Mitä vankilassa syötiin?
1860-luvun puolivälissä jokainen päivä oli keitto- tai puuropäivä Turun ja Lappeenrannan kehruuhuoneissa
Otetaan esimerkiksi keskiviikko Turun kehruuhuoneessa. Silloin naisvangit saivat aamiaiseksi reilut sata gramma silakkaa, kotikaljaa sekä noin 200 grammaa kuivaa leipää, jonka piti riittää koko päivän tarpeisiin. Leipäannos vastaa suunnilleen puoltatoista sellaista kuivattua ruisreikäleipää, joita nykyisin löytyy kauppojen leipäosastoilta.
Päivällä vangeille jaettiin litran verran ryynikeittoa, joka oli valmistettu ohraryyneistä, lihasta, vehnäjauhosta ja sipulista. Mausteena käytettiin pippuria, inkivääriä ja suolaa. Iltaruuaksi vangit saivat reilun litran kaljavelliä, joka oli tehty kotikaljasta, ruisjauhoista ja siirapista. Voita naiset eivät keskiviikkoisin saaneet – sitä nimittäin jaettiin vain sunnuntaisin, 40 grammaa jokaiselle.
Lappeenrannan kehruuhuoneessa naiset saivat joka päivä noin 600 grammaa pehmeää ruisleipää. Annos on likimain saman kokoinen kuin kaksi nykyajan ruisreikäleipää. Ylipäätään kehruuhuoneiden leipäkäytännöt näyttävät noudattaneen perinteistä jakoa, jonka mukaan Länsi-Suomessa oli tapana syödä kovaa leipää ja Itä-Suomessa pehmeää.
Lappeenrannassa naisten aamiainen koostui noin kolmesta desilitrasta keitettyjä perunoita. Päivällä tässäkin laitoksessa syötiin keittoa tai puuroa, ja illalla kukin vanki sai vielä pari silliä tai silakkaa. Kummassakin kehruuhuoneessa sairaalassa oleville naisille oli oma, erillinen ruokavalionsa.
Ruoka ja järjestyshäiriöt
Ruoka aiheutti kehruuhuoneissa jatkuvasti järjestyshäiriöitä – esimerkiksi ruuasta purnaaminen tulee vastaan jo 1820-luvun lähteissä.
Syksyllä 1821 Turun kehruuhuoneen johtokunta päätti vaihtaa ruokajärjestyksessä olleet perunat lanttuihin, sillä perunan hinta oli korkealla. Joulukuussa vangit kuitenkin ryhtyivät vaatimaan perunoita takaisin, sillä heidän mielestään lanttu ei ollut yhtä täyttävää kuin peruna. Ihme kyllä johtokunta otti vaatimuksen huomioon. Todennäköisesti tämä tapahtui siksi, että johtokunnan oli pääsääntöisesti pitäydyttävä keisarin vahvistamassa ruokajärjestyksessä.
Asiat eivät sujuneet yhtä mutkattomasti syksyllä 1876 Lappeenrannan kehruuhuoneessa. Laitoksen rangaistuspäiväkirjan mukaan yhdeksän vankia – Karolina, Amanda, Greta, Tilda, Amalia ja neljä Mariaa – alennettiin vankiluokasta toiseen ja määrättiin menettämään säästörahansa ruokaan liittyneen selkkauksen vuoksi. Naiset olivat kulkeneet ”elämöiden ja sähisten usuttamassa” muita vankeja ”valittamaan iltaruuasta ennen kuin edes tiesivät, millaista se olisi”. Luultavasti heidän käytöksensä tulkittiin vastarintaan yllyttämiseksi.
Purnaamisen ohella vangeilla oli kummassakin kehruuhuoneessa tapana hamstrata ruokaa. Vuonna 1821 Turun kehruuhuoneen lääkäri Carl von Haartman ehdotti laitoksen johtokunnalle, että sairaita kiellettäisiin säilyttämästä ruokaa sairasosastolla aterioiden välillä. Lääkärin mielestä kielto oli syytä ulottaa koskemaan kaikkia vankeja, sillä ruoan varastoimisesta
…on syntynyt enemmän kuin paljon epäjärjestystä ja epäsiisteyttä. Ruoka pitäisi kerätä pois heti ruoka-ajan päätyttyä, jolloin jokainen söisi niin paljon kuin jaksaisi eikä säästäisi ruokaa välipalaksi.
1860-luvulle tultaessa ruuan vieminen ruokasalista oli jo pitkään ollut kiellettyä. Lappeenrannan kehruuhuoneen rangaistuspäiväkirjoista käy ilmi, että vangeilla oli silti tapana salakuljettaa leipää ja perunoita esimerkiksi makuusaleihin. Talvella 1879 Jenny-niminen vanki vei perunoita ruokasalista oman vankiluokkansa tiloihin ja yritti paistaa niitä siellä. Rangaistukseksi Jennyltä evättiin perunat kokonaan kahden aamiaisen ajaksi.
Mikäli vanki jäi kiinni ruuan hamstraamisesta, seurauksena oli useimmiten juuri ruoka-annoksen pienentäminen tai aresti yksinäisessä sellissä – yleisesti ottaenhan kehruuhuoneet eivät olleet sellivankiloita. Toisinaan hamstraaja määrättiin vedelle ja leivälle. Ylipäätään ravinto ja kurinpito kietoutuivat vankilan arjessa tiiviisti yhteen, sillä vesileipäruokavalio oli käypä rangaistus muistakin järjestysrikkomuksista.
Mitä ruoka merkitsi?
Modernien amerikkalaisvankiloiden mikromaantieteeseen perehtyneet tutkijat Amy Smoyer ja Kim Blankenship ovat selvittäneet, että ruuan salakuljettaminen ja kätkeminen liittyy yhtäältä vankien kokemaan epävarmuuteen ruuan saatavuudesta, toisaalta vankilan monimutkaisten sosiaalisten verkostojen toimintaan (Smoyer & Blankenship 2014). Ei ole mitään syytä olettaa, etteikö näin olisi ollut myös 1800-luvun naisvankiloissa.
Salakuljetettua ruokaa käytettiin mitä ilmeisimmin maksuvälineenä erilaisissa vaihtokaupoissa. Vuonna 1870 Turun kehruuhuoneessa selviteltiin mutkikasta tapausta, jossa erinäisiä vaatekappaleita oli liikkunut vankien välillä eikä lopulta ollut aivan selvää, mistä ne alun perin olivat laitokseen päätyneet. Asiakirjoista käy kuitenkin ilmi, että Fredrika-niminen vanki oli ”joitakin viikkoja ennen Karolina [– –]n lähtöä saanut ruokaa vastaan tältä punasinivalkoruudullisen hameen”. Kauppaa oli siis käyty.
Joissain tapauksissa ruoan salakuljettaminen on mahdollista tulkita myös tavaksi osoittaa välittämistä. Syyskuussa 1871 Wilhelmina-niminen vanki yritti Lappeenrannan kehruuhuoneessa salakuljettaa suolaa vesileipärangaistusta kärsineelle vangille mutta jäi kiinni ja joutui itse vedelle ja leivälle. Samoin kävi elokuussa 1879 Idalle, joka oli yrittänyt auttaa vesileipärangaistusta istuvaa vankitoveriaan viemällä tälle kalaa ja lihaa.
Ovatko ruokaan liittyneet järjestyshäiriöt siis osoitus vankien kapinahengestä, pitäisikö ne tulkita merkeiksi siitä, että naiset yrittivät yksinkertaisesti turvata ravinnonsaantinsa vai oliko kyse sosiaalisten suhteiden hoitamisesta? Todennäköisesti kyse oli kaikesta tästä, aivan kuten nykypäivän vankiloissakin.
—
Lähteet ja kirjallisuus:
Kansallisarkisto, Turun ja Lappeenrannan kehruuhuoneiden arkistot sekä Vuoden 1865 vankilauudistuskomitean arkisto.
Smoyer, Amy & Blankenship, Kim M. 2014: Dealing food. Female drug users’ narratives about food in a prison place and implications for their health. International Journal of Drug Policy, 3/2014, 562–568.
Kommentit