Alustus on muokattu Mikko Lahtisen puheesta Lahtisen 60-vuotisjuhlaseminaarissa 24.9. 2026 Tampereen yliopistossa.
Olen tarkoittanut otsikkoni ”Mihin tarvitsemme sivistysyliopistoa?” vilpittömäksi kysymykseksi, en pelkäksi fraasiksi, johon kysymysmerkistä huolimatta sisältyisi jo vastaus, että tietenkin tarvitsemme sivistysyliopistoa.
Koko kysymykseen ei edes voi vastata, ellemme ensin selvitä sitä, mitä tarkoittaa ”sivistysyliopisto” tai tarkemmin: Millaisia ovat sivistykseen perustuvan ja sitä edistävän yliopiston keskeiset ideat tai periaatteet?
Meillä suomen kielessä sivistyksen (1821 von Becker) taustalla on paitsi kansankielen sievistäminen, siistiminen, sivisteleminen, kuten vaikka pellavan sivisteleminen eli puhdistaminen, ennen muuta saksan kielen ”sivistyssana” Bildung. Sille puolestaan ei ole englannissa tai romaanisissa kielissä selkeää vastinetta, mutta lähimmäksi ehkä tulee romaanisten kielten ”formaatio”. Toisaalta käsite Bildung sisältää 1700-luvun loppupuolen saksankielisen tulkinnan sanoista ”sivilisaatio” ja ”kulttuuri”. Käännös saksasta takaisin englantiin tai romaanisiin kieliin ei kuitenkaan onnistu, sillä ”Bildungin” käsitteellinen merkitys on lähtökohdiltaan ja kehityskuluiltaan toisenlainen kuin ”sivilisaation” ja ”kulttuurin”. Bildung näet kuvaa omalla erityisellä tavallaan ihmisyksilön rakentumista tai muotoutumista intellektuaalisesti ja moraalisesti täysi-ikäiseksi olennoksi.
Mielenkiintoista on sekin, että vaikka 1800-luvulla juuri saksalaiset sivistys- ja yliopistoideat levisivät muihin maihin, kuten Suomeen ja Ruotsiin, ei Saksassa tai Ruotsissakaan esiintynyt, eikä nykyäänkään esiinny, yhdyssanaa ”sivistysyliopisto” – suomenruotsissa sanaa bildningsuniversitet tosin käytetään käännöksenä suomen kielen ”sivistysyliopistolle”. Arvella voikin, että tämä yhdyssana on sepitetty meillä Suomessa, ehkä joskus 1900-luvun alussa tai vasta kansallisen itsenäisyyden alkuvaiheissa. Tästä ei kaiketi kuitenkaan seuraa, että vain meillä Suomessa olisi ollut sivistysyliopisto!
Kysymyshän ei toki ole vain sanasta, vaan ennen muuta siitä, mitä sivistysyliopisto tarkoittaa. Sen selvittämiseksi on hyödyllistä palata tuon yliopiston syntysijoille Saksan Preussiin. Sieltä voimme löytää ne sivistysyliopiston ideat, jotka ovat vaikuttaneet sellaisissakin maissa – ehkä jossakin muodoissaan jo ennen saksalaisperäistä sivistysyliopistoa – joissa ei edes puhuta ”sivistyksestä”. Tosin heti perään on syytä muistuttaa, että yliopistohistoriassa sivistysyliopisto on kyllä keskeisesti juuri saksalaisperäinen asia.
Niin tai näin, yli kaksisataa vuotta sitten, 1800-luvun alkupuolella, ”sivistysyliopistosta” tuli se instituutio, jossa ihmisyksilön ja koko kansankunnankin sivistymisen mahdollisuus voi todellistua nimenomaan tieteen tekemisen ja sen opettamisen välityksellä. Siitä sivistysyliopiston saksankielinen iskulause: Bildung durch Wissenschaft – sivistys tieteen kautta, kuten sivistysyliopiston idean ”isäksi” mainitun Wilhelm von Humboldtin näkemys on ollut tapana kiteyttää. von Humboldt oli merkittävä kielitieteilijä, valistuksen perillinen ja valtiomies, intellektuelli. Hän toimi Preussin opetusministerinä vuonna 1809 laatiessaan kuuluisan muistionsa Berliinin ylempien tieteellisten laitosten sisäisestä ja ulkoisesta organisaatiosta[1]. Hämmästyttävältä voi kuulostaa se, että ensimmäinen sivistysyliopisto perustettiin autoritaarisuudestaan tunnettuun ja Suomessakin sotilaskurinsa takia ihailtuun Preussiin, sen pääkaupunkiin Berliiniin, vuonna 1810.
von Humboldtin mukaan yliopiston tulee olla hallitusvallan suojeluksessa, mutta silti siitä riippumaton:
”Valtion tulee huolehtia [yliopiston] toiminnan pysymisestä jatkuvasti mahdollisimman virkeänä ja elinvoimaisena”, mutta toisaalta ”valtion tulee myös jatkuvasti pysyä tietoisena siitä […] että yliopiston asioihin puuttuminen on aina pikemminkin haitaksi, että asiat sujuisivat itsekseen, ilman valtiota, äärettömän paljon paremmin […].” (von Humboldt 1990, 58–59; suom. Päivi Skyttä.)
Näin ollen yliopiston vapaus – yleinen akateeminen vapaus – ulkoisiin mahteihin, kuten valtioon ja myös kirkkoon nähden, on ehdoton edellytys yliopistossa harjoitettavan tutkimuksen ja opetuksen sisäiselle vapaudelle. Tieteentekijät itse tietävät parhaiten tai vain he voivat tietää, mikä tieteelle, opetukselle, koko yliopistolle, on hyväksi tai pahaksi.
Näin ollen yliopiston vapaus – yleinen akateeminen vapaus – ulkoisiin mahteihin, kuten valtioon ja myös kirkkoon nähden, on ehdoton edellytys yliopistossa harjoitettavan tutkimuksen ja opetuksen sisäiselle vapaudelle. Tieteentekijät itse tietävät parhaiten tai vain he voivat tietää, mikä tieteelle, opetukselle, koko yliopistolle, on hyväksi tai pahaksi. Sivistystä ja tiedettä ei tule myöskään ymmärtää muodollisiksi oppi- ja aatejärjestelmiksi tai vain eri oppialojen kirjavaksi kokoomukseksi, vaan yksilöllistä ja yleistä sivistymistä edistäväksi yleiseksi oppineisuudeksi (Gelehrheit), johon liittyy ”kasvu siveellisyyteen” (Sittlichkeit) eli sekä intellektuaalinen että myös moraalinen kehitys. Sellaista osoittaisi sekin, että valtiovallan edustajat ymmärtäisivät taata yliopiston toiminnan yleiset edellytykset, mutta myös olla puuttumatta yliopiston asioihin.
Sivistysyliopistoa luonnehtii sivistymisen pyrkimys
Yleinen oppineisuus, yksilön yleissivistys ja yleinen sivistysvaltiollistuminen, on edellytyksenä kaikelle edistykselle. Siksi sivistysyliopisto ei voi olla pelkästään sellainen tiedeyliopisto, jota yksipuolisesti leimaisi niin tutkimuksen kuin opetuksenkin yhä pitemmälle etenevä työnjako, erikoistuminen ja eriytyminen. Tietenkin erityistieteet kuuluvat humboldtilaiseen sivistysyliopistoonkin – eikä ”sivistys” ole mikään erillinen oppiaine tai kurssi – mutta Bildung durch Wissenschaft -periaatteen pohjalta toisiinsa yhdistyneinä ja tätä kautta yleisen oppineisuuden pyrkimystä kukin omalla tavallaan mutta yhdessä muiden kanssa edistäen.
Sivistysyliopistoa voi luonnehtia niinkin, että siinä tutkijan tai oppilaan identiteettiä tutkijana tai oppilaana ei määritä vain hänen oma erityinen tieteenalansa tai tutkimuskohteensa, vaan myös mainittu osallisuus yleisessä intellektuaalisen ja moraalisen sivistymisen pyrkimyksessä.
Edellisen pohjalta sivistysyliopistoa voi luonnehtia niinkin, että siinä tutkijan tai oppilaan identiteettiä tutkijana tai oppilaana ei määritä vain hänen oma erityinen tieteenalansa tai tutkimuskohteensa, vaan myös mainittu osallisuus yleisessä intellektuaalisen ja moraalisen sivistymisen pyrkimyksessä. Silloin oppineisuuden yksi keskeinen ulottuvuus on, Immanuel Kantia mukaillen, ”oman järjen julkinen käyttö yleisen lukijakunnan edessä” eli osallistuminen oman tieteenalansa julkisuutta laajempaan, kansalaisyhteiskunnan julkisuuteen.
Yksi sivistysyliopiston keskeinen pedagoginen muoto tai paikka on akateeminen luento, Vorlesung, ”edessäluku”. Vaikka itse sana viittaa vanhaan yliopistolliseen käytäntöön, jossa yksi lukee muiden edessä itse kirjoittamaansa tai jonkun muun kirjoittamaa tekstiä – sitä ehkä vieraasta kielestä kuulijoilleen kääntäen – kysymys ei välttämättä ole vain kuivakalta kuulostavasta toiminnasta, jota kylläkin voitiin perustella sillä, että kun kirjat olivat kalliita ja vaikeasti tavoitettavia, niin oli järkevää lukea yhtä monelle ääneen. Sivistysyliopistossa ”edessä lukeminen”, luento, saa uuden merkityksen, kun yksisuuntainen viestintä edessälukijalta kuulijoille muuttuu kaksisuuntaiseksi viestinnäksi, jossa opettaja on vuorollaan oppilas, oppilas opettaja. Tämä muutos perustuu siihen, että yksi sivistysyliopistoa perustava idea on opetuksen ja tutkimuksen elimellinen yhteys: Opetus perustuu tutkimukseen, tutkimus edistyy kiinteässä yhteydessä opetukseen. Näin ollen sivistysyliopisto on uudella tavalla myös tieteen tyyssija, mitä se ei juurikaan ollut yliopistohistoriassa ennen 1800-lukua. Aiemmin monet merkittävät tieteelliset saavutukset syntyivätkin yliopistojen ulkopuolella tai jopa niistä huolimatta.
Sivistysyliopistossa opetus ei voi olla vain koulumaista ”valmiin tiedon” välittämistä opettajalta oppilaalle, kuten se pitkälti oli vanhoissa yliopistoissa. Sen sijaan opettajan tulee demonstroida oppilaidensa edessä oman tieteellisen tutkimustyönsä ajatuskulkuja ja koetella oppilaillaan omassa tutkimustyössään saavuttamiaan tuloksia. Samalla opettaja-tutkija osallistaa oppilaansa tutkimustyöhönsä ja juurruttaa tähän ensisijaiseen kuulijakuntaansa ymmärryksen tieteellisen tiedon uudistuvasta ja jopa kumouksellisesta luonteesta. Oppilas oppii, etteivät tieteen totuudet ole koskaan ”lopullisia totuuksia”, vaan aina altistettavissa kritiikille ja itsekritiikille – siis opettajan opetuksiinkin kohdistuvalle kritiikille. Tiede on aina keskeneräistä, eikä mikään sivistynyt taho – sivistymättömät tollot ovat eri asia! – voi vaatia tieteeltä valmiita vastauksia tai esittää sille omia erityisiä vaatimuksiaan. Näin ollen sivistysyliopistossa sekä tieteellisen tutkimuksen että tieteen opettamisen käytäntö uudistuvat juuri niiden keskinäisen vuorovaikutuksen pohjalta.
Emme tarvitse säätyläismiesten eliittiyliopistoa, johon verrattuna nykyinen yliopistomme on paljon parempi paikka
Ensimmäinen vastaukseni on kielteinen: Emme tarvitse sivistysyliopistoa – mikäli sellaisella viitataan tuohon Berliiniin vuonna 1810 perustettuun säätyläismiesten opinahjoon, jossa oli alkujaan 256 ylioppilasta sekä 55 opettajaa ja virkailijaa – ja varmaan ainakin toinen mokoma piikatyttöjä ja renkipoikia sekä muuta palvelusväkeä huolehtimassa salien lämmityksestä, siivoamisesta (sivistelemisestä!) ja muista sellaisista tehtävistä.
Suhteessa tähän ammoiseen pieneen eliittiyliopistoon oma nykyinen yliopistomme on paljon parempi paikka, jossa meillä Suomessa ainakin 1960-luvun kulttuurisesta murroksesta ja hyvinvointivaltion aikakauden ajoista lähtien ovat opiskelleet menestyksellisesti ja lopulta saavuttaneet ylimpiäkin tehtäviä myös työväenluokan, pienviljelijöiden, pienyrittäjien ja muiden niin sanottujen alempien yhteiskuntaryhmien sekä mies- että yhä enemmän naispuolisetkin jäsenet – ja toivottavasti nykyään yhä enemmän myös maahanmuuttajataustaiset suomalaiset ja muualta maailmasta tulevat opiskelijat.
Kun maassamme toteutettiin 1960- ja 1970-luvun suuria koulutusreformeja peruskoulusta yliopiston hallinnon- ja tutkinnonuudistukseen, yksi keskeinen kritiikin kohde oli yliopiston autonomian väheneminen ja yliopistojen pakottaminen valtiojohtoisen ”kokonaisvaltaisen suunnittelun” alaisuuteen ja liittäminen valtiollisen ”koulutusjärjestelmän” osaksi. Käytännössä tämä merkitsi yliopistojen rahoituksen kytkemistä aiempaa tiukemmin opetusministeriön välittämään valtiovallan ohjaukseen eli yliopistojen valtiollistamista. Ajatus valtiovallan eli poliittisten puolueiden vallan tuntuvasta lisäämisestä yliopistoasioissa ei varmastikaan ole humboldtilaisen sivistysyliopiston idean mukainen.
On kuitenkin syytä huomata, että juuri valtiollistamisen ja julkisen rahoituksen huomattavan kasvun ansiosta yliopistosivistyksestä – vaikkei kaikkien mielestä sivistysyliopistosta – pääsivät nyt osalliseksi yhä enemmän alemmatkin yhteiskunnalliset ryhmät sekä myös yhä useammat maakunnat. Esimerkiksi tänne Tampereelle vuonna 1960 Helsingistä muuttanut Yhteiskunnallinen korkeakoulu muutettiin yliopistoksi sattumoisin juuri vuonna 1966, vaikka varsinkin pääkaupungin yliopistopiireissä moista hanketta pidettiin tuhoon tuomittuna. Lopulta kuitenkin lähes joka maakunta oli saanut oman yliopistonsa tai korkeakoulunsa, mikä tietenkin suuresti edisti akateemisen koulutuksellisen tasa-arvon toteutumista, sosiaalisten erojen kaventumista ja maan yleistä demokraattista kehitystä.
Käykö sitten välttämättä niin, että kun jotakin hyvää, kuten sivistystä ja yliopistosivistystä – tai kuohujuomaa – tarjotaan suurille joukoille, jopa täällä Tampereella, niin tuon hyvän laatu vääjäämättä heikkenee, samppanja korvataan halvalla skumpalla? Ainakaan peruskoulu-uudistuksen vastustajien keskuudessa ei ollut lainkaan harvinaista väittää, että peruskoulusivistys tulee vääjäämättä olemaan heikompaa kuin oppikoulusivistys – eihän peruskoulussa voi edes opiskella klassillisia kieliä! Suuret massat on koulutettava modernin teollisuusyhteiskunnan käytännön töihin, toimiin ja virkoihin, eikä silloin keskeistä ole latina ja kreikka tai ylipäänsä humanistinen sivistys. Joka tapauksessa yliopistouudistus tiesi sitä, että sivistysyliopistollisten periaatteiden sijasta yliopistosivistystä alettiin arvioida ja arvottaa hyvinvointivaltion periaatteiden valossa eli koulutuksellisen tasa-arvon sekä koko väestön aineellisen ja aineettoman hyvinvoinnin edistämisen kannalta.
Entä sitten nyt kun valtiolliset yliopistot on yksityistetty ja on siirrytty markkinaohjautuneiden yliopistojen uusliberaaliin aikaan? Tästä ei ole suurista puheista huolimatta seurannut sitä, että yliopistojen autonomia olisi lisääntynyt. Vähenemään päin on myös koulutuksellinen yhdenvertaisuus. Yksi merkittävä ero hyvinvointivaltion yliopistoon on siinä, että entisen hyvinvointivaltioideologian on syrjäyttänyt uusliberalistinen hyvinvointiyhteiskuntaideologia.
Entä sitten nyt kun valtiolliset yliopistot on yksityistetty ja on siirrytty markkinaohjautuneiden yliopistojen uusliberaaliin aikaan? Tästä ei ole suurista puheista huolimatta seurannut sitä, että yliopistojen autonomia olisi lisääntynyt. Vähenemään päin on myös koulutuksellinen yhdenvertaisuus. Yksi merkittävä ero hyvinvointivaltion yliopistoon on siinä, että entisen hyvinvointivaltioideologian on syrjäyttänyt uusliberalistinen hyvinvointiyhteiskuntaideologia. Siinä niin valtiot kuin yliopistotkin on kurinalistettu markkinavoimien väitetyille pakoille ja välttämättömyyksille. Sivistystehtävien tai koulutuksen tasa-arvopyrkimysten edistämisen sijasta yliopistoja arvioidaan ja rahoitetaan niiden tuottaman mitattavissa olevan hyödyn tai taloudellisen tuloksen perusteella. Valtion rahoitus suunnataan kasvavassa määrin taloudellisesti tuottoisille aloille ja niillä tarjottuun koulutukseen. Tällainen yliopistokaan ei tietenkään täytä humboldtilaisen sivistysyliopiston vaatimuksia.
Uusi sivistysyliopisto on solidaarisia yhteyksiä yli oppialojen, maailman maiden ja kulttuuripiirien
Nykyisessä laajuudessaan yliopisto on kuitenkin niin suuri ja kallis instituutio, ettei se voi toimia ilman merkittävää ulkoista rahoitusta, jota on myös valtiollinen rahoitus. Mitä enemmän yliopisto on ehdollisen ulkoisen rahoituksen varassa, sitä arveluttavampaa on puhua sivistysyliopistosta. Nykyisessä laajuudessaan yliopistojen valtiolliseen ja muuhun ulkoiseen rahoitukseen sisältynee jatkossakin monenlaisia taloudellisia ja muita tehokkuusvaatimuksia sekä poliittis-ideologisia pyrkimyksiä ohjata tutkimusta ja koulutusta.
Yliopistolla onkin nykyään niin monia erilaisia tutkimukseen ja koulutukseen liittyviä tehtäviä ja tavoitteita, ettei sivistysyliopisto voi myöskään tarkoittaa vain humanistiselle sivistykselle perustuvaa ja sen yhdistämää yliopistoa. Yhdenlaisen yliopiston sijasta olisikin syytä hyväksyä se, että nyky-yliopistoon vääjäämättä sisältyy monta yliopistoa tai yliopiston ideaa. Kysymys ei ole mustavalkoisesta valinnasta niiden välillä, vaan siitä, millainen asema tai status näillä ”monilla yliopistoilla” tai niiden erilaisilla ideoilla on yliopistoinstituution vaikuttavassa todellisuudessa eli tiedekunnissa ja tieteenaloilla tai miten nuo eri ”yliopistot” asettuvat keskinäisiin suhteisiinsa. Nyt elämme markkinaohjautuneen yliopiston hegemonian aikaa, jossa sivistyksestä ja sivistysyliopistosta ei juuri kuule puhuttavan edes juhlapuheissa, tai jos kuulee, niin usein vain kaunistelevana yrityksenä oikeuttaa nykyistä menoa ja meininkiä. Mutta millainen oman vuosisatamme vaihtoehto tälle nyt hegemoniselle yliopistolle voisi sitten olla uusi sivistysyliopisto?
Elitistiseen sivistysyliopistoon ei ole paluuta, eikä sellaisen perään ole syytä haikailla. Mutta voisiko suurten väestönosien yliopistosta nykyisen markkinaohjautuneen yliopiston sijasta kehittyä demokraattis-populaari sivistysyliopisto, kuten sitä tässä nimitän?
Nykyisessä globaalien kriisien ja kriisiytyneen demokratian ajassamme todellista sivistyneisyyttä tai intellektuaalista ja moraalista uudistusta – käyttääkseni minulle läheisen Antonio Gramscin suosimaa ilmausta – osoittaisi se, että ymmärtäisimme edistää sellaisen peräti koko ihmiskuntaa yhdistävän yliopiston syntyä, jossa voisimme kaikenlaisia rajoja ja rajoituksia ylittäen sivistyä ymmärtämään valtavia ongelmiamme ja kehittelemään niihin tehokkaita ja kestäviä ratkaisuja omissa erityisissä tieteissämme ja opinnoissamme. Näissä ratkaisuissa – tätä korostan – teknisen, taloudellisen ja luonnontieteellisen tutkimuksen ja opetuksen tulisi muotoutua monipuolisessa vuorovaikutuksessa kriittisen yhteiskuntatieteellisen analyysin sekä humanistisen historiantajuisuuden kanssa. Tällaisen koko yliopistoa läpäisevän ja perustavan sivistyksen ajatukseenhan omalla tavallaan ja omassa ajassaan nojasi myös humboldtilaisen yliopiston idea. Siis monta yliopistoa tai sen ideaa, mutta sivistys uudessa merkityksessään niitä kaikkia perustamassa ja suuntaamassa. Sellainen voisi olla uuden sivistysyliopistomme idea.
Selvää on, että koska yliopisto on yhteiskunnassa ja yhteiskunta yliopistossa, hegemonisten käänteiden aikaan saaminen yliopistoinstituutiossa ei voi tapahtua muuten kuin kansallisen ja kansainvälisen voima- ja valtasuhteiden yleisen muutoksen myötä. Syvälle käyviin muutoksiin liittyviä hegemonisia kamppailuja ei tulla jatkossakaan käymään vain yliopistosta vaan myös yliopistossa, siis yliopistoinstituution jäsenten, oppialojen, tiedekuntien ja kokonaisten yliopistojen välillä.
Selvää on, että koska yliopisto on yhteiskunnassa ja yhteiskunta yliopistossa, hegemonisten käänteiden aikaan saaminen yliopistoinstituutiossa ei voi tapahtua muuten kuin kansallisen ja kansainvälisen voima- ja valtasuhteiden yleisen muutoksen myötä. Syvälle käyviin muutoksiin liittyviä hegemonisia kamppailuja ei tulla jatkossakaan käymään vain yliopistosta vaan myös yliopistossa, siis yliopistoinstituution jäsenten, oppialojen, tiedekuntien ja kokonaisten yliopistojen välillä. Viime kädessä on siis kysymys siitä, millaisiksi muotoutuvat ne yhteiskunnalliset ja yhteiskuntien väliset eli kansainväliset valta- ja voimasuhteet, joissa me ja yliopistomme olemme osallisina.
Jotakin toivoa herättävän lupaavaa on siinä, että yliopisto on samanaikaisesti kansallinen ja kansainvälinen instituutio, tässäkin mielessä universitas. Siksi yliopistoissa ja yliopistojen välillä on kilpailun ja kamppailun vastavoimaksi luontevaa luoda sellaisia solidaarisia yhteyksiä yli oppialojen, maailman maiden ja kulttuuripiirien, jotka edistäisivät kriisiytyneen maailmamme ongelmien ymmärtämistä ja paremman maailman syntyä. Demokraattis-populaarissa sivistysyliopistossa yliopistosivistyksestä pääsisivätkin osallisiksi yhä useampien maailman maiden suuret väestönosat ja samalla nämä olisivat muodostamassa kansainvälistä sivistysyliopistoliikettä tiellä kohti nykyistä parempaa maailmaa.
Lopuksi en toteakaan, että tarvitsemme sivistysyliopistoa, vaan totean, että tarvitsemme uutta sivistysyliopistoa ja enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
[1] Julkaistu teoksessa Yliopiston ajatusta etsimässä (toim. Kari Kantasalmi, Gaudeamus 1990, s. 56–66).
Mikko Lahtisen kuvan otti Mikko Poutanen.
