Miten turvakoti sai alkunsa?
Turvakodin perustaja, Emma Mäkinen (vuoteen 1886 Åhman) oli helsinkiläisen piian avioton tytär. Kun Emma oli 9-vuotias, hänen äitinsä meni naimisiin senaatin vahtimestarina toimineen miehen kanssa. Näin syntyneellä perheellä oli taloudellisia mahdollisuuksia kouluttaa Emmaa, joka valmistui kesäkuussa 1870 Jyväskylän seminaarista kansakoulunopettajaksi.
Emma Mäkinen toimi Helsingissä opettajana miltei kymmenen vuotta. 1870-luvun lopulla eräs opettajakollega kutsui hänet vapaakirkollisen liikkeen saarnatilaisuuksiin, ja yhdessä näistä kokouksista Emma tuli uskoon. Pian tämän jälkeen hän sattui kuulemaan entisestä oppilaastaan, joka oli tuomittu varkaudesta vankilaan ja ajettu ulos kodistaan. Tytöllä ei siis ollut paikkaa minne palata vankilasta vapautumisen jälkeen. Emma päätti auttaa tyttöä ja saattaa tämän Tukholmaan, missä toimi vapaakirkollinen turvakoti ”langenneille” naisille. Todennäköisesti juuri tämän tapauksen seurauksena Emma Mäkinen alkoi ajatella, että Helsingissäkin tarvittaisiin samanlaista laitosta.
Syksyllä 1880 Emma Mäkinen luopui opettajantoimestaan ja hyppäsi tyhjän päälle, turvakotia perustamaan. Ensimmäiset vuotensa laitos toimi vuokralla eri osoitteissa, mutta syksyllä 1882 se muutti Ullanlinnaan, Merikadun ja Laivurinkadun kulmauksessa sijainneeseen rakennukseen. Merikatu oli tuolloin kaukana silloisen kantakaupungin levottomasta yöelämästä, joten Emma piti sijaintia oivallisena ”langenneiden” pelastustyötä ajatellen. Aluksi Emma Mäkinen vuokrasi Merikadun tiloja, mutta kesällä 1883 hän osti ne itselleen. Samana kesänä hän perusti turvakodin yhteyteen lastenkodin. Kolme vuotta myöhemmin tontille valmistui uudisrakennus. Turvakoti toimi Merikadulla vuoteen 1923 saakka.
Emma Mäkisen turvakoti oli suomalaisista turvakodeista ensimmäinen ja suurin. Koska laitos sai vuosittain valtionapua, sitä voidaan pitää yksityisen ja julkisen avustustoiminnan välimuotona. Vuonna 1886 Emma avioitui saarnaaja Antti Mäkisen kanssa, mutta jatkoi kuitenkin työtään turvakodin johtajana. Merikadun laitos oli siis myös Mäkisten yksityiskoti ja eräs vapaakirkollisen liikkeen keskuspaikoista (Markkola 2002, 246–247).
Keitä ”langenneet” olivat?
”Lankeamisen” määritelmä oli jossain määrin sidoksissa yhteiskuntaluokkaan. Emma Mäkisen kaltaiset sosiaalisen työn tekijät tulivat itse yleensä yhteiskunnan keski- tai yläryhmistä, joiden käsityksen mukaan naisen sukupuolinen kanssakäyminen kuului vain avioliittoon. Naisen tärkeimpänä tehtävänä pidettiin uusien kansalaisten kasvattamista ja kodin puhtaan hengen vaalimista, ja tämän vuoksi siveellisestä kelpoisuudesta tuli naisen keskeisin ominaisuus. Naiset, jotka eivät sopineet tähän ihanteeseen, leimattiin poikkeaviksi ja turmeltuneiksi.
”Lankeamisella” oli monet kasvot. Kaikki ne 1300 naista, jotka oleskelivat vuosien varrella Emma Mäkisen turvakodissa, eivät suinkaan olleet poliisin kirjoissa olleita ammattiprostituoituja tai ylipäätään prostituoituja. Osa turvakodin hoidokeista oli alkoholisteja, osa rikollisia, osa oli saanut aviottoman lapsen. Jotkut olivat viettäneet muulla tavalla kevytkenkäisenä pidettyä elämää, johon viitattiin esimerkiksi sellaisilla epämääräisillä ilmauksilla kuin ”juossut ympäriinsä kaiken maailman miesten kanssa”, harjoittanut ”syntiä hienojen herrojen kanssa” tai antautunut ”huvittelevaan elämään”.
Valtaosa naisista oli tullut Helsinkiin maaseudulta, talonpoikais- tai työläisväestön keskuudesta. On mahdollista, että heidän käsityksensä sopivasta elämästä poikkesivat keski- ja yläryhmien käsityksistä: alempien yhteiskuntaryhmien keskuudessa esimerkiksi nuorten esiaviolliset suhteet olivat jossain määrin hyväksyttyjä tai siedettyjä (Nieminen 1951, 74, 82; Rajainen 1973, 96–97; Markkola 1994, 62; Saarimäki 2010, 205–206; Miettinen 2012). Jää siis hieman epäselväksi, kuinka ”langenneita” naiset omasta mielestään olivat turvakotiin saapuessaan.
Työn ja rukouksen voimalla
Toimintaperiaatteiltaan Emma Mäkisen turvakoti oli samanlainen kuin vastaavat laitokset muualla maailmassa. Ajatuksena oli ensinnäkin katkaista naisen siteet aiempaan elämään ja toiseksi opettaa heille tavallisia taloustöitä. Mäkisen turvakodissa tehtiin tilauksesta muun muassa peitteitä ja mattoja, ja naiset hoitivat myös laitoksen ruuanlaitto- ja siivoustyöt. Turvakodin liiketoiminnan tärkein osa-alue oli kuitenkin vaatteiden pesu, mankelointi ja silitys. Pirjo Markkolan mukaan turvakodin pesulaa voidaan pitää ammatillisen koulutuksen muotona, sillä siellä naiset oppivat paitsi pesemään, myös silittämään ja tärkkäämään (Markkola 2002, 227–231, 236). Tätä taitoa ei jokainen piikatyttö hallinnut.
Osa naisista ilmeisesti arvosti turvakodista saamaansa ammatillista opetusta. Vuonna 1885 Anna-niminen entinen hoidokki kirjoitti Emma Mäkiselle ja kertoi keränneensä uudessa kotikaupungissaan mainetta hyvänä silittäjänä. ”Suuret kiitokset Mimmille että hän opetti minut hyvin ryykkäämään sillä saan kiitokset koko kaupungissa,” Anna iloitsi. Tilta-niminen nainen puolestaan kyseli päiväämättömässä kirjeessään lisäniksejä, joiden avulla silityksestä tulisi paitsi kiiltävää myös kovaa: ”[K]uinka saisi kova rykämis olkaa hyvät ia sanokaa mikä auttais panna stärkelsin sekaan minun rykämiseni on kyllä glansia vaan ej kovaa [–.]”
Turvakodeissa vallitsi yleensä vahva kristillinen henki, jonka oletettiin edesauttavan naisten muutosprosessia. Emma ja Antti Mäkisen kodissa järjestettiin jatkuvasti vapaakirkollisen yhteisön rukoushetkiä ja muita tilaisuuksia, joten turvakodin naiset altistuivat kristilliselle sanomalle. Heidän myös toivottiin tulevan elävään uskoon.
Langenneiden pelastustyön ja sitä varten perustettujen laitosten päämääränä ei siis ollut mikään laaja yhteiskunnallinen reformi. Naisille ei yleensä tarjottu koulusivistystä vaan nimenomaan taitoja, joiden avulla oli mahdollista hakeutua työhön. Voidaankin siis todeta, että näissä laitoksissa ylä- ja keskiryhmien naiset siirsivät omaa moraalikäsitystään työväenluokan naisille, joiden oletettiinkin pysyvän työväenluokassa – mutta kuitenkin sen kunnollisina jäseninä.
Pelastustyö oli vaikeaa: Emma Mäkisen oman kirjanpidon mukaan seitsemän ensimmäisen toimintavuoden aikana melkein puolet laitoksessa olleista naisista ”palasi paheiden teille” ja joutui jopa vankilaan, kuten esimerkiksi turkulaislähtöinen Ida ja ruotsinkielisellä rannikkoseudulla varttunut Amanda. Parhaiten onnistuivat ne naiset, jotka olivat vielä nuoria sekä halukkaita sisäistämään turvakodin arvomaailman ja omaksumaan siellä saadut käytännön opit. On todennäköistä, että suuri osa naisista käytti turvakotia vain tilapäissuojana, saihan siellä sentään ruokaa ja katon pään päälle.
—
Kirjekatkelmat: Emma Mäkisen turvakodin arkisto, Kansallisarkisto.
Kirjoitus perustuu aiempiin tutkimuksiini:
Annola, Johanna (2003): ”Minulle eläminen on Kristus”: uskonto ja yhteiskunnallinen äitiys Emma Mäkisen hyväntekeväisyystyössä 1849–1915”. Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja 92 (2002), 153–176.
Annola, Johanna (2015): The Conflict between Lived Religion and State Control of Poor Relief. The Case of Emma Mäkinen’s Private Orphanage at the Turn of the 20th Century. Perichoresis 13 (2), 77–96.
Annola, Johanna (2019): ”Tehe minusta itselles kunnian astia!” Kuuluminen ja kutsumus saarnaaja Antti Mäkisen elämässä 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Teoksessa Johanna Annola, Ville Kivimäki & Antti Malinen (toim.), Eletty historia. Kokemus näkökulmana menneisyyteen. Vastapaino, Tampere, 149–177
Lisäksi olen viitannut seuraaviin teoksiin:
Markkola, Pirjo (1994): Työläiskodin synty. Tamperelaiset työläisperheet ja yhteiskunnallinen kysymys 1870-luvulta 1910-luvulle. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki.
Markkola, Pirjo (2002): Synti ja siveys. Naiset, uskonto ja sosiaalinen työ Suomessa 1860–1920. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Miettinen, Tiina (2012): Ihanteista irrallaan. Hämeen maaseudun nainen osana perhettä ja asiakirjoja 1600-luvun alusta 1800-luvun alkuun. Tampere University Press, Tampere.
Nieminen, Armas (1951): Taistelu sukupuolimoraalista. Avioliitto- ja seksuaalikysymyksiä suomalaisen hengenelämän ja yhteiskunnan murroksessa sääty-yhteiskunnan ajoilta 1910-luvulle. WSOY, Helsinki.
Rajainen, Maija (1973): Naisliike ja sukupuolimoraali. Keskustelua ja toimintaa 1800-luvulla ja nykyisen vuosisadan alkupuolella noin vuoteen 1918 saakka. Suomen kirkkohistoriallinen seura, Helsinki.
Saarimäki, Pasi (2010): Naimisen normit, käytännöt ja konfliktit. Esiaviollinen ja aviollinen seksuaalisuus 1800-luvun lopun keskisuomalaisella maaseudulla. Jyväskylä Studies in Humanities 138, Jyväskylän yliopisto.
Kommentit