Turvallisuus ja turvallistamisen historiattomuus
2000-luvun globaalit kriisit - sodat, pandemia, ilmastonmuutos, talousromahdukset – ovat lisänneet puhetta turvallisuudesta. Politiikan tutkimuksessa turvallistamisen (securitization) käsitteellä viitataan kehitykseen, jossa yhä useampia yhteiskunnallisia asioita tarkastellaan kansallisen turvallisuuden linssin läpi. Samalla oikeutetaan poikkeuksellisia, usein demokratiaa ja kansalaisoikeuksia rajoittavia toimia.
Turvallistamispuhe yksinkertaistaa kriisit ja jakaa maailman polarisoivasti meihin ja turvallistettaviin uhkiin. Turvallistamispuhe vetoaa rationaalisuuteen ja realismiin, mutta samalla se usein ruokkii pelkoa. Rajoitustoimet esitetään ainoana vaihtoehtona ja perustellaan välittömällä hätätilalla, mutta niiden seuraukset ovat usein pitkäkestoisia. Kun myös sosiaalis-taloudelliset kysymykset – kuten sosiaaliturva, julkiset palvelut ja tulonjaon oikeudenmukaisuus – alistetaan turvallisuuslogiikalle, vääjäämättömiksi selitetyt leikkaukset heikentävät ihmisten arkista sosiaalista turvallisuutta.
Onkin syytä pohtia, normalisoiko ja neutralisoiko turvallistamisesta puhuminen sellaista poliittista kehitystä, jota pitäisi selväsanaisemmin kutsua epädemokraattiseksi tai jopa autoritaariseksi. Historiantutkimuksen näkökulmasta turvallistamiskäsitteen suurin puute on sen historiattomuus.
Kriittisenä käsitteenä turvallistaminen paljastaa, miten turvallisuusuhkia rakennetaan ja miten turvallisuudella tehdään politiikkaa. Turvallistamisen käsite on itsessään kuitenkin sikäli ongelmallinen, että se asettuu jännitteiseen ristiriitaan ihmisten arkikokemuksen kanssa. Arjessa turvallisuus nähdään myönteisenä tavoitetilana ja positiivisena kokemuksena. Turvallistamisteoriassa turvallisuus kuitenkin kääntyy negatiiviseksi, uhkalähtöiseksi politiikan välineeksi, joka voi tuottaa turvattomuutta. Onkin syytä pohtia, normalisoiko ja neutralisoiko turvallistamisesta puhuminen sellaista poliittista kehitystä, jota pitäisi selväsanaisemmin kutsua epädemokraattiseksi tai jopa autoritaariseksi.
Historiantutkimuksen näkökulmasta turvallistamiskäsitteen suurin puute on sen historiattomuus. Turvallistamiskäsite ei ylitä eikä haasta turvallistamispuheen kapeaa, nykyhetkeen ja tulevaisuuden uhkiin keskittyvää aikaperspektiiviä. Siten huomiotta jää historiallinen kehitys, joka muovaa sitä, mitä voidaan turvallistaa, kuka voi turvallistaa ja miksi tietynlainen turvallisuuspuhe on nykypäivänä uskottavaa. Jotta yksioikoista turvallistamispuhetta voidaan problematisoida, turvallisuus on ymmärrettävä pitkäkestoisempana ja laaja-alaisempana sosiokulttuurisesti rakentuvana ilmiönä.
Kokemus ja narratiivit todellisuuden järjestäjinä
Turvallistamispuheen historiattomuus tulee esille, kun sitä tarkastellaan kokemuksen yhteiskuntahistorian näkökulmasta. Kokemuksen yhteiskuntahistoria lähtee siitä, että sosiokulttuurinen todellisuus ja kaikki sen sosiaaliset rakenteet rakentuvat viime kädessä ihmisten kokemusten pohjalle. Ihmiset, instituutiot ja yhteiskunnat järjestelevät ja oikeuttavat kokemuksia legitimaatioiden eli erilaisten oikeutusten avulla. Siten todellisuudesta pyritään kursimaan yhtenäinen ja johdonmukainen kokonaisuus. Legitimaatioita on monenlaisia ja monen tasoisia aina arkisista lausahduksista – kuten hokemasta “hätä ei lue lakia” – kokonaisiin teorioihin ja uskomusjärjestelmiin asti. Niihin liittyy aina valta: kyse on kokemuksien järjestämisen ja oikeuttamisen kautta tapahtuvasta sosiaalisen todellisuuden määrittelystä.
Turvallispuhe voidaan nähdä narratiivina eli kielellisenä legitimaationa, joka kiinnittää ihmisten kokemuksia osaksi laajempaa merkitysten verkkoa. Kokemuksen yhteiskuntahistorian näkökulmasta narratiiveilla on vahva ajallinen ulottuvuus, jonka kautta ne jäsentävät ihmisten suhdetta maailmaan. Ne voidaan analyyttisesti jakaa kahteen suuntaan katsovaan kategoriaan:
- Retrospektiiviset narratiivit katsovat taaksepäin menneisyyteen. Ne ammentavat jaetuista kokemuksista ja oikeuttavat nykyhetken kokemuksia sekä tulevaisuuden odotuksia tradition ja menneisyyden tapahtumien avulla.
- Prospektiiviset narratiivit puolestaan suuntautuvat odotushorisonttiin. Ne luovat yhteisiä odotuksia tulevaisuudesta ja pyrkivät oikeuttamaan nykyhetken kokemuksia.
Kuvio 1. Kokemuksen yhteiskuntahistoria ja narratiivien ajallinen ulottuvuus
Nykyistä yhteiskunnallista keskustelua hallitsevasta turvallistamispuheesta on muodostumassa kokemuksia vääjäämättömästi tiettyyn suuntaan ohjaava valtakertomus. Luonteeltaan tämä valtakertomus on poikkeuksellisen vahvasti prospektiivinen narratiivi, joka legitimoi todellisuutta ennen kaikkea tulevaisuuden uhkakuvien kautta. Uhkakuvilla ja hätätiloilla perusteltu ”kvartaaliturvallistaminen” sivuuttaa ja peittää kokemusten historialliset kerrostumat sekä ne sosiaaliset ja institutionaaliset ehdot, joiden varassa turvallisuutta arjessa koetaan, tulkitaan ja oikeutetaan.
Yhteiskuntahistoria ”kvartaaliturvallistamisen” vastakertomuksena
Koneen säätiön rahoittamassa hankkeessa Osallistava vai turvallistettu demokratia (OTUDEM) lähdemme siitä, että historiantutkimuksella – ja erityisesti yhteiskuntahistorialla – on yhteiskuntakriittinen potentiaali haastaa tulevaisuuden uhkiin keskittyvää turvallistamispuhetta tuomalla siihen laajemman ajallisen ulottuvuuden. Haastajan rooli edellyttää historiantutkimuksen ymmärtämistä ”nykyisyystieteenä”, jonka kohteena on koko sosio-kulttuurinen maailma menneisyydestä nykyisyyden kautta tulevaisuuteen yltävänä jatkumona. Kun historiantutkimus tuottaa tieteelliseen tietoon perustuvia narratiiveja menneisyydestä, historiantutkimus järjestää ihmisten kokemuksia nyky-yhteiskunnassa. Samalla se rakentaa jaettuja odotuksia siitä, mitä tulevaisuudessa pidetään mahdollisena ja oikeutettuna. Tässä mielessä historiantutkimus toimii keskeisenä yhteiskunnallisena muisti-instituutiona.
Yhteiskuntahistoriallinen tarkastelu tekee näkyväksi sen, että turvallisuus ei ole rakentunut ensisijaisesti poikkeustilojen ja uhkien hallinnan varaan, vaan pitkäkestoisena, sosiokulttuurisena prosessina.
Turvallistamispuheen hallitsemassa nykyisyydessä yhteiskuntahistoriallinen katse tuo keskusteluun puuttuvan retrospektiivisen ulottuvuuden. Yhteiskuntahistoriallinen tarkastelu tekee näkyväksi sen, että turvallisuus ei ole rakentunut ensisijaisesti poikkeustilojen ja uhkien hallinnan varaan, vaan pitkäkestoisena, sosiokulttuurisena prosessina. Turvallisuus on muotoutunut arkisten rakenteiden kautta. Taloudelliset ja sosiaaliset järjestelyt, kuten toimeentulon ennakoitavuus, julkiset palvelut ja muut luottamusta tuottavat instituutiot ovat tuottaneet turvallisuutta. Tästä näkökulmasta uhkalähtöinen turvallistamispuhe, joka kehystää leikkaukset ja eriarvoistavat ratkaisut välttämättöminä, näyttäytyy historiallisesti kapeana tapana ymmärtää turvallisuutta.
Uhkalähtöinen turvallistamispuhe, joka kehystää leikkaukset ja eriarvoistavat ratkaisut välttämättöminä, näyttäytyy historiallisesti kapeana tapana ymmärtää turvallisuutta.
Yhteiskuntahistoriallinen vastakertomus tarjoaa vaihtoehtoisen tavan tarkastella kansallisen turvallisuuden ja kansalaisoikeuksien välistä suhdetta. Pitkällä aikavälillä kestävä yhteiskunnallinen turvallisuus on perustunut demokratisaatioon nojaavaan yksilön ja yhteiskunnan väliseen suhteeseen: mahdollisuuteen osallistua, kokea kuuluvansa ja luottaa yhteisiin instituutioihin. Kun turvallisuuskäsitys laajennetaan koskemaan koko yhteiskunnan kestävyyttä, käy näkyväksi, että demokraattisten instituutioiden vahvistaminen on turvallisuuden edellytys.
Yhteiskuntahistoriallinen ote mahdollistaa myös itse turvallistamiskäsitteen historiallistamisen. Tällöin turvallistaminen ei jää vain nykyhetken uhkapuhetta analysoivaksi käsitteeksi, vaan siitä tulee analyysin väline, jonka avulla voidaan tarkastella, miten turvallisuuden rajat, merkitykset ja poliittiset käyttötavat ovat muotoutuneet eri aikoina – ja miten niitä voidaan nykyhetkessä myös toisin jäsentää.
Kirjallisuus
Didier Bigo (2002) Security and Immigration. Toward a Critique of the Governmentality of Unease. Alternatives: Global, Local, Political 27:1 (Supplement), 63–92.
Pertti Haapala (1989) Sosiaalihistoria. Johdatus tutkimukseen. SHS.
Jef Huysmans (2014) Security Unbound. Enacting Democratic Limits. Routledge
Pauli Kettunen (2021) Welfare state, competition state, security state. Nationalism in nation-state responses to crossborder mobilities. Teoksessa Jussi P. Laine, Ilkka Liikanen & James W. Scott (toim.) Remapping Security on Europe’s Northern Borders. Routledge.
Heikki Kokko (2026, tulossa) Historia teorioita tuottavana tieteenä. Kokemuksen yhteiskuntahistorian näkökulma. Teoksessa Pilvi Lantela, Niko Heikkilä & Lisa Svanfeldt-Winter (toim.), Kulttuurihistorioitsijan teoria. K&h-kustannus.
Heikki Kokko & Minna Harjula (2024) Towards a socio-cultural history of experiences. A theoretical-methodological framework. Cultural History Special Issue 13 (Supplement), 74–99.
Heikki Kokko & Minna Harjula (2023) Social history of experiences: a theorethical-methodological approach. Teoksessa Pertti Haapala, Minna Harjula & Heikki Kokko (toim.), Experiencing society and the lived welfare state. Palgrave, 17-40.
Reinhart Koselleck (2004) Futures Past. On the Semantics of Historical Time. Columbia University Press.
Matt McDonald (2008) Securitization and the Construction of Security. European Journal of International Relations 14:4, 563–587.
Hanna Meretoja (2024) The History of Experience, Implicit Narratives, and a Sense of the Possible. Cultural History Special Issue Volume 13 Supplement, 52-73.
Hannes Peltonen, Maare Käis, Milja Pulkkinen & Riku Viitamäki (2019) Sukupolvet teoriassa: Konstruktivismin kolmas sukupolvi ja turvallistamisteoria. Politiikka 61:1, 54–74.
Mikko Poutanen (2016) Kriisien poliittinen ulottuvuus ja turvallistamisteoria tapana hahmottaa kriisejä. Hybris 1.
