Helsingin Sanomat kirjoitti vuonna 1990, kuinka “Keskustassa kuljeskelevat jengit ovat nuortuneet ja väkivaltaistuneet”. Jutussa kerrotaan rautatieaseman nurkilla liikkuvien, jopa alle 10-vuotiaiden ”ongelmalasten” laumasta, jonka joukossa on entistä enemmän tyttöjä. He käyttäytyvät yhtä rajusti kuin pojat, varastelevat ja käyttävät huumeita. Pikakelaus vuoteen 2026 paljastaa, kuinka valtakunnan mediat raportoivat toistuvasti väkivaltaisista ja roimasti alle 15-vuotiaista tytöistä, jotka ovat aiheuttaneet asuinalueellaan pelkoa.
Nuorisorikollisuudesta ja nuorten väkivallasta keskustellaan vuosikymmen toisensa jälkeen samankaltaisilla tavoilla. On helppoa keskittyä tuoreimpiin kuohuihin ja vakuuttaa itselleen nuorten väkivallantekojen lisääntyneen, raaistuneen ja tekijöiden olevan alati nuorempia. Mikäli tämänkaltaiset väittämät olisivat pitäneet aina paikkansa, taaperoiden tulisi käydä tulitaisteluja suomalaiskaupunkien kaduilla.
Julkisia keskusteluja nuorten väkivallasta ja rikollisuudesta vaivaakin historiatajun puute. Menneisyyteen kurkistaminen on vaivalloista, kun nuorten väkivaltaa tai jengejä koskevia historiakatsauksia on niukasti saatavilla.
Nuorten väkivallanteot tapahtuvat tyypillisesti julkisissa tai puolijulkisissa tiloissa erotuksena aikuisväestön väkivallasta, joka tapahtuu yleensä yksityistiloissa.
Tässä kirjoituksessa tarkastelemme nuorten katuväkivaltaa ilmiönä toisen maailmansodan jälkeisessä Suomessa. Kirjoituksemme ei ole historiantutkimusta, vaan herättelevä ja osin anekdotaalinen tutkijapuheenvuoro. Pyrkimyksemme on kuitenkin osoittaa jatkuvuuksia ja muutoksia nuorten katuväkivallassa ja sen kuvaamisessa. Kirjoituksemme auttanee tarkastelemaan analyyttisemmin nuorten katuväkivaltaa ja sen mahdollisia erityispiirteitä 2020-luvulla.
Katu on tässä kirjoituksessa metafora. Kyse on ”neljänsistä tiloista”, joissa nuoret viettävät aikaa keskenään kotien, koulujen ja ohjatun vapaa-ajan toiminnan ulkopuolella. Emme siten tarkoita kadulla vain autoteitä tai kevyenliikenteen väyliä, vaan yhtä lailla esimerkiksi puistoja, koulujen piha-alueita, kauppakeskusten käytäviä tai julkisen liikenteen solmukohtia. Nuorten väkivallanteot tapahtuvat tyypillisesti tällaisissa julkisissa tai puolijulkisissa tiloissa erotuksena aikuisväestön väkivallasta, joka tapahtuu yleensä yksityistiloissa.
Sotien jälkeiset vuosikymmenet: reaktioita kaupunkilaisnuoruuteen
Vaikeat lapset ja kuriton nuoriso kehittyvät kuitenkin tähän tapaan. Vanhemmilla ei ole aikaa lapsilleen ja nämä täyttävät yksinäisyytensä sakeillaan ja jengeillään, joiden henki on yhteiskunnan vastainen. (Etelä-Suomen Sanomat 20.10.1959, sit. Salasuo & Seuri 2024.)
Suomalaisen jengikeskustelun ”ensimmäisestä aallosta” kirjoittaneet Mikko Salasuo ja Olli Seuri (2024) tarkastelevat 1950- ja 60-lukujen mediatekstejä reaktiona suomalaisen yhteiskunnan nopeisiin rakennemuutoksiin ja erityisesti maatalousvaltaisen yhteiskuntajärjestyksen murenemiseen. Kaupungistuvassa Suomessa nuoret omaksuivat vaikutteita angloamerikkalaisesta populaarikulttuurista, ja ottivat katutiloja haltuun uusilla tavoilla. Nahkatakkeihin pukeutuneet, rokkia kuunnelleet ja moottoripyöriä arvostaneet työväenluokkaiset pojat nimettiin lättähatuiksi 1950–1960-luvuilla. Lättähattujen on usein nähty olleen ensimmäinen erottuva nuorisokulttuuri, ja lättähattuja pidettiin jopa jengiytymisen esiasteena. Kuulostanee etäisesti tämän päivän keskusteluilta, vaikkakin nimeämisen tavat ja tyylit ovat muuttuneet.
Lättähattuja tai ei, nuorten muodostamien uudenlaisten porukoiden tai jengien nähtiin vastustavan aikuisyhteiskunnan konventionaalisia normeja.
Lättähattuja tai ei, nuorten muodostamien uudenlaisten porukoiden tai jengien nähtiin vastustavan aikuisyhteiskunnan konventionaalisia normeja. Tuolloinkin kasvatukselliset kysymykset muodostuivat keskeisiksi. Vanhemmuuden arveltiin tutulta kuulostavin tavoin olevan hukassa.
Vanhempien vastuun peräänkuuluttamisen lisäksi noina vuosikymmeninä tehtiin paljon muutakin. Lainsäädäntöä ja yhteiskunnallisia instituutioita kehitettiin ja julkisen vallan rooli kasvoi. Nuorten katuväkivallan osalta tämä näkyi esimerkiksi nuorisotyön ammatillistumisena ja ennen kaikkea nuorisotalojen rakentamisena. Nuorisotyön historian tutkija Juha Niemistä (1995) mukaillen voisikin väittää, että nuorisotalot rakennettiin pääasiassa työväenluokkaisten poikien saamiseksi pois katutiloista pahennusta aiheuttamasta. Ei täysin vieras ajatus tänäkään päivänä. Nuorisotyötä ajatellaan edelleen keskeisenä ratkaisuna nuorten katuväkivallan ehkäisyssä.
Edellä kuvattu yhteiskunnan rakennemuutos käynnistyi toki jo aiemmin. Antti Malinen ja Tuomo Tamminen (2022) osoittavat nuorten ikätoverisuhteiden historiaa tarkastelleessa teoksessaan, kuinka muutos tapahtui 1900-luvun alun Suomessa, kun koulutusjärjestelmä asteittain kehittyi. Koulupäivät matkoineen irrottivat nuoret perheistä ja maatilan töistä ja liittivät heidät osaksi paikallisia nuorten vertaisryhmiä. Näin nuoruus erottui yhä selvemmin omaksi ja kontrollin tarpeessa olevaksi elämänvaiheekseen lapsuuden ja aikuisuuden välissä.
Nuorisokulttuuriset selitysmallit vakiintuivat 1980-luvulla
Lyhyen ajan sisällä Keran jengi on iskenyt moneen paikkaan. Hipoissa nuoria on pahoinpidelty, ikkunoita rikottu ja eräässäkin paikassa ulko-ovi hajotettu. Nuoria, jotka eivät ole suostuneet nuolemaan jengiläisten kenkiä puhtaaksi, on hakattu. Jengi on varustautunut seipäin, pampuin ja laudoin. (Ilta-Sanomat 23.4.1988, sit. Kivivuori, 1991.)
Kriminologi Janne Kivivuoren (1991) tapaustutkimus ”Keran jengistä” kertoo Kauniaisten asukkaiden ”ryhtiliikkeestä”, jolla pyrittiin saamaan naapurikunnan puolelta tuleva uhka hallintaan. Keran jengiä pidettiin vaarallisena ja uhasta kirjoitettiin jopa valtakunnan mediassa. Paikallisaktivismista ja katupartioinneista huolimatta jengin olemassaolosta ei koskaan saatu pitäviä todisteita.
Olennaista tarinassa on se, että uhkan ajatellaan tulevan oman yhteisön ulkopuolelta. Sosiologi Tommi Hoikkala totesi Kivivuoren tutkimusjulkaisun kanssa samoihin aikoihin Yleisradion haastattelussa, kuinka nuorten ongelmakäyttäytyminen tunnistetaan lähinnä oman lähipiirin ulkopuolella ja toisten perheiden lapsissa. Näin katuväkivalta paikannetaan lähinnä vähävaraisille alueille, joiden asukkaat eivät aseta julkisen keskustelun agendoja. Tämän päivän keskustelun perusasetukset ovat samat, joskin etnisyys on tullut uutena ulottuvuutena mukaan. Väkivaltaiset ”katujengit” sijoitetaan ”maahanmuuttajalähiöihin”.
Näin katuväkivalta paikannetaan lähinnä vähävaraisille alueille, joiden asukkaat eivät aseta julkisen keskustelun agendoja. Tämän päivän keskustelun perusasetukset ovat samat, joskin etnisyys on tullut uutena ulottuvuutena mukaan.
Yhdessä alueperustaisuuden kanssa nuorten katuväkivaltaa tarkasteltiin viimeistään 1980-luvulta lähtien nuorisokulttuuristen selitysmallien näkökulmista. Väkivaltaa analysoitiin nuorisokulttuuristen identiteettien, ryhmäjäsenyyksien ja konfliktien kautta. Esimerkkejä on helppo löytää.
Hoikkalan (1989) diskursiivisissa analyyseissa kyse oli hevareista ja katutiloja hallinneista maskuliinisista ”asfalttikuninkaista”. Leena Louhivuoren (1988) tutkimuksessa kaupunkilähiössä asunnet pojat tekivät toistuvasti rikoksia ja kohdensivat väkivaltaa toisten alueiden poikiin ja joskus vääränlaisiksi katsomiensa nuorisokulttuureiden edustajiin, kuten esimerkiksi ”snobbareihin” tai ”breikkareihin”. Myöhemmin esimerkiksi Sini Perho (2010) jatkoi nuorten katuväkivallan tarkastelua rasistisen skinikulttuurin näkökulmasta. Väkivallan kohteena olivat hopparit ja ei-suomalaisiksi luokitellut nuoret. Yhtä kaikki, nuorten toimintaa ja väkivaltaakin tarkasteltiin etupäässä kulttuurisiin tai jopa ideologisiin ryhmiin kiinnittymisinä.
Vuosituhannen vaihde ja poliisin julkisen roolin muutos
Viime vuosina henkirikoksiin ja pahoinpitelyrikoksiin liittyvistä keskusteluista näkyvin on ollut kysymys tekojen raaistumisesta. Keskustelusta voidaan toisena osapuolena erottaa poliisi, jonka mukaan teot ovat viime vuosina raaistuneet ja toisaalta kriminologit, joiden mukaan raaistumista on vaikea mitata ja näyttää toteen empiirisesti vakuuttavalla tavalla. (Kuure 2001)
Varhaisempia, 1900-luvun keskusteluja nuorten katuväkivallasta leimaa poliisinäkökulman puuttuminen. Poliisi kyllä esiintyy ajoittain aihetta koskevissa uutisteksteissä ja jossain määrin myös tutkimusraporteissa, mutta rooli vaikuttaa kovin erilaiselta tähän päivään verrattuna.
Kun 2020-luvulla poliisin keskushallinto ja poliisilaitokset järjestävät toistuvasti tiedotustilaisuuksia nuorten väkivallasta toimien suuren yleisön huolen herättelijänä, oli poliisin julkinen rooli edellisellä vuosituhannella huomattavasti pienempi, rauhoitteleva ja perustui yksittäisten poliisimiesten näkemyksiin. Esimerkiksi edellä siteeraamassamme Kivivuoren (1991) tapaustutkimuksessa toimijana oli paikallispoliisi, joka otti tehtäväkseen paikallisen kansalaisliikehdinnän hillitsemisen.
Kun 2020-luvulla poliisin keskushallinto ja poliisilaitokset järjestävät toistuvasti tiedotustilaisuuksia nuorten väkivallasta toimien suuren yleisön huolen herättelijänä, oli poliisin julkinen rooli edellisellä vuosituhannella huomattavasti pienempi, rauhoitteleva ja perustui yksittäisten poliisimiesten näkemyksiin.
Nuorisotutkija ja kriminologi Tapio Kuureen (2001) silloiselle opetusministeriölle laatima muistio sisältää viitteen poliisin roolin muutoksesta. Poliisin keskitetty ja proaktiivinen viestintä alkoi viimeistään uudella vuosituhannella korvata yksittäiset konstaapelit mediakeskustelijoina. Samalla näkökulma muuttui rauhoittelijasta kohti tästä päivästä tuttua puhetapaa: nuorten väkivalta on lisääntynyt ja raaistunut. Vuosituhannen vaihteessa ja Kuureen muistion taustalla oli Turun ja Keravan seuduilla tapahtuneiden väkivallantekojen aiheuttama huoli. Pohdittiin, josko kyse olisi uudenlaisesta jengiytymiskehityksestä ja madaltuneesta kynnyksestä käyttää teräaseita. Kuulostanee tutulta tämäkin.
Miksi sitten poliisin rooli on muuttunut ja julkinen määrittelyvalta kasvanut? Keskeinen selitys lienee poliisin onnistuminen viimeistään 1990-luvun laman jälkeen käynnistyneessä julkishallinnollisten organisaatioiden kilpajuoksussa. Kun virastot pakotettiin kilpailemaan rahoituksesta ja osoittamaan tarpeellisuutensa, ei enää riittänyt, että hoitaa työnsä hyvin. Tuli vähintään yhtä tärkeäksi tehdä työn yhteiskunnallinen merkitys näkyväksi, jotta rahoitus vaikuttaisi perustellulta. Tämä edellyttää keskusjohtoista viestintää, tiedotustilaisuuksia, lehdistötiedotteita ja kannustanee korostamaan huolta rikollisuudesta.
Samalla rikoksentorjunta moniammatillistui ja pirstaloitui. Projektimaisuuden ja moniammatillisuuden kehyksissä poliisilla on ollut kenties suurempi tarve varmistaa roolinsa keskeisimpänä yleisen järjestyksen ylläpitäjänä.
Valtioneuvoston vuoden 1998 Kansallinen rikoksentorjuntaohjelma “Turvallisuustalkoot” kuvaa kehitystä oivallisesti. Nuorisorikollisuuden kontrollointiin valjastettiin poliisitoimen ohella koulu, nuoriso- ja sosiaalitoimi sekä perheet (Harrikari 2009). Lisäksi 2000-luvulla yksityiset turvallisuusalan yritykset nousivat keskeisiksi toimijoiksi nuorten valvonnassa ja rikosten torjunnassa. Esimerkiksi Helsingin kaupunki torjui vuosituhannen taitteessa graffitien maalaamista ostamalla palveluja vartiointiyrityksiltä osana Stop töhryille -projektia (Fransberg 2021).
2020-luku?
Pitkin kuluvaa vuosituhatta poliisin rooli nuorten katuväkivallan määrittäjänä näyttäisi vahvistuneen. Kyse on poliisin edunvalvontaan liittyvistä onnistumisista ja ammatillistumiskehityksestä, jossa Poliisihallituksen, Keskusrikospoliisin ja Suojelupoliisin ohella myös yksittäiset poliisilaitokset kykenevät tiedontuotantoon.
Ulkopuolisten on kuitenkin vaikea arvioida poliisin tuottaman tiedon luotettavuutta tai ottaa kantaa kuukausittaisiin tai jopa viikoittaisiin tiedotteisiin nuorisoväkivallan kehityskuluista, sillä tiedot käytössä olevista aineistoista tai analyysimenetelmistä eivät ole avoimesti saatavilla.
Tulkintamme mukaan poliisi selittää 2020-luvun nuorten katuväkivaltaa jo edelliseltä vuosituhannelta tutuilla nuorisokulttuurisilla malleilla. Puhetta on ollut niin gansta-rapista, roadman-kulttuurista kuin maahanmuuttotaustaisia nuoria koskevasta jengiytymisestäkin.
Poliisin tulkinta on näyttänyt olevan, että käsissämme on joukko aiempaa rajumpaan ja ennakoimattomampaan väkivaltaan valmiita nuoria, jotka aktiivisesti sijoittavat itsensä valtayhteiskunnan ulkopuolelle muodostaen vastakulttuureja tai ”rinnakkaisyhteiskuntia” tietyille kaupunkialueille. Niinpä onkin tarvetta lisäresursseille, uudenlaisille pakkokeinoille ja ankarammille rangaistuksille. Käytössä on ollut edellisiltä vuosikymmeniltä tutut raaistumisteesit sekä ajatukset teräaseiden lisääntymisestä ja väkivallan kumpuamisesta valtayhteiskunnan ulkopuolelta.
Omassa tutkimuksessamme olemme tarkastelleet kolmea kaupunkialuetta sekä nuorten parissa tehdyn kenttätyön että käräjäoikeuksista saatujen asiakirjojen valossa.
Tutkimustyön aikana kehittyneen näkemyksemme mukaan poliisin tulkinnat eivät tavoita kovin hyvin nuorten todellisuutta. Yhtäältä perinteiset nuorten katurikollisuuden selitysmallit pätevät edelleen. Nuoret irtaantuvat lapsuuden perheiden välittömän kontrollin piiristä ja viettävät aikaa toisten nuorten kanssa kaupunkitiloissa, eivätkä heitä rasita itse perustettujen perheiden ja työelämän kaltaiset aikasyöpöt. Kaupunkitiloissa hengailu sisältää pääasiassa myönteisiä, hauskanpitoon ja huolettomuuteen liittyviä ulottuvuuksia, mutta paikoin myös päihdekokeiluja ja väkivallan uhkaa. Nuoruus on edelleen ainakin katuväkivallan osalta ”rikosaktiivista” aikaa ja näin tulee varmasti olemaan vastaisuudessakin.
Emme ole tunnistaneet katujengejä tai rinnakkaisyhteiskuntia, vaan ennemminkin valtayhteiskunnan arvostusten myötäilyyn kytkeytyvää väkivaltaa. Vastakulttuuristen selitysmallien sijaan katsommekin, että nuorten katuväkivaltaan liittyy pyrkimyksiä menestyä ja vaurastua materialismia korostavassa hyperkaupallisessa yhteiskunnassa.
Toisaalta olemme esittäneet, että uudenlaisiakin kehityskulkuja on havaittavissa. Emme ole tunnistaneet katujengejä tai rinnakkaisyhteiskuntia, vaan ennemminkin valtayhteiskunnan arvostusten myötäilyyn kytkeytyvää väkivaltaa.
Vastakulttuuristen selitysmallien sijaan katsommekin, että nuorten katuväkivaltaan liittyy pyrkimyksiä menestyä ja vaurastua materialismia korostavassa hyperkaupallisessa yhteiskunnassa.
Tunnistamamme kehityskulku näkyy kahdella tapaa nuorten väkivallan taustalla. Ensinnäkin nuorten ryöstörikokset kytkeytyvät vaurastumispyrkimyksiin ja kaupankäyntiin. Osa nuorista käy sekä laillista että laitonta kauppaa. Kyse voi olla parturipalvelujen tarjoamisesta, jäljennöstuotteiden myymisestä tai päihdekaupasta, tyypillisimmin sähkötupakasta ja tuttavallisemmin vapesta. Erityisesti laiton kaupankäynti nostaa väkivallan riskiä. Erimielisyys- tai velkatilanteissa oikeutta joudutaan hakemaan oman käden kautta. Lisäksi itse kauppatilanteisiin liittyy riskejä sekä myyjien että ostajien näkökulmista. Tuntemattomien tai puolituttujen kanssa sovitut vape- tai kannabiskaupat saattavat päättyä siihen, että vahvemman osapuolen käteen jäävät sekä myytävät tuotteet että rahat.
Toisekseen kyse on siitä, että nuorten omaisuusrikollisuus ei ole enää niinkään autovarkauksia tai kioskiryöstöjä, vaan toisiin nuoriin kohdistuvia tekoja. Tämä on ymmärrettävä muutos, sillä raha ei ole enää autoradioissa tai kassakoneissa, vaan se kulkee nuorten mukana. Pieni joukko nuoria ryöstää toisilta nuorilta pipoja, takkeja, laukkuja, koruja, kuulokkeita, puhelimia tai kenkiä, joiden arvo mitataan sadoissa, joskus jopa tuhansissa euroissa. Ryöstöt ovat harvoin ennalta harkittuja, saati järjestäytyneeseen rikollisuuteen kurottavien verkostojen lietsomia.
Erityisesti nuorten väkivallan taustalla olevien uusien tekijöiden tunnistaminen on tärkeää, jotta väkivaltaa kyetään ehkäisemään tarkoituksenmukaisilla ja nuorten todellisuutta tunnistavilla tavoilla. Tällä hetkellä todistamme myös pohjoismaissa niin sanottua punitiivisen käänteen aikakautta, ja kriminaalipolitiikan painopiste on korjaavissa ja kontrollia kiristävissä toimissa. Tämän lisäksi nojautuminen vastakulttuurisiin selitysmalleihin on johtanut joissakin poliisilaitoksissa esimerkiksi roadman-koordinaattoreiden tointen perustamiseen.
Mikäli kyse on taloudellisen menestyksen tavoittelusta ja hyperkaupallisen yhteiskunnan ylikuumenemisesta, on vaikea kuvitella, että rankaisukeskeiset toimenpiteet johtaisivat toivottuihin lopputuloksiin, saati pureutuisivat väkivallan taustalla oleviin tekijöihin. Ulkomaiden tai marginaaliyhteisöjen sijaan nuorten väkivalta kumpuaa edelleen siitä yhteiskunnasta, jossa me kaikki elämme.
Lähteet
Fransberg, Malin (2021) Helsinki Graffiti Subculture: Meanings of Control and Gender in the Aftermath of Zero Tolerance. Tampere: Tampereen yliopisto.
Harrikari, Timo (2009) Riskillä merkityt.
Hoikkala, Tommi (1989) Nuorisokulttuurista kulttuuriseen nuoruuteen. Helsinki: Gaudeamus.
Kivivuori, Janne (1991) Rikoksenvastainen ryhtiliike pikkukaupungissa 1986–1988: tapaustutkimus spontaanista painostusryhmästä. Helsinki: Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos.
Kuure, Tapio (2001) Muistio nuorisoväkivallasta. Nuorisotyö ja polarisaatio-oletus. Helsinki: opetusministeriö.
Louhivuori, Leena (1988) Koskelan pojat: tutkimus jengikulttuurista. Helsinki: Kansalaiskasvatuksen keskus.
Malinen, Antti & Tamminen, Tuomo (2022) Leikitäänkö? Lasten kaverisuhteet 1900-luvun Suomessa. Helsinki: Gaudeamus.
Perho, Sini (2010) Rasistisuus nuorten yhteisöissä. Tutkimus vuosituhannen vaihteen Joensuusta. Helsinki: Nuorisotutkimusseura.
Salasuo, Mikko & Seuri, Olli (2024) ”Miltei jokaisena yönä helähtää lasi, narahtaa korkki, ulvoo sireeni”. Jengikeskustelun ensimmäinen aalto suomalaisessa lehdistössä vuosina 1956–1965. Nuorisotutkimus 42 (2), 19–34.
