Opillinen sivistys ja sosiaalinen tausta
Tämän kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa kerrottiin köyhäintalon johtajille tarkoitetuista lyhyistä oppikursseista, jotka järjestettiin vuosina 1896 ja 1903. Antamiensa tietojen mukaan melkein kaikki kursseille osallistuneet johtajat olivat saaneet alkeisopetusta koulussa tai kotona. Jo tämä teki heistä koulutetumpia kuin suurin osa aikalaisista: erään arvion mukaan vuonna 1900 vain 39 prosenttia aikuisista suomalaisista osasi sekä lukea että kirjoittaa (Progress of Literacy in Various Countries: a Preliminary Statistical Study of Available Census Data since 1900, UNESCO, Paris 1953, 21).
Alkeisopetuksen saaminen ei kuitenkaan viittaa suoraan sosiaaliseen taustaan. Joissain tapauksissa esimerkiksi kansakouluun pääsy oli helpompaa kaupungissa asuvalle työläisperheen lapselle kuin hyvin toimeentulevan talonpojan jälkikasvulle. Koska kaupungeissa oli tarjolla lapsille sopivaa työtä vähemmän kuin maatiloilla, kaupunkilaislapsilla saattoi olla enemmän aikaa istua koulun penkillä kuin maaseudun lapsilla. (Haapala 1995, 38–40; Rahikainen 2003, 162–66.)
Noin kolmasosa kurssille osallistuneista naispuolisista köyhäintalon johtajista oli jatkanut opintojaan alkeisopetuksen jälkeen oppikoulussa, kansakoulunopettajaseminaarissa, kauppakoulussa tai kansanopistossa. Oppikoulua oli käynyt vuoden 1896 kurssilaisista kahdeksan naista ja vuoden 1903 kurssilaisista seitsemän naista. On turvallista olettaa, että he olivat lähtöisin yhteiskunnan ylemmistä kerroksista. Oppikoulu merkitsi niin suurta taloudellista investointia, että siihen oli varaa vain ylä- ja keskiryhmien perheillä. Vuonna 1910 oppikoulun kävi vain seitsemän prosenttia ikäluokasta (Haapala 1995, 39).
Kansakoulunopettajaseminaarin, kauppakoulun tai kansanopiston käyneiden naisjohtajien sosiaalista taustaa on vaikeampi määritellä. Henkilö, joka ilmoitti korkeimmaksi koulutuksekseen kansakoulunopettajaseminaarin, saattoi olla käynyt sitä ennen oppikoulun. Hänelle seminaariin hakeutuminen oli todennäköisesti merkinnyt olemassa olevan yhteiskunnallisen aseman lujittamista, keski- tai yläryhmässä pysyttelemistä.
Toisaalta seminaariin saattoi myös päästä pelkällä kansakoulupohjalla (Kalenteri Suomen naisten työstä, 198–199), jolloin opettajankoulutus toimi sosiaalisen nousun välineenä – etenkin, kun seminaarissa oli myös köyhille oppilaille tarkoitettuja vapaaoppilaspaikkoja. Johtajien oppikurssin aineisto ei kerro, millaista tietä naiset olivat seminaariin, kauppakouluun tai kansanopistoon kulkeneet.
Käytännön koulutus ja sosiaalinen tausta
Sekä vuonna 1896 että vuonna 1903 yli neljäsosa naisjohtajista ilmoitti työskennelleensä aiemmin taloudenhoitajana. Vuonna 1903 melkein viidennes naisjohtajista kertoi olevansa entisiä sairaanhoitajia.
”Taloudenhoitaja” aiempana ammattina kertoo melko vähän köyhäintalon johtajan sosiaalisesta taustasta. Tähän on kaksi syytä. Ensinnäkin ”taloudenhoitaja” oli venyvä käsite: vaivaishoidontarkastajan mukaan osa niistä naisista, jotka kertoivat olevansa entisiä taloudenhoitajia, olivat käytännössä työskennelleet aivan tavallisina piikoina. Toiseksi erilaiset taloudenhoitokoulutuksen muodot – emäntäkoulut ja keittokurssit – oli tarkoitettu eri yhteiskuntaryhmien naisille.
Emäntäkouluja perustettiin usein kansanopistojen yhteyteen, ja ne oli tarkoitettu pääasiassa alempien yhteiskuntaryhmien tytöille, jotka halusivat jatkaa opintojaan kansakoulun jälkeen. Tässäkin tapauksessa köyhien oppilaiden oli mahdollista anoa vapaaoppilaspaikkaa esittämällä todistus varattomuudestaan. Keittokursseja sen sijaan järjestivät erilaiset yhdistykset ja järjestöt. Osa niistä oli suunnattu ylempien yhteiskuntaryhmien tytöille, jotta nämä osaisivat rouviksi päästyään hoitaa talouttaan säädynmukaisella tavalla. (Kalenteri Suomen naisten työstä, 241–244; Ollila 1993, 56–65.) Näin ollen on vaikea tietää, oliko entinen taloudenhoitaja köyhtynyt säätyläisleski, vauraan talonpojan naimaton tytär vai kenties köyhä työläistyttö.
Samanlainen ongelma liittyy niihin naispuolisiin johtajiin, jotka ilmoittivat olleensa ”sairaanhoitajia”. Ennen 1880-lukua sairaanhoitoa oli mahdollista opiskella vain yksityisesti tai ulkomailla, mikä sulki alempien yhteiskuntaryhmien naiset ulos koulutuksen piiristä. Tilanne muuttui hiljalleen, kun Suomen Punainen Risti alkoi vuonna 1880 järjestää yksinkertaisia sairaanhoitokursseja ja laajempi sairaanhoitajien koulutus aloitettiin vaiheittain vuosina 1889–1902 lääninsairaaloissa (Sorvettula 1998, 63–67). Koska kummatkin koulutusmuodot olivat maksuttomia, sairaanhoitajan ammatti avautui myös vähävaraisemmille nuorille naisille. Samaan aikaan laajeneva kunnanlääkärijärjestelmä tarjosi lyhyemmän aikavälin harjoittelupaikkoja sairaanhoidosta kiinnostuneille.
Sinnitellen keskiluokkaan
Vuosien 1896 ja 1903 kurssilaisilta kerätyt tiedot osoittavat, että köyhäintalon johtajina toimineet naiset tulivat todennäköisesti varsin kirjavista taustoista. Myös yksittäisten johtajien tarinat osoittavat, että ammatti tarjosi elannon monenlaisille naisille.
Kuitenkin jokaisen naisjohtajan odotettiin ilmentävän työssään yhteiskunnan ylä- ja keskiryhmien arvomaailmaan sidottua johtajan ihannetta, jota valtion vaivaishoidontarkastaja ja hänen alaisensa rakensivat. Näin ollen on mahdollista ajatella, että kaikessa moninaisuudessaan köyhäintalojen johtajat vaikuttivat omalta osaltaan suomalaisen keskiluokan rakentumiseen.
Muotoutuvan keskiluokan ylempi osa koostui varakkaammista yrittäjistä sekä akateemisen sivistyksen saaneista viranhaltijoista ja ammatinharjoittajista, kuten esimerkiksi oppikoulunopettajista, lääkäreistä, lakimiehistä, papistosta ja korkeammista virkamiehistä. Keskiluokan alempaan osaan kuuluivat vauraat talonpojat ja käsityöläiset, pikkuporvarit sekä niin sanotut pikkuvirkamiehet, joilla oli tietty määrä koulutusta. (Alapuro 1985, 70–73; Haapala 1995, 99–127.) Köyhäintalon johtajat ylsivät tähän joukkoon – mutta vain juuri ja juuri.
Johtajien statusta heikensi ensinnäkin suhteellisen alhainen palkka, joka ei välttämättä taannut keskiluokkaista elintasoa (Annola 2018). Kun alempien yhteiskuntaryhmien kouluttautumismahdollisuudet alkoivat hiljalleen kohentua 1900-luvulle tultaessa, myös vaatimattomista oloista lähtöisin olevat naiset saattoivat kyetä saavuttamaan köyhäintalon johtajalta vaaditun pätevyyden. On mahdollista pohtia, olivatko köyhien kotien kasvatit siinä määrin tyytyväisiä virkoihinsa huonoa palkkaa maksavissa kunnissa, että he itse asiassa hidastivat johtajan ammatin palkkakehitystä.
Toiseksi vaikuttaa siltä, että köyhäintalon johtajien oman koulutusohjelman puuttuminen heikensi ammatin asemaa keskiluokan sisällä (Annola 2018). Tuon ajan keskiluokkaa voidaan pitää kerroksellisena ryhmänä, jolta puuttui jaettu luokkatietoisuus tai -identiteetti. Kuitenkin suuri osa ryhmään kuuluneista ihmisistä jakoi vahvan uskon sivistykseen ja meritokratiaan (Alapuro 1985, 70–73). Köyhäintalon johtajille ei kuitenkaan ollut olemassa omaa oppilaitosta, josta olisi saanut räätälöidyn koulutuksen ja todistuksella osoitettavan pätevyyden, ja tämän vuoksi johtajien yhteiskunnallinen asemakin jäi epämääräiseksi.
On todennäköistä, että köyhäintalon johtajat käyttivät tässä tilanteessa aikaa ja energiaa luokka-asemansa osoittamiseen. Jotta johtaja olisi laskettu paikallisessa yhteisössä keskiluokkaan kuuluvaksi, tämän tuli huolehtia siitä, että pukeutui ja käyttäytyi oikein. Esimerkiksi naispuolisen johtajan tuli näyttää pikemminkin valistuneelta emännältä kuin piialta. Muuta köyhäintalon väkeä ohjatessaan hänen oli käyttäydyttävä ystävällisen etäisesti, samaan tapaan kuin rouvat käyttäytyivät palvelijoitaan opastaessaan. Myös johtajan harrastusten ja verkostojen oli oltava oikeanlaisia. Kun ammatin status oli jäsentymätön, luokka-aseman varmistaminen ja siihen liittyvä ”brändityö” jäivät johtajan omille harteille.
—
Lähteet ja kirjallisuus:
Vaivaishoidontarkastajan vuosikertomus 1896.
Vaivaishoidontarkastajan vuosikertomus 1903.
Alapuro, Risto (1985), Yhteiskuntaluokat ja sosiaaliset kerrostumat 1870-luvulta toiseen maailmansotaan, teoksessa Tapani Valkonen et al. (toim.), Suomalaiset: yhteiskunnan rakenne teollistumisen aikana (Helsinki: WSOY).
Annola, Johanna (2018), Female Biographies, Social Service and Social Mobility, teoksessa Daniel Nyström & Johanna Overud (toim.), Gender, History, Futures (Umeå: Sveriges kvinno- och genushistoriker), 40–49.
Haapala, Pertti (1995), Kun yhteiskunta hajosi: Suomi 1914–1920 (Helsinki: Painatuskeskus).
Kalenteri Suomen naisten työstä, toim. Suomen Naisyhdistys, 1894.
Ollila, Anne (1993), Suomen kotien päivä valkenee: marttajärjestö suomalaisessa yhteiskunnassa vuoteen 1939 (Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura).
Rahikainen, Marjatta (2003), ‘Nuorena työhön’ teoksessa Sinikka Aapola & Mervi Kaarninen (toim.), Nuoruuden vuosisata: suomalaisen nuorison historia (Helsinki: SKS), 161–83.
Sorvettula, Maija (1998), Johdatus hoitotyön historiaan (Jyväskylä: Suomen sairaanhoitajaliitto).
Kommentit