and human rights – The outbreak necessitates heavy government involvement in our lives but this does not mean an overreach is justified. https://www.aljazeera.com/indepth/opinion/coronavirus-conundrum-human-rights-200320120352737.html

Jackson M. (2019) The Human Network. London: Atlantic Books

KÖYHYYSVAHTI – SUOMEN KÖYHYYSRAPORTTI 2019. Suomen köyhyyden ja syrjäytymisen vastainen verkosto EAPN-Fin. http://www.eapn.fi/wp-content/uploads/2019/10/K%C3%B6yhyysvahti-Suomen-k%C3%B6yhyysraportti-2019.pdf

Saramago, J (1995) Sokeus. Porvoo: Tammi.

 

Kommentit

Vastaa

Käsitellään kommentteja...

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *