Oppikurssit
Köyhäintalon johtajille ei ennen 1920-lukua ollut olemassa systemaattista koulutusta. Jokainen hankki virkaan vaaditut taidot omin päin: miesjohtajat saattoivat käydä maamieskoulun, naiset puolestaan emäntäkoulun, keittokurssin tai sairaanhoitokurssin. Myös kirjanpitoa opiskeltiin erilaisilla kursseilla. Kelpoisuus johtajan tehtävään osoitettiin sieltä täältä kerätyin todistuksin.
Vuosisadan taitteessa valtion korkein köyhäinhoitovirkamies, vaivaishoidontarkastaja, pyrki kuitenkin kohentamaan johtajien tietotaitotasoa järjestämällä kaksi kahdeksan päivää kestänyttä oppikurssia. Ensimmäinen kurssi pidettiin Jyväskylässä vuonna 1896, toinen Lahdessa vuonna 1903. Kursseille tulijat saivat kuulla esitelmiä sekä köyhäinhoidon pääpiirteistä että köyhäintalon johtamiseen liittyvistä käytännön kysymyksistä. Myös keskustelu oli varsin vilkasta. (Annola 2011, 118.)
Jyväskylän kurssille osallistui 90 köyhäintalon johtajaa. Kun ajatellaan, että tähän aikaan Suomessa oli noin 99 köyhäintaloa, kurssin voidaan sanoa olleen menestys. Lahden kurssillakin osanotto oli miltei yhtä hyvä. Joukossa oli myös uutta verta: vain 20 Lahteen matkustaneista johtajista oli ollut mukana edellisellä kurssilla. (Annola 2011, 118.) Toisaalta tämä kertoo siitä, että johtajien vaihtuvuus oli suurta.
Kuinka paljon johtajille maksettiin?
Vaikka vaivaishoidontarkastaja valvoi köyhäintalojen toimintaa, johtajien palkkoihin hän ei voinut vaikuttaa. Kukin kunta päätti itse, kuinka paljon köyhäintalon johtajalle maksettiin ja millaisia luontoisetuja työhön kuului. Yleensä köyhäintalojen johtajat saivat rahapalkan lisäksi laitoksesta ainakin asunnon, valon ja lämmön. Halutessaan he saivat myös syödä laitoksen ruokaa.
Johtajien rahapalkat vaihtelivat kunnasta toiseen seudun yleisen palkkatason, köyhäintalon koon ja johtajalle kuuluvien luontoisetujen mukaan. Myös johtajan sukupuoli, kokemus ja maine vaikuttivat palkkaan. Köyhäintalojen tarkastuspöytäkirjoista käykin ilmi, että johtajat vaihtoivat säännöllisesti toimipaikkaa löytääkseen kunnan, jossa laitos oli mahdollisimman helppohoitoinen ja palkka mahdollisimman suuri. Moni myös kyllästyi ja lähti kokonaan alalta.
Yleisesti ottaen köyhäintalon johtajan työtä ei voi pitää hyväpalkkaisena. Väestö jaettiin henkirahan maksua varten neljään kategoriaan, joista alimpaan kuuluivat alle 400 markkaa vuodessa tienaavat. Tähän kategoriaan luokitellut ihmiset jouduttiin yleensä vapauttamaan kokonaan henkirahan maksusta. Seuraavaksi alimpaan ryhmään kuuluivat pienituloiset, joiden vuosipalkka oli 400–799 markkaa. Aikalaisarvion mukaan tämä riitti yhden ihmisen hengenpitimiksi. (Haapala 1986, 232.) Suurin osa köyhäintalojen johtajista lukeutui sukupuolesta ja perhetilanteesta riippumatta tähän kategoriaan.
Oppikurssien osanottajilta kerätyt tiedot osoittavat, että naispuolisten köyhäintalon johtajien vuosipalkat olivat 200–300 markkaa ja että kaikkien naisjohtajien palkat olivat alle 1000 markkaa. Palkoissa ei tarkastelujakson jälkeenkään tapahtunut muutosta: vielä vuonna 1917 naisjohtajien palkat asettuivat 200–1000 markan välillä (Annola 2011, 150).
Miesjohtajien palkoissa hajonta oli selvästi suurempi, sillä suurten kaupunkiköyhäintalojen johtajat olivat yleensä miehiä ja heille maksettiin hyvin – jopa 4 500 markkaa vuodessa. Nämä johtajat olivat verrattain hyvätuloisia; on arvioitu, että 4 000 markan vuosituloilla mies kykeni ylläpitämään tilavaa asuntoa, vaimoa ja ainakin yhtä piikaa (Haapala 1986, 232–233).
Vuoden 1896 oppikurssille tulleista köyhäintalon johtajista 63 prosenttia naisista ja 36 prosenttia miehistä tienasi vähemmän kuin 500 markkaa vuodessa. Kuten edellä on mainittu, tämä riitti turvaamaan yhden henkilön toimeentulon. Monella johtajalla oli kuitenkin elätettäviä, mikä luonnollisesti heikensi heidän taloudellista tilannettaan. Säästöjäkin oli vaikea kerryttää, mikä saattoi muodostua ongelmaksi vanhuuden koittaessa – eläkkeitä kun ei ollut.
Vuoteen 1903 mennessä kaikkein heikoimmin palkattujen naisjohtajien osuus oli laskenut 51 prosenttiin, mikä tarkoitti pientä parannusta. Miesjohtajien tapauksessa parannus oli huomattavampi: enää vain kuusi prosenttia miespuolisista köyhäintalon johtajista kuului huonoimmin palkattuun ryhmään. On todennäköistä, että kun etenkin pienten köyhäintalojen johtaminen alkoi muuttua leimallisesti naisten työksi, miehet joko lähtivät alalta tai hakeutuivat suurempiin laitoksiin, paremman palkan ääreen.
Kaikki on suhteellista
Kun ajatellaan pelkkää rahapalkkaa, naisjohtajien tilanne on samankaltainen kuin työläisnaisten: esimerkiksi 70 prosentilla ompelijattarista oli yhtä matala palkka, vähemmän kuin 500 markkaa vuodessa (Hjelt 1908, 77–78).
Vertailussa on kuitenkin syytä pitää mielessä johtajan palkkaan kuuluneet luontoisedut. Siinä missä työläisperhe joutui käyttämään valtaosan tuloistaan ruokaan ja asumiseen (Laine & Markkola (ed.) 1989; Markkola 1994), köyhäintalon johtaja sai laitoksesta ruoan pöytään ja katon päänsä päälle. Vaikka köyhäintalon ruoka tuskin oli erityisen houkuttelevaa, se tarjosi kuitenkin keinon säästää talousmenoissa.
On mahdollista ajatella, että vaikka köyhäintalon johtajana toimiva nainen ei välttämättä tienannut sen enempää kuin ompelijatar, luontoisedut ovat todennäköisesti houkutelleet naisia johtajan ammattiin. Tämä vaikuttaa erityisen todennäköiseltä, kun otetaan huomioon, että 1890-luvun alun laman jälkeen vuokra-, lämmitys- ja valaistuskustannukset nousivat yleisesti (Heikkinen 1997, 168–169).
Vuonna 1894 Suomen Naisyhdistys keräsi Kalenteri Suomen naisten työstä -nimistä julkaisua varten tilastotietoja naisten palkoista eri ammateissa. Näiden tietojen mukaan köyhäintalon naisjohtajan palkka oli 250–800 markkaa vuodessa, mikä on linjassa yllä esitetyn kanssa. Alin naisjohtajan palkka oli verrannollinen esimerkiksi kauppa-apulaisen (maaseudulla) tai sairaanhoitajan palkkaan. Kuitenkin naisjohtajan huippupalkka oli korkeampi kuin edellä mainituissa ammateissa. Ei siis ole ihme, että oppikurssille osallistuneiden naispuolisten köyhäintalon johtajien joukossa oli entisiä kauppa-apulaisia ja sairaanhoitajia.
Erilaiset opettajat tarjoavat kiinnostavan vertailukohdan. Kalenterin mukaan kansakoulunopettajille maksettiin maaseudulla kiinteää 600 markan vuosipalkkaa luontoisetuineen, joihin kuului yleensä asunto koulun tiloissa. Kansakoulunopettajien palkka oli näin ollen merkittävästi korkeampi kuin naisjohtajien alin palkka. Kansakoulunopettajan ammattiin liittyi myös ajatus korkeammasta kulttuurisesta pääomasta – tekihän seminaarikoulutus opettajista kiistatta suomalaisen sivistyneistön jäseniä. Vain harva ”kansankynttilä” vaihtoi työsarkaa koululta köyhäintalolle.
Esimerkiksi kiertokouluissa toimineiden opettajien ja muiden pienten lasten opettajien koulutus ja sosiaalinen status oli vaatimattomampi kuin kansakoulunopettajien. Palkkahaitari oli 200–500 markkaa. Näitä ”vähäisempiä” opettajia löytyykin runsain joukoin köyhäintalon johtajaksi ryhtyneiden naisten joukosta.
Kirjoitussarjan toisessa osassa tarkastellaan naispuolisten köyhäintalon johtajien sosiaalista taustaa.
—
Lähteet ja kirjallisuus:
Vaivaishoidontarkastajan vuosikertomus 1896.
Vaivaishoidontarkastajan vuosikertomus 1903.
Annola, Johanna (2011) Äiti, emäntä, virkanainen, vartija: köyhäintalojen johtajattaret ja yhteiskunnallinen äitiys 1880–1918 (Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura).
Haapala, Pertti (1986) Tehtaan valossa: teollistuminen ja työväestön muodostuminen Tampereella, 1820–1920 (Helsinki: Suomen Historiallinen Seura).
Hjelt, Vera (toim.) Työtilasto VI: Ompelijattaret.
Kalenteri Suomen naisten työstä, toim. Suomen Naisyhdistys, 1894.
Markkola, Pirjo & Laine, Leena (eds) (1989) Tuntematon työläisnainen (Tampere: Vastapaino).
Markkola, Pirjo (1994) Työläiskodin synty: tamperelaiset työläisperheet ja yhteiskunnallinen kysymys 1870-luvulta 1910-luvulle (Helsinki: Suomen Historiallinen Seura).
Kommentit