Alustus perustuu Yrjö Kallisen 28.8.2026 pitämään lektioon.
Väitöstyöni on syvähaastattelupohjainen tutkimus nuorten miesten pienrikollisesta ryhmästä ja sen taustalla on pitkäaikainen etnografia. Nämä tutkitut nuoret miehet muodostivat nuoruudessaan hyvin kiinteän piirin, jonka toiminta keskittyi seikkailulliseen katuelämään, näpistyksiin, varkauksiin, käänteisnormatiivisiin käytäntöihin ja rikonnalliseen yhteiskuntavastaisuuteen. Tämä piiri oli heille samalla sekä elonhankinnan keino, kulttuurinen muoto, elämysten lähde, että yhteisesti jaettu elämänkäytäntö virallisen yhteiskunnan laidoilla ja rikollisen puolimaailman reunoilla.
Tässä väitöskirjaprojektissa olen siis keskittynyt sellaiseen elettyyn kokemukseen, jolla ei ole asemia yhteiskunnallisen uskottavuuden hierarkioissa. Rakennan yhdenlaisen marginaalisuuden palapelin täyttämällä aukot sellaisilla äänillä, joita on harvoin kuultu poliisikuulusteluiden ulkopuolella. Valotan näiden poikien elämänkulkuja ja tutkin niissä vallinneita kokemuksia, voiman ja ulossulkemisen lähteitä ja niin sanotun pienrikollisen ratkaisun sosiaalista ja kulttuurista logiikkaa ja dynamiikkaa.
Pienrikollista kulttuuria, kuten poikkeavia alakulttuureita yleisemminkin on vanhastaan tarkasteltu paljon ongelmanratkaisuna joko koetun statusturhauman mielessä tai vaikkapa imaginäärisinä, symbolisina ratkaisuina heikkoihin ja työväenluokkaisiin lähtökohtiin. Nämä lähtökohtia koskevat huomiot ovat tärkeitä tämän ilmiökentän ymmärtämisessä tänäkin päivänä, mutta yksi tuloksistani on, että pienrikollisuus on pikemminkin pyrkimystä elää ja selviytyä tällaisten ristiriitojen kanssa ja niistä huolimatta kuin ratkaista niitä. Se on pyrkimystä kuulua, tulla hyväksytyksi, elää merkityksellistä elämää ja samanaikaisesti paeta, kapinoida ja rikkoa sellaista todellisuutta vastaan, jossa näille tarpeille ei ole löytynyt sijaa.
Pienrikollista kulttuuria, kuten poikkeavia alakulttuureita yleisemminkin on vanhastaan tarkasteltu paljon ongelmanratkaisuna joko koetun statusturhauman mielessä tai vaikkapa imaginäärisinä, symbolisina ratkaisuina heikkoihin ja työväenluokkaisiin lähtökohtiin. Nämä lähtökohtia koskevat huomiot ovat tärkeitä tämän ilmiökentän ymmärtämisessä tänäkin päivänä, mutta yksi tuloksistani on, että pienrikollisuus on pikemminkin pyrkimystä elää ja selviytyä tällaisten ristiriitojen kanssa ja niistä huolimatta kuin ratkaista niitä.
Rikonnallinen kulttuuri saa syntynsä jaetuista ulossulkemisen kokemuksista suhteessa normaaliyhteiskuntaan. Tämä korostaa sosiaalisissa ympäristöissä vallitsevia ulossulkemisen dynamiikkoja, tässä tapauksessa poikien kokemuksia ulossulkemisesta. Nähdäkseni on tärkeää muistaa tässä, kuten Antonio Gramsci toteaa alisteisuudesta, että niin sanottujen syrjäytyneiden onnettomuus ei ole se, että he olisivat jollain tavalla yhteiskunnan ulkopuolella, vaan heidän onnettomuutensa on niiden syrjinnän ja eriarvoisuuden erilaisten muotojen ulossulkevissa seurauksissa, joiden kautta he ovat osa yhteiskuntaa.
Kaikilla tutkimukseni pojilla on samankaltaiset taustat, joita luonnehtii alhainen sosioekonominen asema, rikkinäiset kotiolosuhteet ja huostaanotto lapsuudessa tai nuoruusiällä. Tämä nyt olisi jo sinällään riittävän traagista, mutta olisi kuitenkin kenties ollut voitettavissa toisenlaisilla keinoilla, mikäli se ei olisi tarkoittanut stigmaa sen lisäksi että menetti suhteellisen turvallisen ja tavallisen lapsuuden ydinperheessä. Heikko lähtöasema kuitenkin vasta aloittaa normaalimahdollisuuksista ulossulkevien määrittäjien kasautumisen. Nämä ulossulkemisen määrittäjät ovat erittäin konkreettisia ja ne on eletty arkipäivässä: koulussa, lastenkodissa jne.
Varsinainen merkitys tässä on siis eletyillä kokemuksilla, joiden kautta näiden ulossulkemisten merkitykset ovat realisoituneet. Elettyjen kokemusten kautta hahmottuu sellainen kuva, että huostaanotto kaikessa ankaruudessaan muodostaa kuitenkin vain alkuosan kertomuksesta, joka on perin synkkä. Ratkaisevaan osaan nousee se mikä tulee tämän lisäksi.
Leimatuksi ja tuomituksi tulemisen kokemukset ovat olleet suhteellisen riippumattomia siitä, mitä kuka on kulloinkin tehnyt. Kun otetaan huomioon ulossulkemisen logiikat, jotka ovat vallinneet näiden poikien kohtaamisissa sosiaalisten ympäristöjensä kanssa varsin varhaisesta lapsuudesta saakka, niihin liittyvä eristäminen, häpeä, syyllistäminen ja tuen, tasa-arvon ja ymmärryksen puute, tätä seuraava, poikia puoleensa vetävä ryhmäelämä vallitsevien sääntöjen rikonnan sääntöineen alkaa vaikuttaa ymmärrettävämmiltä.
Tässä kohtaa haluan tuoda esille, että Albert Cohen on klassisella pienrikollisuuden alakulttuuriteoriallaan jossain määrin oikeassa, sikäli että niin sanotun pienrikollisen ratkaisun taustalla näyttää olevan samankaltaisia sopeutumisen vaikeuksia. Tämän todellinen problematiikka ei kuitenkaan pääty siihen, että erilaisista taustoista tulevat lapset ovat eri tavoin varustettuja kilpailemaan menestyksestä ja siten positiivisesta huomiosta koulussa ja myöhemmässä elämässä kuten Cohen sinänsä täysin paikkansapitävästi ehdottaa. Syvällisempi ongelma tai ristiriita on näiden kulttuuristen ulossulkemisten käytännöllinen julmuus, eli ne todelliset tavat, joilla pojat ovat joutuneet kohtaamaan ja elämään meritokraattisen järjestyksen sosiaaliset jaot: normalisoidun ja legitimoidun mutta hyvin konkreettisen eriarvoisuuden ja syrjinnän muodollisen tasa-arvon yhteiskunnassa.
Täten suurimman koulun ja muun tuen ja ymmärryksen tarpeessa oleva saa sitä vähiten ja se, jolla on vähiten lähipiiriä puolustamassa itseään, se, jolla on vaikeinta, torjutaan, tuomitaan ja jätetään ulkopuolelle.
Syntyy suhdelogiikan prosessi, jossa ulossuljetut asteittain kääntävät selkänsä sille mikä on kääntänyt selkänsä heille ja etsivät ja löytävät vaihtoehtoisia olemisen, kuulumisen ja tekemisen muotoja, jotka ilmaisevat itsemääräämiseen pyrkivää ja kapinoivaa arvokkuutta ja luovat jaetun yhteiskuntasuhteen eräänlaisen yleistetyn koston merkeissä. Näitä ulossulkemisen suhteiden lähtökohtia voidaan hahmottaa melko hyvin valtasuhteina: hallinnan ja alistamisen suhteina. Nämä suhdemäärittäjät eivät kuitenkaan tule ilmaistuiksi myöhemmin alistumisena vaan poikien jakamina keskinäisinä pyrkimyksinä määrittää itse mielekkään toiminnan, hyväksynnän ja paikkansa löytämisen mahdollisuuksia ja ehkä erityisesti pyrkimyksinä kääntää nämä suhteet päinvastaisiksi.
Sen sijaan että tämä prosessi johtaisi passiiviseen hyväksyntään tai luovuttamiseen se johtaa pienrikollisessa ryhmässä suunnattoman aktiiviseen ja käytännölliseen rikonnalliseen asenteeseen ja kulttuuriin koko ympäröivää yhteiskuntaa ja sen vaatimuksia, normeja ja rajoituksia kohtaan.
Sen sijaan että tämä prosessi johtaisi passiiviseen hyväksyntään tai luovuttamiseen se johtaa pienrikollisessa ryhmässä suunnattoman aktiiviseen ja käytännölliseen rikonnalliseen asenteeseen ja kulttuuriin koko ympäröivää yhteiskuntaa ja sen vaatimuksia, normeja ja rajoituksia kohtaan.
Se, mitä nyt havaitaan, voitaisiin nimetä laajempien, normaalien sosiaalisten reittien torjuntojen ja ulossulkemisten moninaisesti määräytyneiksi eli sekä syiltään että seurauksiltaan moninaisiksi, ei-yksiselitteisiksi vaikutuksiksi. Tämä tarkoittaa kuulumisen ja hyväksynnän etsintää, sitä ettei tarvitsisi hävetä taustaansa, ettei tarvitsisi selittää ja että tulisi hyväksytyksi sellaisena kuin on. Tiimiä, poikien varkaissa käyvää ryhmää määrittää hyvin vahva keskinäinen solidaarisuus, veljeys ja yhteisymmärrys, joka asetetaan vastaan vieraannuttavia ympäristöjä ja josta puolestaan tulee keskeinen osa syventyvää vetäytymistä ja vihamielistä vastakkaisuutta suhteessa yhteiskunnalliseen normaaliin.
Pojat vaikuttavat olevan erittäin tietoisia vaikeista taustoistaan niin yhteisymmärryksen kuin myös ryhmän muodostumista edeltäneen yksinäisyyden perustana sekä toistensa löytämisen keskeisestä merkityksestä. Tätä oman paikkansa löytämisen ja osallisuuden kokemusta näyttää luonnehtineen todella valtava eristyksen ja voimattomuuden haihtumisen tunne, kokonaisen uuden, merkitystä ja elämää täynnä olevan todellisuuden löytyminen.
Havaitaan myös, ettei tämä löytäminen koostu vain sosiaalisten tarpeiden positiivisista elementeistä vaan koko tämän tilanteen paradoksaalisesta problematiikasta: hylätyksi tulemisen ja osallisuuden, solidaarisuuden ja vihamielisyyden, merkityksellisten kokemusten tarpeen ja todellisuuspaon, seikkailun ja päihtymyksen janon kaltaista tekijöistä. Nämä tarpeiden, mahdollisuuksien ja kokemusten ristiriidat muodostavat sellaisen intressien, pyrkimysten ja viettymysten kokonaisuuden, joka kääntyy huomattavaksi elävyyden, kuuluvuuden ja tyydytyksen tunteiden ajamaksi voimaksi muutamana hektisenä, väistämätöntä takaisinmaksua edeltävänä vuotena.
Huomionarvoista on rikonnallisen kulttuurin hyperaktiivinen ja läpeensä käytännöllinen luonne. Edellä mainittu todellisuuden pakeneminen on varmastikin yksi keskeisistä tekijöistä tässä maanisessa toiminnassa, joka ei pysähdy tai edes hidastu hetkeksikään vaan kiitää eteenpäin sellaisella vauhdilla, intensiteetillä ja voimalla ikään kuin se olisi suunniteltu torjumaan menneen tai tulevan miettiminen – keskittyen vain ja ainoastaan nykyhetkeen.
Näyttää siltä, että siinä missä samankaltaiset taustat ja haavat ulkopuolisuuden ja altavastaajuuden kokemuksista ovat jaettuja, ne laukaisevat ja synnyttävät spontaania yhteisymmärrystä, joka koetaan luonnolliseksi. Poikien ryhmän ei tarvitse miettiä toimintansa suuntaa – jännityksen etsintä rikonnan ja pienrikollisuuden keinoin, jatkuva juhlinta ja eräänlainen gangsta-elämä ylettömyyksineen jne. – ovat kaikki osa sellaista kulttuurista logiikkaa, joka on merkillisen omalakinen ja itseluova. Kulttuurinen karnevalismi onkin yksi pienrikollisen kulttuurin pysyvistä mysteereistä samoin kuin ilmeisimmin keskeinen osa sen voimaa uusiintua erilaisissa olosuhteissa. Se tarkoittaa hyperbolista elämänjanon liioittelua, hektistä jännityksen tavoittelua, samanaikaista keskinäisyyden ja rikonnan etiikkaa, lähes erehtymätöntä kykyä kääntää päälleen ja tavoitella sitä mikä on laajemmassa yhteiskunnassa tuomittavaa. Tämä kaikki näyttää syntyvän ilman suunniteltua ja tavoitteellista tietoista pyrkimystä.
Kulttuurinen karnevalismi onkin yksi pienrikollisen kulttuurin pysyvistä mysteereistä samoin kuin ilmeisimmin keskeinen osa sen voimaa uusiintua erilaisissa olosuhteissa. Se tarkoittaa hyperbolista elämänjanon liioittelua, hektistä jännityksen tavoittelua, samanaikaista keskinäisyyden ja rikonnan etiikkaa, lähes erehtymätöntä kykyä kääntää päälleen ja tavoitella sitä mikä on laajemmassa yhteiskunnassa tuomittavaa. Tämä kaikki näyttää syntyvän ilman suunniteltua ja tavoitteellista tietoista pyrkimystä.
Tämä karnevalistinen maailmantunne, jossa vallitsevat viralliset arvot, normit ja käytännöt käännetään päälleen näyttää ammentavan voimansa nimenomaan vastustamisen ja ympärikääntämisen tosiasiasta, tiimin vertaisuuteen kiinnittymisestä ja tämän tarjoamista olemisen, jakamisen, solidaarisuuden ja rikonnan vapauksista.
Tämän kulttuurisen muodon samanaikainen voima ja heikkous onkin sen intohimoisessa lyhytnäköisyydessä. Me emme tietenkään voi pysähtyä vain tämän vapauttaviin ja luoviin aspekteihin. Tämän kujanjuoksun väistämättömät seuraukset kohdataan viimeistään käräjäoikeudessa, jossa ainoaksi vaihtoehdoksi kiihtyvälle vankilakierteelle on kyetä tavalla tai toisella muuttamaan selkeästi suuntaa.
Pienrikollinen kulttuuri on tietenkin tuomittu epäonnistumaan jäsentensä minkäänlaisen pidempiaikaisen vapautuksen suhteen ja se uusintaa ja syventää pitkässä juoksussa niitä yhteiskunnallisen järjestyksen ulossulkevia ja eriarvoistavia mekanismeja, joita se syntyi omalta osaltaan vastustamaan, lievittämään ja pakenemaan.
Mutta ajattelen samalla, ettei meidän tulisi myöskään suhtautua siihen pelkkänä illuusiona. Tämä kulttuuri kykenee väistämään ja torjumaan hallinnan, eriarvoisuuden ja syrjinnän kuolettavaa otetta ja halvaannuttavia vaikutuksia vain hetkellisesti ja kyseenalaisin keinoin, mutta pyrittäessä ymmärtämään sen ottamia kulttuurisia muotoja ja ilmaisutapoja, keskeisintä on saada ote niistä muuten tavoittamattomista mahdollisuuksista, joita se kantajilleen tarjoaa.
Pienrikollinen kulttuuri peittää menneisyyden haavat ja synkät tulevaisuuden horisontit näkyvistä keskittämällä koko huomionsa intensiiviseen nykyhetkeen, kaikkia ulossulkemisia vastaan ja niistä pois. Se tarjoaa juuri niitä asioita, joista pojat unelmoivat lapsuuden yksinäisinä vuosina laitosten rutistuksissa: yhteyttä, ystävyyttä, ymmärrystä, jakamista, solidaarisuutta, kokemuksen vapaudesta, kanavia halujen toteuttamiseen, sellaisen vihaisen ylpeyden ja omanarvontunnon ilmaisemisen, joka kääntää vaikeudet voimaksi ja tarjoaa täten kulttuurisia repertuaareja vastarinnalle, jännitykselle ja seikkailulle, paolle ja päihtymykselle.
Ilmetessään eriarvoistavissa ja ulossulkevissa muodoissa ja ollessaan täten osa niitä, sosiaalinen kontrolli itse asiassa näyttää tuottavan niitä vaikutuksia, joita se pyrkii ehkäisemään. Eroteltaessa tällä tavalla jo lapsuudessa erilaiset ja tuhmat, oli kyse sitten taustoista tai käytöksestä ja sanktioitaessa täten itse asiassa yksilöitä eikä tekoja, päädytään siihen, että ainakin osa tämän tarkkailun ja rankaisun kohteena olevaa vähemmistöä hakee kuuluvuuden ja merkityksellisyyden kokemuksensa sieltä, mikä on kiellettyä ja tuomittua.
Kokemuksellisesti ajatellen tämä on loogista: jos ei ole saanut mahdollisuuksia mielekkääseen elämään normaalin äärellä, haetaan ne muualta, tässä tapauksessa toisten samankaltaisia ulossulkemisia kokeneiden ja yhteisen normien rikonnan parista.
Yhteiskunnallinen ilmenee tässä ilmiökentässä siis eräänlaisena dynamiikkana: elämän objektiiviset reunaehdot asettavat tietynsuuntaisia, tässä tapauksessa normaaleilta reiteiltä ulossulkevia rajoja ja paineita ja suhteutuessaan niihin inhimilliset tarpeet ja toiveet eli subjektiviteetit löytävät tietynlaisia, tässä tapauksessa tätä yhteiskunnallisesta normaalista ulossulkemista myös omalta osaltaan syventäviä yhteenkuuluvuuden muotoja, elonhankinnan keinoja, toiminnan keskiöitä ja ilmauksia. Kokonaiskuvan luominen pienrikollisesta kulttuurista edellyttääkin, että molemmat tämä dynamiikan kohtioista otetaan huomioon ja että ne asetetaan keskinäissuhteisiin.
Pohdittavaksi haluan jättää tämän mahdollisuuden: mitä jos Albert Cohen ja hänen jälkeensä esimerkiksi Stuart Hall todella olivat oikeassa ja sama yhteiskunta, sama yhteiskunnallinen logiikka tuottaa sekä rikollisuuden että kunnollisuuden, sekä hyvä- että heikko-osaisuuden, rikkauden ja köyhyyden, menestyksen ja häviön, voiton ja tappion?
Tällöin pienrikollisen alakulttuurin suhteen on kysymys ainakin osittain vallitsevan normaaliuden kilpailullisen ja ulossulkevan luonteen synnyttämästä abnormaliteetista, joka taas ei oikeastaan ole siis abnormaliteettia laisinkaan vaan osa olosuhteiden synnyttämän normaliteetin skaalaa, sitä vaihteluväliä, jonka tietynlaisen yhteiskunnan luonne, kulku ja jakojen logiikka synnyttää.
Ainoa todellinen ratkaisu olisi siis hankkiutua eroon yhteiskunnallisesta vähäosaisuudesta, mikä taas tarkoittaisi jotakin sellaista, minkä kuvitteleminen on jokseenkin mahdotonta: nykyisissä määrin vallitsevasta kilpailusta ja sen aikaansaamista yhteiskunnallisista jaoista luopumista, menestyksen ensisijaisuudesta luopumista yhteiskunnallista arvo- ja normijärjestelmää ja niiden mukaisia käytäntöjä määrittävänä keskiönä
Jos tämä analyysi on oikea, me emme voi myöskään terapoida itseämme siitä tai hankkiutua siitä eroon erilaisilla vähäosaisiin kohdistetuilla toimilla. Ainoa todellinen ratkaisu olisi siis hankkiutua eroon yhteiskunnallisesta vähäosaisuudesta, mikä taas tarkoittaisi jotakin sellaista, minkä kuvitteleminen on jokseenkin mahdotonta: nykyisissä määrin vallitsevasta kilpailusta ja sen aikaansaamista yhteiskunnallisista jaoista luopumista, menestyksen ensisijaisuudesta luopumista yhteiskunnallista arvo- ja normijärjestelmää ja niiden mukaisia käytäntöjä määrittävänä keskiönä. Mutta mitä tällainen sitten tarkoittaisi: en tiedä. Tällainen maasto on tutkimatonta ja tietymätöntä ja tällaisenaan väistämättä hapuilevaa, epävarmaa. Se ei ole jotakin konkreettista ja käsinkosteltavaa, selkeää ja suunnitelmallista, sillä sitä pohjaavaa kokemusta ja arvomaailmaa ei ole vielä olemassa.
