Digitaalisen mediaympäristön peruslogiikkaa kuvataan vakiintuneesti huomiotaloudeksi. Informaation ylitarjonnalle rakentuvassa ympäristössä ihmisten huomiosta on tullut kilpailtu ja niukka resurssi, juuri kuten huomiotaloudesta jo 1970-luvulla kirjoittanut Herbert Simon povasikin. Digitaalisilla alustoilla kertyneitä klikkejä, jakoja ja seuraajamääriä on mahdollista mitata. Näin kertynyttä huomiopääomaa voidaan vaihtaa poliittiseksi vaikutusvallaksi ja taloudelliseksi vauraudeksi.
Monet toimijat ja ryhmät ovat kiistatta hyötyneet verkossa jaossa olevista huomioresursseista. Esimerkiksi influensserit, julkkikset tai poliittiset aktivistit pystyvät ohittamaan perinteisiä julkisuuden portinvartijoita ja vaikuttamaan julkiseen keskusteluun. Kuitenkin alustatalouden tutkimus ja kriittinen huomiotalouden tutkimus ovat korostaneet, että huomioperusteinen mediaympäristö on monin tavoin yhtä ongelmallinen kuin perinteinenkin talousjärjestelmä. Huomioresurssit eivät jakaudu tasaisesti, vaan kasaantuvat heille, joilla on valmiiksi materiaalista vaurautta, perittyä näkyvyyttä ja digitaalisia taitoja. Huomiotalous ei siten ole neutraalia kilpailua näkyvyydestä, vaan poliittisesti ja moraalisesti latautunut viestinnällisen vallan järjestys.
Huomiomagneetteja ja -hakkereita
Hyödynsimme huomiotalouden lähtökohtaa EU-rahoitteisessa DIACOMET-hankkeessa, jossa kartoitettiin nykyisen viestintäympäristön eettisiä haasteita kahdeksassa eurooppalaisessa maassa. Järjestimme yhteensä 87 fokusryhmäkeskustelua kansalaisyhteiskunnan toimijoiden kanssa, joilla oli käytössään erilaisia huomioresursseja. Suomessa järjestettiin 11 ryhmäkeskustelua, joihin osallistui 76 henkilöä. Aiemman tutkimuksen avulla hahmotimme neljä ideaalityyppistä positiota, joita käytettiin rekrytoinnin apuna:
Huomiomagneetit (esim. julkkikset, poliitikot tai asiantuntijat, joilla on runsaasti seuraajia ja mielipidevaltaa).
Huomiohakkerit (esim. poliittiset ja taideaktivistit, jotka hyödyntävät anonyymejä verkostoja ja verkon viraalia dynamiikkaa).
Huomiotyöläiset (esim. vaikuttajat tai podcastaajat, jotka rakentavat alustoilla elinkeinoaan ja kokoavat omia yleisöjään).
Huomiopuutteiset (esim. etniset vähemmistöt, vanhukset, nuoret tai maaseudun asukkaat, joilla on vaikeuksia saada haluamansa kaltaista näkyvyyttä).
Metodologisesti oli tärkeää, ettei osallistujille kerrottu etukäteen näistä positioista tai huomiotalouden viitekehyksestä, jotta heillä olisi tilaa sanoittaa kokemuksensa mahdollisimman vapaasti. Keskustelujen tavoitteena oli tarkastella, miten osallistujat kuvaavat nykyistä viestintäympäristöä, millaista osallistumista se mahdollistaa sekä millaisia valta-asemia ja haavoittuvuuksia se synnyttää.
Huomiotalouden haastaminen on vaikeaa
Termi ”huomiotalous” nousi suomalaisissa keskusteluissa esiin vain pari kertaa, mutta ryhmäläiset kuvasivat nykyistä viestintäympäristöä varsin yhdenmukaisesti ja todeten, että kaikkea toimintaa määrittelee ensisijaisesti algoritminen ja kaupallinen logiikka. Huomionarvoiseksi nousee helpoimmin se, mikä on helposti jaettavaa ja taloudellisesti hyödynnettävää. Tämä ei koske vain some-alustoja vaan myös journalismin toimintaa, jonka koettiin hakeutuvan kohti kohuja, henkilöityneitä ristiriitoja ja tunteisiin vetoavia aiheita.
Tällaisessa ympäristössä on vaikea synnyttää julkista keskustelua hitaista, monimutkaisista ja epävarmoista kysymyksistä. Viestintä on fragmentoitunutta, nopeasti päivittyvää ja tarjolla olevien sisältöjen loputon seuranta koettiin kognitiivisesti kuormittavaksi. Nämä kuvaukset pitkälti vastaavat kehityskulkua, joka tutkimuksessa on nimetty huomion kriisiksi
Huomion kriisi rapauttaa sekä yksilöiden keskittymiskykyä että yhteiskuntien kykyä tarkastella pitkäjänteisesti merkityksellisiä asioita.
Osallistujien puhe oli kauttaaltaan hyvin kriittistä, mutta monet kokivat olevansa enemmän tai vähemmän pakotettuja toimimaan samojen lainalaisuuksien ehdoilla tullakseen kuulluiksi. Käytännössä se tarkoitti erilaisten performatiivisten käytäntöjen omaksumista, joissa oma persoona, viestintä ja toiminta on muotoiltava tavoilla, jotka kaupallinen ja algoritminen huomioympäristö tunnistaa kiinnostaviksi. Tutkimuksessa toimintaa kutsutaan myös itsensä tuotteistamiseksi.
Monet toimijat olivat harjaantuneet itsensä tuotteistamisessa taitaviksi ja kokivat myös hyötyvänsä nykyisestä järjestelmästä, mutta samalla he kuvasivat tilannetta eettisesti kuormittavaksi. Tämä koski erityisesti omalla persoonallaan näkyvästi viestiviä toimijoita. Esimerkiksi vaikuttajat rakensivat yleisöyhteisöjään performoimalla läheisyyttä, aitoutta ja sopivaa määrää yhteiskunnallista ajattelua. Samalla heidän oli kärjistettävä sanomaansa kilpaillessaan algoritmisesta tilasta:
”Kaikki on tosi kokemuspohjaista ja hedonistista. Kuluttajalle tarjoillaan pelkästään tunnelmia. Kun tunnelmamölyä tulee riittävästi, asiasisältöjä on vaikea saada läpi. Sitähän se on. Me kaikki taistellaan tilasta siellä. Sitten toi sensaatiohakuisuus. Mähän joudun käyttämään sitä itse. Joudun kirjoittamaan postauksia ja tekemään reelsejä tosi kärkkäiksi. Siksi ihmiset pitää mua bitchinä ja pelottavana tyyppinä.”
Nainen, vaikuttaja.
Huippupoliitikot taas kuvasivat, kuinka täysistuntopuheista haastatteluihin ulottuvaa poliittista esiintymistä rakennetaan ohjelmoidun puheen logiikan mukaisesti verkossa kierrätettäväksi. Tällaisen henkilövetoisen poliittisen käyttöliittymän rakentaminen sopii nopeasti reagoiville ja naseville poliitikoille, mutta jättää helposti varjoonsa toisenlaista poliittista työtä tekevät:
”Nykyinen mediaympäristö palvelee minun kaltaistani kaveria, joka pystyy heittämään näpäköitä täkyjä someen. Vähän aikaa sitten puolueemme valitsi keskeiseen tehtävään henkilön, joka on äärimmäisen pätevä, mutta ei pidä itsestään mitään meteliä. Ei hänestä kirjoiteta käytännössä koskaan. Voidaan kysyä, palkitseeko media heitä, jotka ansaitsisivat tulla kuulluiksi poliitikkoina ja joiden ajatuksia kansalaiset ansaitsisivat kuulla, vai onko tämä vain minunlaisteni suupalttien ja teräväkyynärpäisten someviestijöiden temmellyskenttää?”
Mies, poliitikko
Sekä influensserit että poliitikot kokivat, ettei näin tuotettu julkinen persoona vastaa heidän todellista minäänsä. He esittivätkin hauraan toiveen, että yleisö kykenisi goffmannilaisittain ajateltuna erottamaan näyttämölle tuotetun, usein kärjekkään julkisen hahmon takahuoneesta, jossa ihmiset ovat moniulotteisempia ja yhteistyökykyisempiä.
Keskusteluryhmäläisistä jotkut pyrkivät tietoisesti haastamaan kiivastahtisen huomioympäristön vaatimuksia tuottamalla esimerkiksi hidastempoisia ja moniäänisiä podcasteja, mutta monet kuvasivat toisin tekemistä ja huomiotalouden kyseenalaistamista vaikeaksi. Erään osallistujan mukaan kyse oli kuin ”kiihtyvästä asevarustelusta”, josta sivuun jääminen tuntuu riskiltä. Ristiriita oli hyvin nähtävissä esimerkiksi ilmasto- ja taideaktivistien puheessa. He kritisoivat voimakkaasti nykyistä talousjärjestelmää, journalismia ja kaupallista mediajulkisuutta, mutta päätyivät näkyvyyttä tavoitellessaan tuottamaan näyttäviä spektaakkeleja ja performatiivisia protesteja samaisen järjestelmän polttoaineeksi.
Jodi Deanin kommunikatiivisen kapitalismin käsite tavoittaa tästä logiikasta jotain olennaista. Hänen mukaansa nykyisessä viestintäympäristössä myös poliittinen kritiikki päätyy lopulta osaksi jatkuvaa viestien kaupallista kiertoa, eikä useinkaan horjuta järjestelmää tai muuta päätöksentekoa. Aktivistit itse arvioivat, että yhä kärjekkäämmän performatiivisuuden vaade kaventaa myös kansalaisosallistumista. Meidän huomiohakkereiksi kutsumamme toimijat osasivat usein suojella itseään vetäytymällä anonyymeihin verkostoihin, mutta kaikilla ei ole halua tulla yhdistetyksi radikaaliksi miellettyyn kansalaistottelemattomuuteen:
”Meille on toimittajat sanoneet suoraan, että tavanomainen mielenosoitus ei ylitä uutiskynnystä. Ja ajattelen, että se on tosi ongelmallista, koska tiedetään, että ihmiset ei kauhean helpolla halua maalata eduskuntatalon pylväitä. Toivoisin, että tavallinen kansalaistoiminta saisi yhtä lailla huomioita, mutta valitettavasti logiikka ei ole sellainen. Mä pidän sitä tosi ongelmallisena, että aina pitäisi olla jotain erikoista ja suurta.”
Nainen, ilmastoaktivisti.
Osallistuminen on ehdollista ja haavoittuvuus kasautuvaa
Vaikka digitaalisessa mediaympäristössä on näennäisesti tarjontaa ja osallistumisen mahdollisuuksia enemmän kuin koskaan ennen, huomiotalouteen kytkeytyvä performatiivisuuden vaade tekee osallistumisesta vahvasti ehdollista. Erityisesti tämä korostui huomiopuutteisiksi kutsumissamme ryhmissä. Niin maaseudulla asuvat, etnisiin vähemmistöihin kuuluvat kuin vanhat ja nuoret ihmiset kritisoivat kukin tavallaan, ettei heidän tavallinen elämänsä välity julkisessa keskustelussa.
Huomiopuutteisuus ei näiden ryhmien kohdalla tarkoita, etteikö heihin kohdistettaisi ajoittain paljonkin huomiota. Päinvastoin, journalismissa nämä ryhmät saavat usein hypernäkyvyyttä, mikä on kuitenkin stereotyyppistä ja ongelmalähtöistä. Sen sijaan tavallinen vanhuus tai maaseutuasuminen eivät tarjoa toimivaa ponnistuslautaa osallistumiselle. Etnisiin vähemmistöihin kuuluvat sanoittivat kritiikin erityisen tiukasti todetessaan, että nykyisessä viestintäympäristössä huomiolla palkitaan lähinnä niitä, jotka ovat valmiita performoimaan poikkeavuutta ja tekemään irtioton niistä arvopohjista, joista käsin ihmiset itse tunnistavat itsensä:
”On surullista, miten sitä näkyvyyttä saa. Täytyy irtautua omasta yhteisöstä ja juuristaan. Jotta ulkomaalaistaustainen nainen pääsisi mediaan, hänen pitää riisua huivinsa tai kuulua seksuaalivähemmistöön tai vastustaa jotain poliittista.”Nainen, maahanmuuttajatyön yhteisötyöntekijä
Keskusteluryhmäläisten kokemukset havainnollistivat, miten monikerroksellisesti haavoittuvuus rakentuu nykyisessä viestintäympäristössä. Vaikka haavoittuvuus liitetään yleensä tiettyihin sosio-demografisiin ryhmiin tai vihapuheen ja häirinnän kaltaisiin ongelmiin, osallistumisen lähtökohdista tarkasteltuna se on dynaamista ja läsnä jo siinä vaiheessa, kun ihminen miettii, millaiseen rooliin tai toimintaan hänen on huomiotaloudessa suostuttava tullakseen kuulluksi. Pitääkö hänen kärjistää persoonansa, järjestää arvoistaan poikkeavia spektaakkeleja, performoida poikkeavuutta tai irtautua omasta yhteisöstään?
Tämä ei tarkoita, etteikö haavoittuvuutta olisi syytä yhä pohtia myös vähemmistöihin liittyen, mutta huomiotalous tekee siitä koko viestintäympäristöä lävistävän dynamiikan, joka liittyy sekä näkyvyyden saamisen ehtoihin että saavutetun näkyvyyden seurauksiin. Ne toimijat, joilla on tukenaan institutionaalisia puskureita, medialukutaitoa ja kykyjä suojata yksityisyyttään, voivat liikkua nykyisessä huomioympäristössä usein muita turvallisemmin, vaikka joutuisivatkin tekemään eettisiä kompromisseja. Häirintä ja haitat kasaantuvat intersektionaalisesti heille, joilla ei vastaavia resursseja ja taitoja ole. Riskien vakavuutta korostaa se, että ne voivat aktualisoitua vasta vuosien kuluttua, kun tämän päivän osallistumisen jäljet kaivetaan esiin uusissa konteksteissa.
Kenellä on vastuu huomioympäristön suojelusta?
Diacomet-keskustelut esittivät huomiotalouden lainalaisuudet monin tavoin eettisesti ongelmallisina, joista edellä mainitut esimerkit ovat vain osa. Yksi tavoitteemme olikin osallistua 2020-luvulla voimistuneisiin tutkimuskeskusteluihin niin sanotusta huomion etiikasta. Näissä keskusteluissa pyritään irtautumaan vakiintuneen huomiotalouspuheen käyttämistä kielikuvista, sillä niiden ajatellaan normalisoivan käytävää huomiokamppailua, pelkistävän huomion vaihdettavaksi hyödykkeeksi ja häivyttävän huomioympäristön poliittisen ja eettisen luonteen.
Esimerkiksi ranskalainen Yves Citton puhuu huomiotalouden sijaan huomion ekologiasta, joka synnyttää mielikuvia huomioympäristöstä suojeltavana tai yhteishyvänä, jossa kaikkien tulisi kantaa vastuuta toistensa huomiokuormasta. Myös huomiokriisistä puhuvat tutkijat tekevät ympäristörinnastuksia puhuessaan lyhenevien huomiosyklien rapauttamasta ympäristöstä ilmastokriisin kulttuurisena vastineena.
Huomio on öljyn tavoin rajallinen resurssi, jota ei tulisi käyttää lyhytnäköiseen voitontavoitteluun ympäristöä vahingoittaen.
Toisaalta huomion etiikassa on myös tietoisesti haluttu irrottautua kaikenlaisista resurssimetaforista. Näissä keskusteluissa on jäsennetty huomiota moraalifilosofian ja kognitiivisen psykologian lähtökohdista ihmisen toimijuuden, kriittisen harkinnan ja autonomian perusedellytyksenä. Huomio on ihmisen toimintaa ohjaava priorisointijärjestelmä, joka määrittää, mitä hän valitsee tai mitä hän voi maailmasta ylipäänsä havaita. Näin ymmärrettynä huomio on normatiivinen kysymys, joka kytkeytyy ihmisen itsemääräämisoikeuteen. Huomion etiikassa onkin korostettu, että oikeus säädellä oman huomionsa kohdistumista (right to attention) tulisi ymmärtää samankaltaisena perusoikeutena kuin oikeus ruumiilliseen ja henkiseen koskemattomuuteen.
Huomion etiikan keskusteluissa kritiikin kohteena ovat usein digitaalisten alustojen kaltaiset huomiota organisoivat järjestelmät. Tällöin ihmiset näyttäytyvät helposti ensisijaisesti suojeltavina, joiden huomiota kaapataan, kuormitetaan tai ohjaillaan. Diacomet-tutkimuksen empiirinen asetelma monipuolistaa näitä keskusteluja, sillä se tekee näkyväksi, etteivät ihmiset ole huomioympäristössä vain kohteita tai uhreja, vaan myös huomiota tarvitsevia, tavoittelevia ja sen logiikkaa itse uusintavia toimijoita, jotka kokevat myös hyötyvänsä nykyisestä järjestelmästä.
Huomio toimii ihmisille mitä ilmeisemmin resurssina, joten kategorinen resurssimetaforan hylkääminen ei tunnu perustellulta. Samanaikaisesti Diacomet-tulokset korostavat, ettei huomio ole mikä tahansa neutraalisti vaihdettavissa oleva hyödyke, vaan se määrittää keskeisesti osallistumisen ehtoja samalla kun sen tavoittelu muovaa niin ihmistä itseään kuin tämän toimintaa. Tästä kaikesta syntyy huomiotalouden eettinen kaksoissidos, kun ihmiset joutuvat tavoittelemaan itselleen tärkeää näkyvyyttä keinoilla, jotka he usein tunnistavat köyhdyttävän yhteistä huomioympäristöä.
Myös eettiset vastuukysymykset näyttäytyvät siksi monisyisiltä. Huomion etiikan ajatus yhteisen huomioympäristön suojelusta kohdistuu toki ensisijaisesti toimijoihin, joilla on paljon huomiopääomaa tai valtaa määritellä ihmisten huomion kohdistumista. Huomiopääomien keskittyminen ei kuitenkaan poista omankokoista eettistä vastuuta jokaiselta viestintäympäristössä toimivalta, joka omalla huomiollaan palkitsee tietynlaista julkista osallistumista ja valitsee keinoja saadakseen toisen pysähtymään oman viestinsä äärelle.
Tutkija Elina Tolonen ja apulaisprofessori Heikki Heikkilä työskentelevät viestintätieteiden tutkimuskeskus Tarussa. EU-rahoitteisessa DIACOMET-hankkeessa (2023-2026) he vastasivat kahdeksassa maassa toteutettujen fokusryhmäkeskustelujen suunnittelusta. Hankkeen koko nimi on Fostering Capacity Building for Civic Resilience and Participation: Dialogic Communication Ethics and Accountability.
Lähteet:
Bombaerts, G., Hannes, T., Adam, M., Aloisi, A., Anderson, J., Arvidson, P. S., Berger, L., Bettera, S. D., Campo, E., Candiotto, L., Caprioglio Panizza, S., Citton, Y., ym. (2025). Beyond the attention economy, towards an ecology of attending: A manifesto. AI & Society, 41(1), 477–492. doi:10.1007/s00146-025-02405-8
Campo, E. (2022). Attention and its Crisis in Digital Society. Routledge.
Chomanski, B. (2023). Mental integrity in the attention economy: In search of the right to attention. Neuroethics, 16, article 8. doi:10.1007/s12152-022-09514-x
Citton, Y. (2017). The Ecology of Attention. Polity.
Davis, J. E. (2003). The commodification of self. The Hedgehog Review, 5(2), 41–49.
Dean, J. (2014). Communicative capitalism and class struggle. Spheres: Journal for Digital Cultures, 1, 1–16.
Dillet, B. (2022). Speaking to algorithms? Rhetorical political analysis as technological analysis. Politics, 42(2), 231–246. doi:10.1177/0263395720968060
Franck, G. (2019). The economy of attention. Journal of Sociology, 55(1), 8–19. doi:10.1177/1440783318811778
Goffman, E. (1959). The Presentation of Self in Everyday Life. Doubleday.
Harris, T. & Raskin, A. (2019). A new agenda for tech [Video]. Center for Humane Technology.
Michel, F. & Gandon, F. (2024). Pay attention: A call to regulate the attention market and prevent algorithmic emotional governance. Proceedings of the AAAI/ACM Conference on AI, Ethics, and Society.
Nixon, B. (2017). Critical communication policy research and the attention economy: From digital labor theory to digital class struggle. International Journal of Communication, 11, 4701–4716.
Pedersen, M. A., Albris, K. & Seaver, N. (2021). The political economy of attention. Annual Review of Anthropology, 50, 309–325. doi:10.1146/annurev-anthro-101819-110356
Puri, A. (2021). The right to attentional privacy. Rutgers Law Record, 48, 206–221.
Seppänen, J. & Väliverronen, E. (2024). Mediayhteiskunta: Viestintä ja valta huomiotaloudessa. Vastapaino.
Settles, I. H., Buchanan, N. T. & Dotson, K. (2019). Scrutinized but not recognized: (In)visibility and hypervisibility experiences of faculty of color. Journal of Vocational Behavior, 113, 62–74. doi:10.1016/j.jvb.2018.06.003
Simon, H. A. (1971). Designing organizations for an information-rich world. Teoksessa M. Greenberger (toim.), Computers, Communications, and the Public Interest (s. 37–72). Johns Hopkins Press.
Srnicek, N. (2017). Platform Capitalism. Polity.
Tolonen, E. & Heikkilä, H. (2025). DIACOMET – Fostering capacity building for civic resilience and participation: Dialogic communication ethics and accountability. Report: Focus Group Discussions, Finland. URN:ISBN:978-952-03-4148-0
van Dijck, J., Poell, T. & de Waal, M. (2018). The Platform Society: Public Values in a Connective World. Oxford University Press.
Watzl, S. (2022). The ethics of attention: An argument and a framework. Teoksessa S. Archer (toim.), Salience (s. 89–112). Routledge.
