1990-luvun lamaa on tutkittu paljon taloudellisena kriisinä. Tutkimus on käsitellyt pankkikriisiä, bruttokansantuotteen romahtamista ja kansainvälisen talouden vaikutuksia Suomeen.
Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, miltä lama tuntui ihmisistä, jotka elivät laman ajan ja laman seurauksien kanssa.
Kuka mulle on valehdellut, että ahkera saa aina töitä?
Historiantutkija Ville Yliaska katsoo lamaa kokemushistoriana Laman kokemukset – 1990-luvun laman kokemushistoriaa -tietokirjassaan (Vastapaino, 2025). Aineistona Yliaska käytti SKS:n Työttömän tarina -kirjoituksia vuodelta 1993, kolmen suurimman puolueen eduskuntaryhmien pöytäkirjoja, hallituksen pöytäkirjoja sekä aikalaisaineistoa mediasta.
– Lamaa on tutkittu myös työttömyyden, median ja sosiaalipolitiikan näkökulmista. Sen sijaan varsinaista historiantutkimusta on ollut vähemmän. Nyt kun tapahtumista on kulunut yli 30 vuotta, kiinnostus on alkanut kasvaa, Yliaska sanoo.
Yliaskan käyttämissä aineistoissa, kuten työttömien kirjoituksissa ja poliitikoille lähetetyissä kirjeissä, lama näyttäytyy ennen kaikkea kokemuksena epäoikeudenmukaisuudesta ja petetyksi tulemisesta.
Lama loi monelle tunteen, ettei sääntöjä enää ole olemassa. Työttömäksi joutuminen oli ensimmäinen kerta, kun työ ei ollutkaan itsestäänselvyys.
– Monet kirjoittajat korostivat omaa ahkeruuttaan ja sitä, että olivat tehneet töitä nuoresta asti. Työttömyys koettiin järkytyksenä juuri siksi, että se rikkoi käsityksen siitä, miten yhteiskunnan pitäisi toimia. Taustalla oli vahva ajatus eräänlaisesta hiljaisesta yhteiskuntasopimuksesta. Suhde valtioon koettiin vastavuoroiseksi. Kun ihminen kouluttautuu, tekee työnsä hyvin ja toimii rehellisesti, yhteiskunta tarjoaa vastineeksi työn ja toimeentulon. Lama horjutti tätä käsitystä monien silmissä, Yliaska sanoo.
Taustalla oli vahva ajatus eräänlaisesta hiljaisesta yhteiskuntasopimuksesta. Suhde valtioon koettiin vastavuoroiseksi. Kun ihminen kouluttautuu, tekee työnsä hyvin ja toimii rehellisesti, yhteiskunta tarjoaa vastineeksi työn ja toimeentulon. Lama horjutti tätä käsitystä monien silmissä, Yliaska sanoo.
Oletettu ja sisäistetty yhteiskuntasopimus on yksi jaettu laman ajan kokemusrakenne, eli jaettu yhteisyyden tuntua luova aikalaiskokemus, jonka kautta lamaa elettiin. Kansalaisten puolelta sopimusehtoihin kuului Yliaskan mukaan rehellisyys, työteliäisyys ja kuuliaisuus, jotka miellettiin suomalaisten kansallisiksi ominaisuuksiksi. Suomalaisuus lunastettiin työnteolla.
– Tai ainakin näin oli aikaisemmin oletettu. Työttömyys avasi työttömien silmät sille, kuinka tämä median, opettajien ja koko suomalaisen yhteiskunnan syöttämä ajatus ei pitänytkään paikkansa. Sopimuksen noudattamisesta ei seurannutkaan luvattua palkkiota. Työtön koki joutuvansa ulos koko kansakunnasta, Yliaska sanoo.
Hyvinvointivaltiollakin on roolinsa laman kokemusrakenteena.
– Mutta ajateltiin, että työttömyyteen liittyvät hyvinvointivaltion tukimuodot kuuluvat ”toisille”, kuten laiskoille tai alkoholisteille. Omalle kohdalle työttömyyden ei ajateltu kuuluvan, koska elämää elettiin ahkerasti ja rehellisesti.
Kokemuksen historian näkökulmasta kiinnostavaa on myös se, miten ihmiset yrittivät ymmärtää kriisiä historiavertauksilla. Monet vertasivat lamaa aiempiin kansallisiin kriiseihin, kuten 1930-luvun talousvaikeuksiin tai sotavuosiin. Samalla he pohtivat, milloin suomalainen yhteiskunta oli ollut parhaimmillaan ja missä vaiheessa kehitys oli heidän mielestään lähtenyt väärään suuntaan.
1990-luvun alun julkisessa keskustelussa korostettiin talvisodan henkeä ja kansallista yhteishenkeä. Ne eivät näy Yliaskan aineiston työttömien kokemuksissa. Monet kokivat, että kriisi jakoi suomalaiset pikemminkin kahteen ryhmään: niihin, joilla oli työ ja turva, ja niihin, jotka jäivät kriisin keskellä yksin, ja osuvampi vertaus oli vuosi 1918. Patriotismi ei noussutkaan kriisin takia.
Lamaa selitettiin julkisessa keskustelussa myös 1980-luvun kulutusjuhlalla, jonka innoittamassa synnin tunnossa media ja poliitikot peräänkuuluttivat katumusharjoituksia.
Lamaa selitettiin julkisessa keskustelussa myös 1980-luvun kulutusjuhlalla, jonka innoittamassa synnin tunnossa media ja poliitikot peräänkuuluttivat katumusharjoituksia. Heidän mukaansa nousukauden aikana suomalaiset olivat eläneet yli varojensa ja epäsuomalaisesti. Lama oli moraalittomuuden ja helpon elämän tavoittelun seuraus.
– Työttömien kertomuksissa tämä tulkinta ei kuitenkaan tunnu omalta. Monet kirjoittivat, etteivät olleet koskaan päässeet osallisiksi mistään kulutusjuhlasta, Yliaska kertoo.
Länttä vai itää: laman lääkkeistä tuli Eurooppan kurottavan Suomen identiteettipolitiikkaa
Laman hoidossa korostui päättäjien ja Esko Ahon hallituksen halu kuulua Eurooppaan. Devalvaatiota vältettiin, koska se tuntui itäiseltä häpeältä, ja devalvoiminen olisi liittänyt Suomen postsosialististen valtioiden epäilyttäväksi koettuun joukkoon. Elvyttävässä talouspolitiikassa oli samanlainen epäeurooppalaisen kikkailun maku, jota päättäjät halusivat välttää.
Laman ajan päättäjillä oli vahva kokemus siitä, että Suomi ei kuulu Eurooppaan, jos ei tehdä leikkauksia. Leikkaamisesta tuli eurooppalaisen identiteetin kysymys. Devalvaatio ja elvytys nähtiin ‘banaanivaltioiden’ toimintana, joka ei kuulu eurooppalaiseen markkinatalouteen. Taustalla oli myös ajatus siitä, miltä Suomi näyttää ulospäin: pelättiin, että muut maat pitäisivät Suomea itäblokin maana, mikä vaikuttaisi esimerkiksi kauppasuhteisiin.
Laman ajan päättäjillä oli vahva kokemus siitä, että Suomi ei kuulu Eurooppaan, jos ei tehdä leikkauksia. Leikkaamisesta tuli eurooppalaisen identiteetin kysymys. Devalvaatio ja elvytys nähtiin ‘banaanivaltioiden’ toimintana, joka ei kuulu eurooppalaiseen markkinatalouteen.
Kokemus liittyi ajan talouspoliittisiin ihanteisiin.
– Suomessa oli sitouduttu vakaaseen markkaan, ja jo 1980-luvulla oli alkanut keskustelu siitä, että devalvaatio on vanhanaikaista eikä sovi moderniin markkinatalousvaltioon. Sitä pidettiin jonkinlaisena ‘vippaskonstina’, jopa huijauksena, josta haluttiin eroon. Taustalla vaikutti myös ajatus mahdollisesta yhteisestä eurooppalaisesta valuutasta, jolloin devalvaatio joka tapauksessa poistuisi käytöstä, sanoo Yliaska.
Devalvaatio yhdistyi Ahon hallituksen mielikuvissa puoliksi sosialistisiin sekatalouksiin ja moraalisesti heikompaan taloudenpitoon.
– Syntyi ajatus, että kyse on tahdosta: jos vain päätetään olla devalvoimatta, se onnistuu. Kyse ei ollut pelkästään talouspoliittisesta tai taloustieteellisestä kysymyksestä, vaan vahvasti identiteettikysymyksestä: mitä keinoja voidaan käyttää ja millaiseksi valtioksi Suomi ymmärtää itsensä. Suomi halusi kuulua länteen ja erottautua Itä-Euroopan maista Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.
Hallitus näki myös elvytyksen vanhanaikaisena. Ajatus siitä, että valtio ottaisi lainaa ja työllistäisi ihmisiä julkisen sektorin kautta, ei sopinut kuvaan modernista länsimaisesta markkinataloudesta. Sekä devalvaatio että elvytys suljettiin tämän identiteetin ulkopuolelle.
– Kun Suomi kuitenkin ajautui lopulta devalvaatioon kahdesti, se koettiin identiteettitappiona: ikään kuin Suomi ei olisikaan ‘oikea’ länsimaa vaan jotain itäeurooppalaisen ja puoliksi sosialistisen välistä, Yliaska sanoo.
– Kun Suomi kuitenkin ajautui lopulta devalvaatioon kahdesti, se koettiin identiteettitappiona: ikään kuin Suomi ei olisikaan ‘oikea’ länsimaa vaan jotain itäeurooppalaisen ja puoliksi sosialistisen välistä, Yliaska sanoo.
Samalla länsieurooppalaisuuden tavoittelu vaikutti siihen, että EU-jäsenyyttä haluttiin kiirehtiä ennen Itä-Euroopan maita, jotta Suomi säilyttäisi asemansa ‘länsimaana’.
Uusi patriotismi ei lohduttanut laman luomia työttömiä
Yliaska lähti tutkimuksessaan liikkeelle kysymyksestä, joka yhdistää kaksi 1990-luvun alun suurta murrosta eli laman ja kylmän sodan päättymisen.
Kylmän sodan päättyminen muutti tapaa, jolla Suomessa alettiin suhtautua toiseen maailmansotaan. Neuvostoliiton hajottua sodan muistaminen vapautui aiemmista poliittisista rajoitteista, ja julkisuuteen nousi uudenlainen isänmaallinen puhe.
Yliaskan mukaan 1980-luvun lopulta alkanut kehitys voimistui 1990-luvulla. Syntyi uusi patriotismin aalto, joka näkyi esimerkiksi kulttuurissa, muistomerkeissä ja julkisessa keskustelussa. Taustalla vaikutti myös se, että veteraanit siirtyivät työelämästä muistelun aikaan.
– Kylmän sodan päättyminen johti siihen, että toista maailmansotaa alettiin muistaa aivan uudella tavalla. Aiemmat pidäkkeet katosivat, Yliaska sanoo.
Alun perin Yliaskaa alkoi kiinnostaa, miten uusi patriotismi liittyi laman kokemuksiin. Yliaska lähti liikkeelle oletuksesta, että työttömyys voisi johtaa identiteettikriisiin, jossa isänmaallisuus tarjoaisi uuden kiinnekohdan.
– Ajattelin, että jos patriotismi on nousussa ja työttömyys horjuttaa identiteettiä, voisiko isänmaallisuudesta tulla uusi tapa määritellä itseä.
Työttömien kokemuksissa uusi isänmaallinen puhe ei toiminut yhdistävänä voimana. Päinvastoin se herätti ärtymystä ja ulkopuolisuuden tunnetta.
Aineisto osoitti kuitenkin toista. Työttömien kokemuksissa uusi isänmaallinen puhe ei toiminut yhdistävänä voimana. Päinvastoin se herätti ärtymystä ja ulkopuolisuuden tunnetta.
– Työttömät kokivat ennemmin, että isänmaa hylkää heidät siinä tilanteessa. Kun talvisodan henkeen ja kansalliseen yhtenäisyyteen vedottiin, työttömät kokivat, että todellisuudessa yhteiskunta oli jakautunut. Heidän näkökulmastaan mitään yhteishenkeä ei ollut.
Laman kokemuksissa korostui ajatus kahtiajakautuneesta Suomesta. Työttömät eivät nähneet itseään osana yhtenäistä kansaa, vaan pikemminkin ryhmänä, joka oli jätetty kriisin keskellä yksin.
– Monet kokivat, että Suomi oli jaettu A- ja B-luokan kansalaisiin, Yliaska sanoo.
