Kasvatusfilosofi Paulo Freire joutui vankilaan, koska kriittinen ajattelu ja lukutaito uhkasivat oikeiston valtaa

Paolo Freire.
Freire. Kuvat Moacir Gadotti.

Kasvatusfilosofi ja kriittisen pedagogiikan perustaja Paulo Freire (1921–1997) opetti köyhiä lukemaan, näkemään kriittisesti kurjuuden ja muuttamaan maailmaa. Brasilialainen Freire joutui vankilaan ja maanpakoon, koska oli vaarallinen vallanpitäjille. Etelä-Afrikassa apartheidin aikaan Freiren pääteos Sorrettujen pedagogiikka oli kielletty kirja. Hän pyrki työskentelemään ruohonjuuritasolla sorrettujen parissa, vaikka hänestä oltiin kiinnostuneita myös Euroopan yliopistoissa. Aikuiskasvatuksen professori Juha Suoranta tarkastelee kirjassaan Maailma luokkahuoneena (Vastapaino, 2026) Paulo Freiren toimintaa erityisesti 1970-luvulla eli ajanjaksolla, jolloin Freirestä tuli kansainvälisesti tunnettu kasvatusajattelija ja sorrettujen puolestapuhuja.

avatar
Tiina Heikkilä
Kirjoittaja on Alustan toimittaja.

Kasvatusfilosofi ja kriittisen pedagogiikan perustaja Paulo Freire (1921–1997) opetti köyhiä lukemaan, näkemään kriittisesti kurjuuden ja muuttamaan maailmaa. Brasilialainen Freire joutui vankilaan ja maanpakoon, koska oli vaarallinen vallanpitäjille. Etelä-Afrikassa apartheidin aikaan Freiren pääteos Sorrettujen pedagogiikka oli kielletty kirja. Hän pyrki työskentelemään ruohonjuuritasolla sorrettujen parissa, vaikka hänestä oltiin kiinnostuneita myös Euroopan yliopistoissa.

Paulo Freiren jälkivaikutus on laaja. Hänestä tuli yksi 1900-luvun vaikutusvaltaisimmista kasvatusajattelijoista, mutta hänen vaikutuksensa ei rajoittunut kasvatustieteeseen. Hänen ajatuksiaan on sovellettu yhteiskunnallisissa liikkeissä, demokratiatyössä, viestinnän tutkimuksessa, sosiaalityössä ja kehitystutkimuksessa.

Aikuiskasvatuksen professori Juha Suoranta tarkastelee kirjassaan Maailma luokkahuoneena (Vastapaino, 2026) Paulo Freiren toimintaa erityisesti 1970-luvulla eli ajanjaksolla, jolloin Freirestä tuli kansainvälisesti tunnettu kasvatusajattelija ja sorrettujen puolestapuhuja. Myös arkistotutkimusta sisältävä kirja kertoo myös, miten freireläistä viestiä lukutaidosta ja kriittisestä ajattelusta eri yhteiskunnissa vastaanotettiin. Alusta kysyi Suorannalta seitsemän kysymystä kirjasta.

Suoranata Maailma luokkahuoneena Paolo Freire kriittisen lukutaidon lähttiläänä

Suoranta kirjoittaa:

Paulo Freire nojasi muutamiin perusperiaatteisiin, joista hän puhui ja joita hän sovelsi pitämissään seminaareissa ja toteuttamissaan koulutushankkeissa. Hänen tärkein tavoitteensa oli kehittää pedagogisia ajatus- ja toimintatapoja, joiden avulla sorretut ihmiset vapauttavat itsensä sorrosta ja luovat tasa-arvoisen, oikeudenmukaisen ja rauhanomaisen maailman. Tätä tavoitetta ei voinut saavuttaa perinteisellä koulutusmallilla, jota Freire kutsui tallentavaksi kasvatukseksi. Siinä oppilaat nähdään ikään kuin tyhjinä astioina, jotka opettajat täyttävät tiedoillaan. Freiren mukaan tallentava opetusmalli ei edistänyt kriittisen tietoisuuden kehittämistä vaan pahimmillaan opetti ihmiset sopeutumaan mukisematta olemassa oleviin valta- ja sortorakenteisiin. Tämä palveli valtaeliitin etuja, sillä yhteiskunnan köyhän enemmistön ei eliitin näkökulmasta tarvinnut osata lukea eikä kirjoittaa eikä puuttua yhteiskunnalliseen keskusteluun ja päätöksentekoon.

Tallentavan kasvatuksen sijalle Freire kehitteli vapauttavan kasvatuksen ajatuksen. Siinä opettajan ja oppijoiden tasa-arvoisella dialogilla oli tärkeä asema: oppimisprosessi perustui yhteiseen keskusteluun ja ajatteluun ja oppijat osallistuivat aktiivisesti oppimisprosessiinsa. Dialogi vahvisti osallistujien käsitystä itsestään keskustelun tasavertaisina osapuolina ja näin myös heidän valmiuksiaan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Dialogissa opittiin myös lukutaito, jolla oli Freiren ajattelussa keskeinen merkitys. Lukutaito antoi ihmisille välttämättömät välineet huolehtia arjen tehtävistä ja osallistua täysipainoisesti yhteiskunnalliseen toimintaan.

Oikeistolainen sotilashallinto laittoi Paulo Freiren vankilaan, koska hän opetti köyhiä lukemaan

Freiren toiminta oli poliittista sikäli, että hän halusi antaa sorretuille välineitä nostaa itsensä kurjuudesta. Hän haastoi ajatuksen siitä, että köyhien ja kouluttamattomien ihmisten tehtävä on vain sopeutua yhteiskuntaan ja ottaa vastaan se, mitä auktoriteetit heille opettavat. Tämän päivän näkökulmasta Freire toisaalta oli yksilön potentiaalin maksimoimisen kannattaja, ja yksilöiden nostaminen tietämättömyydestä ja kurjuudesta on koko yhteiskunnan etu. Hänen tavoitteensa tuntuvat yhteiskunnallisilta eikä radikaalivasemmistolaisilta. Freire oli myös kristitty, ja kirja käsitteleekin paljon hänen työtään Kirkon maailmanneuvostossa ja kirkkoa Freiren työkenttänä. Ketkä olisivat tänä päivänä Freiren työn jatkajia ja ketkä vastustajia?

Suoranta: Viimeistään 1960-luvulla Freirestä kehittyi radikaali vasemmistolainen vallankumousajattelija, joka yhdisti kristillisen humanismin ja marxilaisen yhteiskuntakritiikin. Ehkä siksi häntä on hieman vaikea sijoittaa puoluepoliittiselle kartalle. Hänen ensisijainen tehtävänsä oli pyrkiä parantamaan köyhien ihmisten asemaa lukutaidon avulla. Freiren aktiivisina toimintavuosina 1950–1980-luvuilla maailmassa oli noin 700–800 miljoonaa lukutaidotonta aikuista, mikä vielä 1960-luvulla tarkoitti lähes puolta maailman aikuisväestöstä eikä se siitä myöhemmin juuri vähentynyt.

Freire ajatteli, että lukutaito oli yhteiskunnallisen toimijuuden avain. Se avasi tien kriittiseen tietoisuuteen ja aiempaa laajempaan ”maailman lukemiseen” ja loi edellytyksiä yhteiskunnan sortorakenteiden murtamiselle. Tämä tehtävä vaati kuitenkin myös työläisten järjestäytymistä ja poliittista voimaa.

Freire ajatteli, että lukutaito oli yhteiskunnallisen toimijuuden avain. Se avasi tien kriittiseen tietoisuuteen ja aiempaa laajempaan ”maailman lukemiseen” ja loi edellytyksiä yhteiskunnan sortorakenteiden murtamiselle. Tämä tehtävä vaati kuitenkin myös työläisten järjestäytymistä ja poliittista voimaa.

Freire oli vallankumouksellinen – jossain määrin jopa leniniläinen etujoukkoajattelija – joka ajatteli, että vallankumousjohtajien tai puolueen tehtävä oli mobilisoida työläiset poliittisesti. Puolueen ei kuitenkaan pitäisi ryhtyä johtamaan heitä ylhäältä päin joidenkin valmiiden ajattelumallien mukaan. Freiren vallankumouksellisuus ei tarkoittanut poliittista erehtymättömyyttä. Päinvastoin hän arvosteli myös autoritaarista vasemmistolaisuutta ja korosti dialogista lähestymistapaa, jossa ihmiset yhdessä vapauttavat toinen toisensa.

Palattuaan 1980-luvun alussa maanpaosta takaisin Brasiliaan Freire heittäytyi tukemaan vastikään perustettua työväenpuolue Partido dos Trabalhadoresia (PT). Hän oli liittynyt puolueeseen ensimmäisten joukossa ja kertoi odottaneensa koko aikuisikänsä puoluetta, joka oli syntynyt työläisten lähtökohdista.

”Brasilian poliittisessa historiassa työväenpuolue on nimittäin ainoa puolue, joka syntyi alhaalta ylöspäin. Se ei syntynyt muutaman hyvän maun, terveen järjen ja kauniiden unelmien ohjaaman intellektuellin työn tuloksena: sellaisten, jotka ensin hahmottelivat sosialistisen yhteiskuntahankkeen ja alkoivat sitten esitellä sitä työläisille. Päinvastoin puolue syntyi nimenomaan ammattiyhdistyskamppailusta, taistelusta työväenluokan oikeuksien puolesta. Tähän kamppailuun liittyi joitakin intellektuelleja, jotka eivät pitäneet itseään vallankumouksellisen totuuden omistajina.” (Cortella & Venceslau, 1992.)

Uskollisena yhdenvertaisuuteen perustuvalle dialogiselle kasvatusajattelulleen, hän vaati, että puolueen ”on suostuttava myös kansanjoukkojen kasvatettavaksi. Joukkoja kokoavan puolueen – ei kaaderipuolueen – kasvatustyö tapahtuu kansan taistelujen keskellä, niiden yhteiskunnallisten liikkeiden ytimessä, joista puolue on syntynyt.” (Freire 2007.)

Työväenpuolueessa Freire ystävystyi myös ammattiyhdistysjohtaja Luiz Inácio Lula da Silvan kanssa, joka toimi Brasilian presidenttinä vuosina 2003–2010, palasi presidentiksi vuonna 2023 ja valittiin syksyllä 2026 uudelleen neljännelle presidenttikaudelleen. Lula arvosti Freiren ajattelua: ”Paulo Freire on vertaansa vailla. Sanotaan, että jokaiselle kansakunnalle syntyy yksi nero vuosisadassa. En tiedä, syntyykö heitä enemmän, mutta Paulo Freire on meidän neromme. Minulla oli ilo ja kunnia tuntea hänet ja viettää aikaa hänen kanssaan. (Confederação Nacional dos Trabalhadores em Educação, 2021).

Nykyään Freiren työn jatkajia löytyisi kansalaisliikkeistä, yhteisöistä ja kasvatushankkeista, joissa ihmiset pyrkivät muuttamaan elinolojaan yhteisen oppimisen ja toiminnan avulla. Esimerkiksi maattomien liike Brasiliassa, tai feministiset, antirasistiset ja ruohonjuuritason demokratialiikkeet eri puolilla maailmaa jatkavat monin tavoin hänen perintöään. Freireä sovelletaan myös tavallisessa kouluopetuksessa ja sosiaalityössä. Kirkollisessa maailmassa hänen ajattelunsa elää erityisesti vapautuksen teologissa, jossa Freiren tapaan asetutaan köyhien puolelle. Freiren teokset ovat osa lukuisten yliopistollisten koulutusohjelmien opetusta ympäri maailman. Nämä ovat esimerkkejä Freiren maailmanlaajuisesta ”perinnöstä” (ks. esim. Ramalho, Suoranta & Steinberg 2026).

Freiren vastustajia puolestaan ovat sellaiset poliittiset ja yhteiskunnalliset toimijat, jotka pyrkivät rajoittamaan kaikkien ihmisten mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnalliseen päätöksentekoon, tai ne, jotka jallittavat ihmisiä populistisilla väitteillään ja jakavat ihmiset ”meihin ja heihin”. Vastustajien joukkoon kuuluvat myös ne, jotka laativat kiellettyjen kirjojen listoja ja edellyttävät kasvatukselta ennen kaikkea kuuliaisuutta ja sopeutumista. Lukutaito, demokratia ja kaikkien ihmisten ihmisarvon, joita Freire työllään edisti, eivät tänäkään päivänä ole itsestään selvyyksiä.

Ihmisten pitäminen lukutaidottomina sulki heidät poliittisesta osallistumisesta. Freiren lukutaitokampanja olisi onnistuessaan tuonut miljoonia köyhiä ihmisiä poliittisen osallistumisen piiriin. Ketkä Freireä erityisesti vainosivat ja vastustivat, ja mitä heidän etuaan Freire uhkasi?

Freire oli Brasiliassa vallanpitäjienkin suosiossa uransa alkuvaiheessa, kun vasemmisto nousi valtaan 1960-luvun alussa. Freirestä tuli koko Brasilian kattavan lukutaitokampanjan vetäjä, mutta tuuli kääntyi nopeasti, kun oikeisto kaappasi vallan Yhdysvaltain tuella. Vuoden 1964 sotilasvallankaappauksen jälkeen Freiren kansallinen lukutaito-ohjelma lakkautettiin. Freire pidätettiin, häntä kuulusteltiin kommunismiepäilyjen vuoksi ja hän joutui maanpakoon ensin Boliviaan ja Chileen, ja kysyttynä kansainvälisenä intellektuellina hän eli hyvin kansainvälisesti maanpakoaikanaan.

Freiren lukutaitokampanjoinnin vaarallisuutta selittää se, että Brasiliassa lukutaidottomat eivät 1960-luvulla saaneet äänestää kansallisissa vaaleissa. Ihmisten pitäminen lukutaidottomina sulki heidät poliittisesta osallistumisesta. Freiren lukutaitokampanja olisi onnistuessaan tuonut miljoonia köyhiä ihmisiä poliittisen osallistumisen piiriin. Ketkä Freireä erityisesti vainosivat ja vastustivat, ja mitä heidän etuaan Freire uhkasi?

Suoranta: Freireä, kuten kaikkia vasemmistolaisia, vainosivat suurmaanomistajat (Brasiliassa maanomistus oli Freiren aikana ja on edelleen keskeinen yhteiskuntaa rikkaisiin ja köyhiin jakava tekijä), näiden lakeijoina toimineet konservatiivipoliitikot ja muut etuoikeutetut ryhmät, eli Brasilian valtaeliitti. Freiren lukutaitokampanjanjat uhkasivat näiden yhteiskunnallista valtaa. Kuten totesit, lukutaito olisi antanut miljoonille mahdollisuuden äänestää ja vaatia omia oikeuksiaan entistä tehokkaammin. Tämä ei tietenkään ollut valtaeliitin mielestä suotavaa, ja siksi se junaili vallankaappauksen Yhdysvaltain suosiollisella myötävaikutuksella.

Yhdysvallat pyrki kylmän sodan oloissa estämään vasemmistolaisiksi tulkittujen hallitusten vahvistumista Latinalaisessa Amerikassa, jota se piti takapihanaan. Sen puuttuminen alueen maiden asioihin, myös sotilaallisesti, on kuitenkin jatkunut kylmän sodan jälkeenkin. Samaan historialliseen jatkumoon liittyvät alkuvuoden 2026 tapahtumat Venezuelassa, kun Yhdysvaltojen joukot kaappasivat maan presidentin Nicolás Maduron ja hänen vaimonsa Cilia Floresin.

Taistelun edellytys on, että se tapahtuu toverillisesti ja solidaarisesti, joka Freirelle tarkoitti autoritaarisuuden ja vieraannuttavan intellektualismin hylkäämistä sekä näiden korvaamista opettajien ja oppilaiden tasa-arvoisella oppimistoiminnalla.

Freiren koordinoima lukutaito-opetus oli vaarallista, koska se ei rajoittunut tekniseen lukemisen ja kirjoittamisen opettamiseen. Osana lukutaito-opetusta ihmiset keskustelivat opintopiireissä elämästään, työstään, köyhyydestään ja yhteiskunnallisesta asemastaan. Näin he saattoivat alkaa oivaltaa, että heidän vaikeutensa eivät johtuneet vain heidän henkilökohtaisista puutteistaan, vaan yhteiskunnallisista olosuhteista. Freire korosti, että sorrettujen on taisteltava oikeuksiensa ja vapautumisensa puolesta. Taistelun edellytys on, että se tapahtuu toverillisesti ja solidaarisesti, joka Freirelle tarkoitti autoritaarisuuden ja vieraannuttavan intellektualismin hylkäämistä sekä näiden korvaamista opettajien ja oppilaiden tasa-arvoisella oppimistoiminnalla. Freirelle vallankumous edellytti osallistujien dialogia.

Suomessa Freireä luettiin vähemmän kuin Ruotsissa

Suomalainen akateeminen kasvatustiede ja opettajankoulutus painottivat 1970-luvulla yksilökeskeistä kasvatuspsykologiaa, oppimisprosesseja ja myöhemmin konstruktivismia. Yhteiskuntakriittinen ja poliittinen kasvatusfilosofia jäi yliopistoissa sivuosaan. Freire omaksuttiin Suomessa kapeasti ja epäpoliittisesti, eikä häntä tunnettu laajasti. Kun Freireen Suomessa viitattiin, hänen ajattelustaan irrotettiin usein sen yhteiskunnallisuus ja se, mikä nähtiin radikaalina. Hänet jopa pelkistettiin lähinnä oppilaslähtöisen tai ongelmakeskeisen opetuksen teoreetikoksi.

Sorrettujen pedagogiikka julkaistiin espanjaksi ja englanniksi jo vuonna 1970 (ja ruotsiksi 1972), se käännettiin suomeksi vasta vuonna 2005. Suomenkielisen käännöksen puuttuminen saattoi rajata Freiren ajattelun leviämistä akateemista piiriä pitemmälle. 1970-luvun kansansivistyspiireissä ja esimerkiksi sen aikaisessa työväenliikkeessä Freire nähtiin sopimattomaksi, koska hän rakensi poliittista toimintaa alhaalta ylös, mikä oli vastaan kansandemokraattien ”ylhäältä alas” -suuntautunutta linjaa. Kuten kirjassa kirjoitat, kansandemokraateille ei sopinut perifreireläinen ajatus, että dialogisen opetuksen lähtökohtana olisivat ne kysymykset, joita osallistujat itse tuovat opetustilanteisiin.

Samaan aikaan kansainvälisemmin suuntautuneessa Ruotsissa Freirestä oltiin kiinnostuneita kansansivistyspiireissä ja yliopistomaailmassa. Miksi Freiren ajattelu istui ruotsalaiseen pedagogiikan maailmaan ja kansansivistysperinteiseen, mutta Suomen ei?

Suoranta: Ruotsissa Freiren ajattelulle oli 1970-luvulla otollisempi poliittinen ja kulttuurinen ympäristö. Ruotsalainen kansansivistysperinne, folkbildning, korosti yhteisöllistä oppimista, opintopiirejä, demokraattista osallistumista ja kansalaisten omaehtoista sivistymistä. Näiden periaatteiden ja Freiren dialogisen pedagogiikan välillä oli ilmeisiä yhtymäkohtia.

Ruotsi oli myös kansainvälisesti suuntautunut hyvinvointivaltio, jossa keskusteltiin vilkkaasti kolmannen maailman kysymyksistä, kolonialismista, kehitysyhteistyöstä ja yhteiskunnallisesta tasa-arvosta. Freiren ajattelu liittyi luontevasti näihin keskusteluihin. Sorrettujen pedagogiikan lisäksi myös hänen muut 1970-luvun teoksensa käännettiin ruotsiksi, mikä mahdollisti laajan lukijakunnan.

Ruotsissa Freire kytkettiin myös jossain määrin myös koulun uudistamiseen ja dialogipedagogiikkaan toisin kuin Suomessa. Meillä pedagogiset virtaukset tulivat muualta. Peruskoulun lanseerauksessa kävi tuohon aikaan kova tohina, ja koulutuspolitiikan paukut menivät pitkälti siihen.

Toki Suomessakin oli kansansivistäjiä, tutkijoita ja yhteiskunnallisia aktivisteja, jotka kiinnostuivat Freirestä. Hänen ajatuksiaan tunnettiin erityisesti ruotsinkielisissä ja kansainvälisesti suuntautuneissa piireissä. Kyse ei siis ollut täydellisestä torjunnasta, vaan siitä, ettei Freiren ajattelu saanut kovinkaan merkittävää jalansijaa suomalaisessa kasvatuskeskustelussa. Suomalaisissa yhteiskuntatieteissä tilanne on ollut vieläkin karumpi: niiden kartalla on ollut Freiren kokoinen aukko, toisin kuin monien muiden maiden yhteiskuntatieteissä.

Kriittinen lukutaito voisi näkyä 2020-luvulla kykynä nähdä ideologia teknologian takana

Yhteiskuntamme julkisuus on jatkuvasti enemmän digitaalinen ja somevetoinen huomiotalous. Sosiaalisessa mediassa väline kirjaimellisesti muokkaa viestiä, kun somevetoinen huomiotalous suosii lyhyttä, yksinkertaista ja polarisoivaa sanomaa. Nykyisessä hälyisessä, huomiotaloudessa ei pärjää pelkällä kriittisellä lukutaidolla. Tekoälyä tyrkytetään kaikkialla ja datakeskusten kyseenalaistamaton rakentaminen ohjaa yhteiskuntaa kohti teknologiapainotteista tulevaisuutta. Miten Freire näki teknologian yhteiskunnallisen vallan ja vaikutuksen kriittiseen ajatteluun ja lukutaitoon?

Freire ei ollut teknologian vastustaja eikä sen varaukseton ihailija. Hän näki teknologian ihmisen luovan toiminnan tuloksena, jolla voitiin edistää ihmisten vapautumista mutta myös vahvistaa heidän alistamistaan. Keskeinen kysymys oli, kuka teknologiaa hallitsee, kenen etuja se palvelee ja millaisia yhteiskunnallisia suhteita se synnyttää. Freire kysyi haastattelussa vuonna 1979, ”haluammeko kapitalistisen teknologiamallin, johon liittyy voimakasta vieraantumista ja työntekijän esineellistämistä, vai haluammeko kehittää yhteiskunnan aineellista, henkistä ja kulttuurista perustaa koko kansan osallistuessa tähän kehitykseen. Tämä kysymys on perustavanlaatuinen, sillä lännestä siirtyvän teknologian mukana siirtyy myös ideologiaa, mikä puolestaan lisää riippuvuutta.” (George & Selind, 1979.)

Freiren kysymys on ajankohtainen. Jo Sorrettujen pedagogiikassa hän eritteli niitä keinoja, joilla yhteiskunnallinen valta toimii (valloittaminen, hajota ja hallitse -periaate, manipulaatio ja kulttuurinen valloittaminen) (Freire 2005). Kriittisen lukutaidon olennainen osa on nykyisin taju median omistussuhteista, digitaalisten alustojen vallasta ja siitä, miten algoritmit ohjaavat huomiotamme ja käsityksiämme maailmasta.

Freiren mukaan kriittisen lukutaidon olisi muututtava järjestäytyneeksi toiminnaksi: työntekijöiden vaikutusvallaksi työpaikkojen teknologisiin ratkaisuihin, opettajien ja opiskelijoiden päätösvallaksi oppilaitosten tekoälyn käytössä sekä poliittisiksi vaatimuksiksi teknologiayhtiöiden vallan rajoittamisesta ja julkisten vaihtoehtojen rakentamisesta.

Freiren mukaan kriittisen lukutaidon olisi muututtava järjestäytyneeksi toiminnaksi: työntekijöiden vaikutusvallaksi työpaikkojen teknologisiin ratkaisuihin, opettajien ja opiskelijoiden päätösvallaksi oppilaitosten tekoälyn käytössä sekä poliittisiksi vaatimuksiksi teknologiayhtiöiden vallan rajoittamisesta ja julkisten vaihtoehtojen rakentamisesta. Näiden vaatimusten toteuttaminen edellyttäisi ammattiliittojen, kansalaisjärjestöjen ja poliittisten liikkeiden yhteistoimintaa. Kysymys teknologian hallinnasta palautuu näin samaan ongelmaan kuin Freiren lukutaitotyössä: miten ymmärrys omasta yhteiskunnallisesta asemasta muuttuu yhteiseksi poliittiseksi muutosvoimaksi?

Lukeminen vähenee, kun audiovisuaaliset houkutukset vievät huomiota. Lukeminen polarisoituu, eli paljon lukeva eliitti lukee paljon, mutta toisessa päädyssä ei lueta juuri lainkaan. Paljon lukevat ihmiset eivät ole automaattisesti kriittisempiä eikä lukeminen yksin takaa itsenäistä ajattelua. Audiovisuaalisen sosiaalisen median kyllästämä ympäristö olisi kuitenkin se ympäristö, jossa Freire nyt opettaisi lukemaan yhteiskuntaa. Mitä Freire sanoisi algoritmin jokaiselle personoiman somevideovirran seuraamisesta, vaikka se olisi täynnä sinänsä emansipatorisia ja sorron vastaisia yhteiskunnallisia pyrkimyksiä? Mikä olisi Freiren opetus huomiotaloudessa navigointiin ja voisiko hän nähdä jotain hyvää sosiaalisessa mediassa, jossa jokainen voi julkaista, mutta jokainen julkaisija on samalla teknojättien alustatyöläinen, joka hukkuu massaan?

Freire eli valtaosan elämästään maailmassa, jossa ei ollut internetiä. Luultavasti hän oli tunnistanut internetin alkuvuosien demokraattiset mahdollisuudet, kuten moni muukin teki 1990-luvulla (itseni mukaan lukien). Hän olisi saattanut innostua myös esimerkiksi Wikipediasta. Olisiko hän ajatellut sosiaalisesta mediasta vapautuksen välineenä, jossa myös sellaiset ihmiset ja ryhmät voivat saada äänensä kuuluviin, joilta perinteiset tiedotusvälineet ovat sulkeneet julkisuuden; välineenä, joka auttaa ihmisiä löytämään toisensa, jakamaan kokemuksiaan, organisoimaan toimintaa ja haastamaan vallitsevia valtasuhteita?

Olisiko Freire päätynyt lopputulokseen, että internet on mennyt rikki ja se pitää hylätä vai pyrkinyt itsepintaisesti esittämään kysymyksiä: miksi näemme juuri tiettyjä sisältöjä, millaisia ajatuksia ne pyrkivät syöttämään, miten ideologinen vaikuttaminen toimii digitaalisissa välineissä, mitä ne jättävät kertomatta, kuka viestien levittämisestä hyötyy, ja mitä voisi olla kommunistinen internet?

Freiren pedagogiikan keskeinen ajatus oli praksis, ajattelun ja toiminnan yhteys. Siksi hän olisi todennäköisesti kysynyt, johtaako sosiaalisen median käyttö todelliseen yhteiseen toimintaan sortotodellisuuden kumoamiseksi vai jääkö se loputtomaksi sisältövirran toljotukseksi. Sorron vastaisista videoista tykkääminen kun ei vielä tarkoita sorron vastaista toimintaa.

Jos Freire olisi elänyt vaikkapa vuosikymmenen pidempään – hänhän kuoli 76-vuotiaana vuonna 1997 – hänen kuvansa ja sanansa olisivat varmasti pyörineet sosiaalisessa mediassa luentotallenteina, klippeinä ja meemeinä vielä nykyistäkin enemmän.

Ohjaako yhteiskunnassa läpitunkevan jargonin omaksuminen ajatteluamme ja sopeuttaako se meitä jargonin takana oleviin ideologioihin?

Freire opetti köyhiä työläisiä lukemaan, ja opiskelussa käytetyt generatiiviset sanat olivat konkreettisia ja arkisia kuten ”maaseutu, peruna, työ, kuivuus.” Nykyisissä länsimaisissa yhteiskunnissa eletään erikoistuneen sanaston kanssa. Tuttuja ovat yritysmaailman johtamisjargon, strategiapuhe, konsulttikieli, organisaatiokieli, jotka ovat tulleet arkisiksi käsitteiksi yliopistollakin. Hämääväksi tarkoittavaan korporaatiojargoniin voisi harjoittaa samanlaista lukutapaa ja ajatella ”muutosvastarinta, toiminnan tehostaminen, kilpailukyky, tehostaminen”. Ohjaako yhteiskunnassa läpitunkevan jargonin omaksuminen ajatteluamme ja sopeuttaako se meitä jargonin takana oleviin ideologioihin?

Kyllä, käyttämämme kieli ja käsitteet vaikuttavat ajatteluumme, ja siksi tarvitsemme Freiren hengessä lukupiirejä ja keskusteluja, joissa opimme tunnistamaan ja kyseenalaistamaan kielenkäyttöömme juurtuneita käsitteitä ja niiden taustaideologioita. Tämä on Freiren tähdentämää vapautuksen pedagogiikkaa, joka hyötyy niistä analyyseista, joita kriittinen yhteiskuntatutkimus on tuottanut aatteiden ja ideologioiden ja sanastojen alkuperästä.

Mainitsemasi esimerkkisanat ovat osa uusliberalismin ideologiaa, jonka aatteelliset juuret ulottuvat 1900-luvun keskivaiheille ja aiemmaksikin (Peters 2021). Kyse on vuosikymmeniä jatkuneesta ideologisesta työstä, jonka tulokset ovat perusteellisesti muuttaneet ymmärrystämme yhteiskunnasta. Uusliberalismin ideologiat eivät siirry maasta toiseen sellaisinaan, vaan ne muotoutuvat ja kotoutetaan vähitellen osaksi kansallisia poliittisia tavoitteita, instituutioita ja valtasuhteita (Alasuutari ja Qadir 2014).

Muutokset käyttämissämme sanastoissa ja toimintatavoissa ovat suhteellisen hitaita, ja ehkä siksi niitä voi olla vaikea huomata, kunnes saavutetaan jokin käännekohta. Kysymys on siitä, mitä Freire kutsuu politiikan kasvatukselliseksi luonteeksi: omaksumme käsitykset yhteiskunnasta ja ”yhteiskunnan kieliopin” ikään kuin huomaamatta, kunnes muutosten seuraukset alkavat näkyä yhä räikeämmin yhteiskunnan eri puolilla. Freire kohtasi tämän 1970-luvulla Afrikassa, kolonisaation jälkeisessä Guinea-Bissaussa, jossa hän opetti lukutaitoa yhteiskunnassa. Tuolloin keskeinen kysymys oli, millä kielellä ja millaisin sanastoin uutta yhteiskuntaa ryhdytään rakentamaan.

Missä Freire epäonnistui ja missä onnistui?

Freire haastoi käsitystä oppimisesta ja kasvatuksesta ja muutti käsitystä lukutaidosta, teki oppijoista aktiivisia toimijoita ja käsitteellisti kasvatuksen vallankäytöksi, jolla oli vahva kytkös yhteiskunnan rakentamiseen. Toisaalta voi ajatella, että Freire odotti pedagogiikan muuttavan asioita, joihin tarvitaan laajempia yhteiskunnallisia muutoksia, ja luonnollisesti hänen kunnianhimoinen ja kokonaisvaltainen hankkeensa törmäsi resurssien puutteeseen ja muihin ongelmiin eri paikoissa, joissa hän vaikutti. Missä Freire epäonnistui ja missä onnistui?

Freire kertoi 1980-luvulla ajattelunsa kehityksestä näin: ”Alkuvuosina en yhdistänyt kasvatusta ja politiikkaa. Se oli naiivein vaiheeni. Oli myös toinen aika, jolloin aloin puhua kasvatuksen poliittisista ulottuvuuksista. Se oli vähemmän naiivi vaihe; kirjoitin silloin Sorrettujen pedagogiikan. Tuossakin vaiheessa ajattelin vielä, ettei kasvatus ole poliittista, vaan että sillä on vain poliittinen ulottuvuus. Kolmannessa vaiheessa en enää puhu poliittisesta ulottuvuudesta, vaan sanon, että kasvatus on poliittista.” (Freire ja Shor 1987.)

Freiren merkittävin onnistuminen oli epäilemättä se, että hän muutti käsitystä lukutaidosta ja kasvatuksen yhteiskunnallisesta merkityksestä. Hänen ajattelussaan lukutaito ei ollut vain tekninen taito, vaan myös mahdollisuus ymmärtää omaa elämää ja yhteiskuntaa sekä osallistua niiden muuttamiseen. Mutta Freiren ajatus kasvatuksen poliittisuudesta tarkoitti myös, että kasvatus on aina jonkin ideologian palveluksessa.

Elämä oli opettanut Freirelle niin Brasiliassa kuin muualla, ettei hallitseva luokka voi koskaan olla kansan puolella. ”Se toimii niitä vastaan ja käyttää niitä hyväkseen. Se, mitä hallitsevat luokat ajavat ja mitä niiden puolue yrittää toteuttaa lukemattomin juonin ja petoksin, paljastaa niiden kasvatustyön tarkoituksen: vallitsevan järjestyksen säilyttämisen.” (Freire 2007.)

Freire osoitti, että köyhät ja kouluttamattomat ihmiset eivät olleet tietämättömiä kasvatuksen kohteita, vaan ihmisiä, joilla oli arvokasta tietoa elämästään ja elinolosuhteistaan. Tämä oli tärkeä pedagoginen ja poliittinen oivallus.

Freire onnistui myös hänen ajattelunsa kansainvälisessä levittämisessä. Tässä suhteessa hänen Geneven-vuotensa Kirkkojen maailmanneuvoston palveluksessa olivat tärkeitä. Ekumeeninen organisaatio tarjosi hänelle kansainvälisen toimintaympäristön, jonka kautta hän saattoi muodostaa yhteyksiä erilaisiin poliittisiin, kirkollisiin ja pedagogisiin liikkeisiin eri maanosissa.

Freire epäonnistuminen on Guinea-Bissau, jossa hän työskenteli maan itsenäistymisen jälkeen lukutaito-opetuksen kehittämiseksi. Kampanja ei saavuttanut sille asetettuja tavoitteita. Ongelmia aiheuttivat muun muassa maan köyhyys, opettajien ja materiaalien puute, poliittiset ristiriidat ja ennen kaikkea opetuskielen valinta. Portugali oli maan virallinen kieli, mutta valtaosa väestöstä ei puhunut sitä. Freire korosti paikallisten kielten merkitystä, ja sitä, että kolonialistien kielen säilyttäminen voisi synnyttää uusia ristiriitoja, pelkistää maan historian kolonisaation näkökulmaan ja synnyttää uuskolonialistisen valtion. Freiren vakuutteluista ja varoituksista huolimatta, maan johto päätyi kuitenkin valitsemaan opetuskieleksi portugalin kielin.

Freiren ajattelua voidaan arvostella siitä, että hänen keskeiset käsitteensä, kuten sorto, vapautuminen ja kriittinen tiedostaminen, jäävät toisinaan melko julistuksenomaisiksi. Freiren voidaan myös katsoa olleen ajoittain liian optimistinen sen suhteen, mitä kasvatuksen avulla voitaisiin saavuttaa. Toisaalta Freire ymmärsi hyvin pedagogiikan rajat. Yhteiskunnallinen muutos edellyttää muutakin kuin kriittistä tietoisuutta. Tarvitaan poliittista järjestäytymistä, taloudellisia resursseja, toimivia instituutioita ja mahdollisuuksia vaikuttaa päätöksentekoon.

Lähteet

Alasuutari, P. & Qadir, A. (Eds.) (2014). National Policy-Making: domestication of global trends. Routledge.

Confederação Nacional dos Trabalhadores em Educação. (2021, 17. syyskuuta). Lula fala em homenagem à Paulo Freire em evento de centenário do educador. CUT – Central Única dos Trabalhadores. https://www.cut.org.br/noticias/lula-fala-em-homenagem-a-paulo-freire-em-evento-de-centenario-do-educador-6a78

Cortella, M. S., & Venceslau, P. de T. (1992, 6. tammikuuta). Paulo Freire. Teoria e Debate, (17), 28–40. https://fpabramo.org.br/paulo-freire-3/

Freire, P. (2005). Sorrettujen pedagogiikka. Vastapaino.

Freire, P. (2007). O partido como educador-educando. Proposta, (113). Teksti julkaistu alun perin 1982. https://acervo.paulofreire.org/handle/7891/3316

Freire, P. & Shor, I. 1987. A Pedagogy for Liberation. Macmillan.

George, G. S., & Selind, A. (1979, 15. huhtikuuta). Illiteracy is present because of the political, economic and social conditions: Paulo Freire. India Today. https://www.indiatoday.in/magazine/interview/story/19790415-illiteracy-is-present-because-of-the-political-economic-and-social-conditions-paulo-freire-821939-2014-03-05

Peters, M. A. (2023). The early origins of neoliberalism: Colloque Walter Lippman (1938) and the Mt Perelin Society (1947). Educational Philosophy and Theory, 55(14), 1574–1581. https://doi.org/10.1080/00131857.2021.1951704

Ramalho, T., Suoranta, J. & Steinberg, S. (Eds.), Letters to Paulo. Peter Lang.

Suoranta, J. (2026). Maailma luokkahuoneena. Vastapaino.