Anoreksia nervosa on syömishäiriö, jota sairastava tyypillisesti tavoittelee äärimmäistä hoikkuutta ja jonka kehonkuva on häiriintynyt (DSM-V 2013). Populaarikulttuurissa anoreksia tunnetaan neuroottisten “kympin tyttöjen”, balettitanssijoiden ja catwalk-mallien tautina, joiden täydellisyyden tavoittelu johtaa lopulta ruoasta kieltäytymiseen tai sen tiukkaan rajoittamiseen. Todellisuudessa anoreksiasta voi kärsiä kuka tahansa sukupuolesta, iästä, etnisestä taustasta tai seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta.
Filosofinen anoreksiatutkimus tarkastelee syömishäiriötä paitsi lääketieteellisenä ilmiönä myös olemassaolon, identiteetin ja kehollisuuden kysymyksenä. Se pohtii, miten kulttuuriset ihanteet, vallan rakenteet ja käsitykset itsekurista muovaavat yksilön suhdetta omaan kehoon ja nälkään. Samalla filosofinen anoreksiatutkimus kysyy, millä tavoin anoreksia voi toimia merkityksellisenä tapana olla subjekti maailmassa, eikä pelkästään oireena tai poikkeamana.
Pyhästä anoreksiasta lehtien kansiin
Vapaaehtoisen syömättömyyden juuret ulottuvat huomattavasti pidemmälle kuin kliinisten syömishäiriöiden. Keskiajan Euroopassa itsensä näännyttäminen oli yksi ainoista sosiaalisesti hyväksyttävistä tavoista, joilla nainen saattoi imitoida Kristuksen kärsimystä ja päästä näin lähemmäksi Jumalaa. Tällainen uskonnollinen paastoaminen tunnettiin nimellä anorexia mirabilis, pyhä anoreksia. “Pyhät anorektikot” tyypillisesti pysyivät naimattomina ja pyhittivät elämänsä kehonsa rääkkäämiselle pitkien paastojen avulla. Monet menehtyivät nääntymystilaansa, ja osa tunnettiin sittemmin pyhimyksinä, kuten Katariina Sienalainen.
Englantilaista Richard Mortonia pidetään yleisesti ensimmäisenä lääkärinä, joka kuvaili anoreksiaa lääketieteellisesti. Vuonna 1689 Morton hoiti kahta nuorta potilasta, joiden hän kuvaili olevan ”luurangonlaihoja” ja ”mieleltään heikkoja”. Kiinnostavaa kyllä, toinen Mortonin potilaista oli 16-vuotias pastorin poika. On siis mahdollista, ettei anorektista käytöstä alun perin pidetty yhdistetty niinkään naiseuteen vaan voimakkaisiin tunteisiin ja intohimoihin, jotka saivat yksilön käyttäytymään pakkomielteisesti ja irrationaalisesti.
Keskiajan Euroopassa itsensä näännyttäminen oli yksi ainoista sosiaalisesti hyväksyttävistä tavoista, joilla nainen saattoi imitoida Kristuksen kärsimystä ja päästä näin lähemmäksi Jumalaa. Tällainen uskonnollinen paastoaminen tunnettiin nimellä anorexia mirabilis, pyhä anoreksia.
Mortonin kirjoituksista huolimatta itsensä näännyttämisen laajamittainen patologisointi antoi kuitenkin lopulta odottaa itseään pitkälle 1800-luvun loppuun. Tällöin kaksi lääkäriä, ranskalainen Ernest Charles Lasègue ja englantilainen Sir William Gull, diagnosoivat tiedetysti ensimmäiset anoreksiatapaukset lähes samanaikaisesti kahdella eri naisella, joilla havaittiin syömisestä kieltäytymisen ohella myös muita “hysteerisiä taipumuksia”. Tässä vaiheessa niin hysteria kuin anoreksiakin nähtiin vahvasti feminiinisinä patologioina, jotka liitettiin erityisesti naisten oletettuun emotionaaliseen epävakauteen, ruumiilliseen heikkouteen ja hallitsemattomiin tunteisiin. Hysterian aladiagnoosina anoreksia pysyi lopulta vain vuoden Sir William Gullin lopulta nimettyä syömishäiriön anorexia nervosaksi.
Nykymuotoisen anoreksiadiskurssin voidaan katsoa alkaneen varsinaisesti vasta 1980-luvulla, jolloin anoreksia luokiteltiin sairaudeksi ensimmäistä kertaa Yhdysvaltain psykiatriyhdistyksen (APA) ylläpitämän diagnostiikan käsikirjan kolmannessa versiossa (DSM-III 1987). Tuolloin anoreksian diagnoosikriteereiksi määriteltiin merkittävä painonlasku, vahva lihomisen pelko, häiriintynyt kehonkuva sekä kuukautisten poisjäänti.
Sittemmin diagnoosikriteeristö on muuttunut monimuotoisemmat anoreksiatapaukset huomioonottavaksi. Esimerkiksi kuukautisten poisjääntiä ei enää vaadita, mikä mahdollistaa myös hormonaalista ehkäisyä käyttävien ja ei-kohdullisten diagnosoimisen. Myös tarkat painorajat ovat poistuneet, mahdollistaen anoreksian tunnistamisen jo sairauden alkuvaiheessa sekä epätyypillisten anoreksiatapausten hoitamisen.
Psykiatrian piirissä anoreksiaa on perinteisesti selitetty monitekijäisenä mielenterveyden häiriönä, jossa biologiset, psykologiset ja sosiaaliset tekijät kietoutuvat toisiinsa. Selitysmalleissa on korostettu muun muassa geneettistä alttiutta ja neurobiologisia poikkeavuuksia (Kaye et al. 2009), persoonallisuuden piirteitä kuten perfektionismia ja pakonomaisuutta (Bulik et al. 2006) sekä perhedynamiikkaan ja kehityksellisiin tekijöihin liittyviä jännitteitä. Salvador Minuchin esimerkiksi esitti 1970-luvulla, että anoreksiaa sairastavilla yhteistä oli tyypilliseti ylikontrolloiva äiti ja emotionaalisesti etäinen isä. Näitä malleja yhdistää pyrkimys paikantaa anoreksian syyt ensisijaisesti yksilön sisäisiin mekanismeihin ja määritellä se hoidettavaksi psykiatriseksi häiriöksi.
1980-luvun loppupuolella anoreksiaa sairastaneen laulaja Karen Carpenterin vakavasta nääntymystilasta seurannut kuolema nosti uuden tautiluokituksen myös kansan tietoisuuteen, ja tuloksena oli valtava moraalinen paniikki. Mediassa anoreksiasta puhuttiin uutena, salakavalana sairautena, ja siitä syytettiin esimerkiksi Hollywoodin ja muotiteollisuuden laihaa naiskuvaa sekä lehtien laihdutusvinkkejä. Carpenterin tapaus toimi katalysaattorina laajemmalle mediahuomiolle ja asiantuntijapuheelle, jossa anoreksia alettiin esittää modernin länsimaisen kulttuurin patologisena ilmentymänä. Samalla sairautta koskevat käsitykset alkoivat vakiintua osaksi sekä lääketieteellistä että populaaria keskustelua.
Vuosituhannen vaihteessa sosiaalisen median nousu muutti syömishäiriöiden julkista kuvaa merkittävästi. Alustat kuten Instagram, YouTube ja Tumblr mahdollistivat niin vertaistuen kuin anorektisten kehonkuvaideaalien leviämisen nopeammin kuin koskaan aiemmin. Mediassa ja asiantuntijakeskustelussa alettiin korostaa verkkoilmiöiden, kuten “thinspiration”-sisällön, vaikutusta nuorten naisten kehonkuvaan ja syömiskäyttäytymiseen. Samalla sosiaalinen media tarjosi myös uusia väyliä vertaistukiryhmille ja tietoisuuden lisäämiselle, mikä mahdollisti syömishäiriöistä puhumisen avoimemmin.
Anoreksia ja sukupuoli
Anoreksian nousu julkiseen keskusteluun 1980-luvulla ajoittui feminismin toisen aallon loppuvaiheeseen. Koska sairaus näyttäytyi vahvasti sukupuolittuneena ilmiönä, siitä tuli feministiselle teorialle merkittävä ja kiinnostava tapaustutkimus. Edelleen laajalti hyväksytty selitysmalli anoreksialle on, että syömishäiriöt ovat vähintäänkin osittain seurausta sukupuolinormeista ja erityisesti naisiin kohdistuvista kauneusihanteista. Luurankolaihat huippumallit ulkonevine solisluineen ja fitnesslehtien sporttiset kansitytöt vatsalihaksineen nähdään potentiaalisesti vaarallisina vaikutteina teinitytöille, joiden keho tuntuu jo valmiiksi heille vieraalta murrosiän aiheuttamien muutosten vuoksi.
Tulkinnat kuitenkin vaihtelevat feministisen teorian piirissä. Anoreksiaa on tarkasteltu niin äärimmäisenä feminiinisyyden tavoitteluna (Bordo 1991, Boskind-Lodahl 1976) kuin siitä luopumisena (Chernin 1981). On arvioitu, että anorektisen kehon esipuberteettinen muoto merkitsee pelkoa aikuiseksi kasvamisesta ja halua pysyä lapsena (Bruch 1978). Tämä kehollinen androgyynisyys on liitetty myös aseksuaalisuuteen ja jopa seksistä kuvottumiseen (Jyränki 2007).
Arvioiden mukaan suurin osa anoreksiadiagnooseista tehdään edelleen tytöille ja naisille, mutta miesten osuus on todennäköisesti aliarvioitu sekä stigmaan että diagnostisiin käytäntöihin liittyvistä syistä. Anoreksiaa sairastavat miehet pyrkivät tyypillisesti muovaamaan kehoaan lihaksikkaaksi ja halutun kokoiseksi, mikä voi hankaloittaa diagnoosin tekemistä nykyistä kriteeristöä käyttäen.
Anoreksia on yhä tänäkin päivänä ylivoimaisesti “naistentauti”. Joskin viime vuosina miesten ja muunsukupuolisten syömishäiriöt ovat myös nousseet niin julkiseen kuin akateemiseen keskusteluun. Arvioiden mukaan suurin osa anoreksiadiagnooseista tehdään edelleen tytöille ja naisille, mutta miesten osuus on todennäköisesti aliarvioitu sekä stigmaan että diagnostisiin käytäntöihin liittyvistä syistä. Anoreksiaa sairastavat miehet pyrkivät tyypillisesti muovaamaan kehoaan lihaksikkaaksi ja halutun kokoiseksi, mikä voi hankaloittaa diagnoosin tekemistä nykyistä kriteeristöä käyttäen. On lisäksi arvioitu, että transihmisillä on cis-sukupuolisiin verrattuna suurempi riski sairastua anoreksiaan sukupuoli-identiteetistä riippumatta.
Anorektinen keho konfliktin keskiössä
Fenomenologinen anoreksiantutkimus tarkastelee syömishäiriöitä ennen kaikkea elettynä kokemuksena ja kehollisena maailmassa-olemisena.
Fenomenologisesta perspektiivistä erityisen kiinnostavaa ovat anoreksiaan tyypillisesti liitetyt kehonkuvan häiriöt. Tällainen tutkimus pohjautuu usein Merleau-Pontyn ruumiinfenomenologia, joka tekee erottelun eletyn kehon (keho-subjektina) ja materiaalisen kehon (keho-objektina) välillä (1945/2012). Esimerkiksi Hannah Bowdenin (2012) mukaan anorektikoilla yleinen kehodysmorfia eli vääristynyt kehonkuva voidaan osaltaan nähdä anorektikon kehon patologisena objektifikointina, jossa anorektinen subjekti menettää osaltaan yhteytensä omaan kehoonsa osana häntä itseään.
Monia anoreksiakokemuksia yhdistää kokemus luottamuksen menetyksestä omaan kehoon ja sen signaaleihin.
Monia anoreksiakokemuksia yhdistää kokemus luottamuksen menetyksestä omaan kehoon ja sen signaaleihin. Lucy Osler (2021) käyttää niin ikään kehon subjekti-objekti-rakennetta kun hän tarkastelee, kuinka anorektinen itsensä näännyttäminen voidaan nähdä pyrkimyksenä hiljentää ja kontrolloida viskeraalisen kehon jatkuvia, tahdosta riippumattomia vaatimuksia, kuten nälän ja levon tarvetta. Oslerin mukaan nämä vaatimukset uhkaavat kehon subjektiasemaa korostaessaan objektifikoitua, materiaalista kehoa. Sama jaottelu on läsnä myös Thomas Fuchsin (2022) tutkimuksessa, jossa anoreksia nähdään pyrkimyksenä päästä täyteen kontrolliin arvaamattomasta ja vaativasta kehosta. Tavoitteena voi olla jopa kehon ja sen lihallisuuden kadottaminen.
”Minulla ei ole anoreksiaa – olen anorektikko”
Anorektikoiden toimijuus katoaa usein niin akateemisessa keskustelussa kuin arkipäiväisessä kommentoinnissa. Monet anoreksiaa sairastavat kokevat, että heistä maalataan kuvaa muita ihmisiä herkempinä ulkoisille vaikuttimille tai mieleltään häiriintyneinä höpsöinä tyttöinä. Anorektikon lähipiiri saattaa kutsua anoreksiaa ”laihduttajan taudiksi” joka on mennyt liian pitkälle tai jopa syyttää sairastunutta pinnallisuudesta tai huomionkipeydestä (Rich 2006).
Anoreksiasta puhuttaessa sairastuneiden oma ääni jääkin usein kuulematta – etenkin, jos sairastuneen anoreksiakokemus ei sovi sille ennalta asetettuun muottiin. Moni anorektikko ei koe itseään passiiviseksi ulkonäköpaineiden tai laihdutuskulttuurin uhriksi tai kehonkuvaltaan häiriintyneeksi. Tämän sijaan anoreksiakertomuksissa korostuvat usein kokemukset kontrollista, itsensä hallinnasta ja aktiivisesta toimijuudesta, jonka kautta anorektista minää luodaan.
Marya Hornbacher toteaa omaelämäkerrassaan Elämä kateissa: kertomus anoreksiasta ja bulimiasta (1997), että anoreksiasta “tulee identiteetti itsessään” (s. 131). Kirjailija kuvailee, kuinka jo lapsuudessa alkanut ja vuosia hänet otteessaan pitänyt syömishäiriö määritteli täysin Maryan päivittäiset aikataulut, tulevaisuudensuunnitelmat ja ihmissuhteet. Kun Marya lopulta sitoutui hoitoon, hänestä tuntui kuin koko minuus olisi luotava uudelleen.
Viimeisen vuosikymmenen aikana filosofisen anoreksiatutkimuksen piirissä on herännyt kiinnostus tutkia anoreksiaa nimenomaan identiteettinä. Melayna Schiff (2024) erottelee tutkimuksessaan ne yksilöt, joilla on diagnosoitu anoreksia niistä, jotka kokevat anoreksian keskeiseksi osaksi identiteettiään. Nämä kategoriat eivät aina mene yksi yhteen: joku saattaa kokea anorektiset käytösmallit ja ihanteet tärkeäksi osaksi minäkuvaansa ja olla samalla täyttämättä niitä kriteerejä, jotka anoreksian diagnosointiin vaaditaan – ja toisin päin.
Keskeistä kuitenkin on, ettei anoreksiaa voi redusoida ainoastaan sen diagnostisiin kriteereihin, vaan sitä sairastavat liittävät patologiaansa identiteetin muodostamisen kannalta keskeisiä kulttuurisia, kehollisia ja henkilökohtaisia tekijöitä, kuten arvoja, ihanteita ja luonteenpiirteitä.
Anorektista minää rakentamassa
Tutkin väitöskirjaprojektissani anoreksiaa foucault’laisen subjektivaation käsitteen kautta. Subjektivaatio viittaa kaksijakoiseen prosessiin, jonka kautta yksilöstä tulee subjekti yhtä aikaa luomalla itseään tiettyjen valtasuhteiden verkossa – tulemalla määritellyksi, luokitelluksi ja normitetuksi – ja toimimalla itse aktiivisesti suhteessa näihin normeihin (Foucault 1982). Subjektiuden ja edellä mainitun identiteetin käsitteet on jokseenkin hankala selvästi erottaa toisistaan, mutta keskeistä on, ettei subjektiudella viitata niinkään kokemukseen tai määritelmään minuudesta, vaan historiallisesti ja sosiaalisesti tuotettuun, alati muuttuvaan, asemaan, josta käsin yksilö toimii.
Marya Hornbacher kertoo omaelämäkerrassaan, kuinka hän päätti yhdeksänvuotiaana, että aikuisena hänestä tulisi anorektikko (1997 s. 58). Syömishäiriö ei kaapannut Maryaa kouriinsa salakavalasti ja puolivahingossa, vaan siitä muodostui puolentoista vuosikymmenen projekti, jota kohti hän päättäväisesti kulki. Maryalle anoreksia oli paljon muutakin kuin lääkärin allekirjoittama diagnoosi sairaalan pöytäkirjoissa: se symboloi menestystä, älykkyyttä, taiteellista lahjakkuutta, itsenäisyyttä ja nuoren kaupunkilaisnaisen työn täyttämää elämää, joka on niin kiireistä ja tyydyttävää, että syöminen ja nukkuminen suorastaan unohtuvat.
Kysymykset siitä, mitä anorektikoksi tuleminen ja anorektikkona oleminen tarkoittavat, ovat tutkimukseni keskiössä. Väitöskirjassani “Mapping Out the Anorexic Subject: Subjectivation and Subversion in Anorexia Nervosa” jatkan maisterintutkielmani kysymyksenasettelua tutkimalla, kuinka anoreksia näyttäytyy subjektiuden muotona.
Monelle anoreksia näyttäytyy henkilökohtaisena projektina, jossa voi aina tulla paremmaksi.
Anorektinen subjekti elää sääntöjen, kuten ruoka- ja liikuntarutiinien mukaisesti, arvioi kehoaan ja itsekuriaan, hakee validaatiota anoreksialleen niin terveydenhuollon henkilökunnalta kuin muilta anorektikoilta, ja perustaa anorektiseen elämäntyyliinsä tiettyyn arvopohjaan. Monelle anoreksia näyttäytyy henkilökohtaisena projektina, jossa voi aina tulla paremmaksi – laihtua enemmän, paastota pidempään ja kontrolloida itseään yhä tiukemmin. Tärkeää ei ole olla ainoastaan anorektikko vaan nimenomaan hyvä sellainen (Day & Keys 2009).
Anoreksian tarkastelu subjektiuden muotona ei tarkoita, etteikö kyseessä olisi mahdollisesti niin henkistä kuin fyysistä terveyttä, ihmissuhteita ja jopa henkeä uhkaava syömishäiriö.
Lähteet
American Psychiatric Association. (1987). Diagnostic and Statistical Manual of Mental Health Disorders (DSM-III-R). American Psychiatric Association.
American Psychiatric Association, D. S. M. T. F., & American Psychiatric Association. (2013). Diagnostic and statistical manual of mental disorders: DSM-5 (Vol. 5, No. 5). American Psychiatric Association.
Bordo, S. (1991). Anorexia Nervosa: Psychopathology as the Crystallization of Culture. In S. Bordo (Ed.), Unbearable Weight: Feminism, Western Culture and the Body. University of California Press.
Boskind-Lodahl, M. (1976). Cinderella’s step-sisters: a feminist perspective of anorexia nervosa and bulimia. Signs, 2, 342–356.
Bowden, H. (2012). A phenomenological study of anorexia nervosa. Philosophy, Psychiatry, & Psychology, 19(3), 227–241.
Bruch, H. (1982). Psychotherapy in anorexia nervosa. Int. J. Eat. Disord., 1, 3-14.
Bulik, Cynthia M., Reba, Leslie, Siega-Riz, Anna Maria, & Reichborn-Kjennerud, Ted. (2005). Anorexia nervosa: Definition, epidemiology, and cycle of risk. International Journal of Eating Disorders, 37(S1), S2–S9.
Chernin, K. (1981). The Obsession: Reflections on the Tyranny of Slenderness. Harper & Row.
Day, K. & Keys, T. (2009) Anorexia/bulimia as resistance and conformity in pro-Ana and pro-Mia virtual conversations. In H. Malson, & M. Burns (Eds.), Critical Feminist Approaches to Eating Dis/orders (pp. 87-97). Routledge.
Espi Forcen, F. (2013). ”Anorexia Mirabilis: The Practice of Fasting by Saint Catherine of Siena in the Late Middle Ages.” American Journal of Psychiatry, 170(4), 370–371.
Foucault, M. (1982). The Subject and Power. Critical inquiry, 8(4), 777-79
Fuchs, T. (2022). The disappearing body: anorexia as a conflict of embodiment. Eating and Weight Disorders-Studies on Anorexia, Bulimia and Obesity, 27(1), 109–117.
Halse, C., Honey, A., & Boughtwood, D. (2008). Inside Anorexia: The Experiences of Girls and Their Families. Philadelphia: Jessica Kingsley Publishers.
Hornbacher, M. (1997). Wasted: A Memoir of Anorexia and Bulimia. Harper & Collins.
Jyränki, J. (2007). Kuvotus ja kiihotus: Pro ana -sivustojen sensuuri ja torjutun halun pornografisointi. In H. Kalha (Ed.), Pornoakatemia! (pp. 231–274). Eetos ry.
Kaye, Walter H., Fudge, Jill L., & Paulus, Martin P. (2009). New insights into symptoms and neurocircuit function of anorexia nervosa. Nature Reviews Neuroscience, 10(8), 573–584.
Merleau-Ponty, M. (1945/2012). Phenomenology of Perception. Routledge.
Minuchin, Salvador, Rosman, Bernice L., & Baker, Lester. (1978). Psychosomatic families: Anorexia nervosa in context. Harvard University Press.
Osler, L. (2021). Controlling the noise: A phenomenological account of anorexia nervosa and the threatening body. Philosophy, Psychiatry, & Psychology, 28(1), 41–58.
Pearce, J. M. S. (2004). Richard Morton: Origins of Anorexia nervosa. Eur Neurol, 52(4), 191–192.
Rasmussen, S. M., Dalgaard, M. K., Roloff, M., Pinholt, M., Skrubbeltrang, C., Clausen, L., & Telléus, G. K. (2023). Eating disorder symptomatology among transgender individuals: A systematic review and meta-analysis. Journal of Eating Disorders, 11(1), 84.
Rich, E. (2006). Anorexic dis(connection): managing anorexia as an illness and an identity. Sociology of Health & Illness, 28(3), 284–305.
Schiff, M. (2024). Being an anorectic versus having anorexia: Should the DSM diagnostic criteria be modified? IJFAB: International Journal of Feminist Approaches to Bioethics, 17(1), 25–48.
Springmann, M.-L., Svaldi, J., & Kiegelmann, M. (2020). Theoretical and methodological considerations for research on eating disorders and gender. Frontiers in Psychology, 11, 586196.
